216 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 1

…eli…

Danganronpa: Trigger Happy Havoc JOS: Toivon näppäin ja epätoivon traagiset soturit

Ja nyt… jotain ihan muuta. Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair avautuu Danganronpa 2:n alkuvalikkoon, kun pääjuonen on läpäissyt. Se on Ryōgo Naritan kirjoittama romaani, tarkemmin sanottuna japanilaisessa terminologiassa light novel, joka yleensä täydentää mangan tai animen lorea. Minulla ei ole aiheesta hurjasti kokemusta, mutta esimerkiksi Death Noteen liittyvän Another Note: The Los Angeles BB Murder Casen olen lukenut ja se oli varsin mainio.



Myös Danganronpasta on olemassa useampikin light novel (Danganronpa/Zero, Danganronpa: Togami, Danganronpa: Kirigiri, Makoto Naegi’s Worst Day Ever, Danganronpa 1・2 Beautiful Days sekä Ultra Despair Girlsin mukana tuleva Ultra Despair Hagakure), jotka ovat käsittääkseni täysin kaanonia ja syventävät suuressa juonessa Tragedian ja eräiden hahmojen taustoja. Näiden käsittely jää blogissa toistaiseksi arvoitukseksi, sillä ne taitavat olla parhaillaan olemassa vain japaniksi ja olen hiukan skeptinen virallisten englanninkielisten käännösten julkaisusta, kun aihepiiri on kuitenkin melko niche. Mutta mistä sitä ikinä tietää?

Yhden tarinan voin kuitenkin kertoa ja paukutella akateemisia henkseleitäni kertomalla sen hiukan eri tavalla kuin yleensä. Minähän siis olen taustaltani parhaillaan Itä-Suomen yliopistossa aivan liian aikataulusta jäljessä olevan kandin ja ei niin kriittisen kiireellisen gradun parissa pakertava englannin kielen kääntäjä, jonka vaatimattomalta meriittilistalta löytyvät toistaiseksi julkaisemattomat Dan Simmonsin Iliumin ja Olympoksen käännökset. Kaunokirjallisuuden kääntäminen siis kiinnostaa erityisesti, vaikka ei tuolla alalla kuulemma itseään elätä, mutta viis minä semmoisesta.

Käsittelen siis nimihirviö Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despairin käännöksenä, tarkalleen ottaen fanikäännöksenä, koska olen… fani eikä tätä missään nimessä hyödynnetä kaupalliseen tarkoitukseen kuten ei koko muuta blogiakaan. Ellei joku välttämättä halua minulle maksaa, mutta se on toinen juttu. Sitä paitsi tuosta Simmons-projektista on jo pari vuotta aikaa, jos ei ajoittaisia oikolukusessioita lasketa. Tiedostan fanikäännöksillä olevan hiukan epämääräinen aura ja itsekin suhtaudun penseästi leffojen ja tv-sarjojen fanikäännöksiin, jotka erinäisissä nolostuttavan typerissä vertaisverkoissa pyörivät, kun kuka tahansa osaa mukamas kääntää. Kuitenkin japanilaisella perimätiedolla on valtavat fanikäännösskenensä, kun joistakin pelihelmistä pyörii lännessä vain epävirallisia fanikäännöksiä ja kolikon kääntöpuolena isot massikeisarifirmat paiskovat Cease and Desistiä pienimmästäkin rikkomuksesta. Jos ruvetaan oikein isolla kädellä nillittämään, kaikki Let’s Playt ja Walkthroughtkin ovat laillisesti jos nyt eivät hataralla niin ainakin epämääräisellä pohjalla. En jaksa uskoa, että joku oikeasti vetäisi tästä pikku käännöksestäni herneet nenäänsä. Tämä sama joku olisi nimittäin jo lähettänyt palkkatappajia sen ketkun perään, joka kehtasi julkaista Danganronpa/Zeron englanniksi netissä.

Olen varma, ettei DTHHITBOHATTWOD:ia koskaan käännetä virallisesti suomeksi kuten ei muitakaan Danganronpia. Ellen minä suomenna, mutta rohkenen epäillä, että ketään kiinnostaa lanseerata suomipatchia. On jo saavutus sinänsä, kun ’ronpat ovat ylipäätään päässeet länteen englanniksi, kun esimerkiksi Steins;Gate on osa suurempaa Science Adventure -sarjaa, jonka osista valtaosa on japsieksklusiivista, ainakin toistaiseksi.

Tälle suomennosprojektille on hassun kokeilun ja käännösharjoittelun lisäksi muitakin päteviä syytä. Proosapohjainen formaatti ei toimisi parafraasattuna samaan tyyliin, jolla olen koko aiemman blogin kirjoittanut. Tämä sivutarina on todellakin vain luettavassa muodossa, sillä pelaamisesta ei irtoa kovin jännää kerrottavaa. Okei, tässä Let's Play: Painoin äksää miljoona kertaa. Loppu. Hahmopotretteja ja mitään erikoista visuaalisuutta tässä ei ole. Taustakuva vaihtuu sen mukaan, missä kulloinkin ollaan, mutta siinä se. Lukemista elävöittävät pelisarjasta tutut biisit, mikä on ihan piristävää, mutta ääninäyttely ja ääniefektit puuttuvat. On vain tekstiä ja lisää tekstiä, ihan kuin oikeassa kirjassa! Aion kuitenkin heittää käännöksen sekaan toisinaan joitakin sopivia kuvia, mutta hahhah-hauskoja kuvatekstejä tai kommenttiraitaa ei ole. Projektin lopussa saatan kyllä mainita, mitä mieltä tarinasta olin.

Sen sijaan puhtaasti kääntäjän näkökulmasta mainitsen muutaman seikan. Fanikäännösmielessä en näe tähän mitenkään järjettömästi vaivaa, mutta suhtaudun tähän silti vakavasti ja käännän – kuten kirjoitankin – omalla tyylilläni. Teksti on osittain aiemman blogin konventioiden inspiroimaa, mutta nimipuolella olen uskollisempi lähtötekstille kuin muutamille omille ratkaisuilleni, joita olen blogissa laiskuuttani pyöritellyt. Jos tekstissä on jotain omituista tai hölmöä onomatopoeiaa kuten vaikkapa naurua, olen jättänyt ne sikseen. Samaten asteriskit sun muut korostusvänkyrät ovat peräisin englannista. Alkutekstissä keltaiset kohdat olen kursivoinut. Mikäli on tarvetta kääntäjän huomautuksille, ne on merkitty boldilla. Teksti saattaa näyttää todella katkonaiselta, koska kappalejako noudattelee tarkalleen sivujakoa. Yhteensä sivuja on hiukan yli 700, mutta tekstimuodossa saati käännettynä tämä ei todellakaan ole noin pitkä tapaus. Kestää tässä silti useampi päivitys!

Mitäpä sitä turhaan pohjustamaan, mistä tarinassa on kyse. Lukemalla se selviää.



Monokuman monologi



”Maailma on täynnä Josseja.”

”JOS Aatami ei olisi nainut Eevaa, tuntemamme yhteiskunta ei olisi koskaan syntynyt. Maailma, jossa kaikki elävät, on vain yksi lopputulos lukemattomien JOSsien joukossa ja tulee olemaankin sotkuinen maailma ylipursuavine loputtomine JOSseineen. JOSsia on kuulkaa misokeitossakin.”

”Tämän hetken tuolla puolen piilee pelottava maailma täynnä perheensä hylkääviä JOSsittelevia isäpuolia. Kleinin pullo, jonka sisäpuoli ja ulkopuoli ovat täynnä epävarmuutta. …Ah, mutta ettehän särje sitä? Se tulisi niin kalliiksi, ettette mitenkään pystyisi maksamaan sitä minulle.”

”Öhöm! Mutta katsoipa asiaa miltä kantilta tahansa, JOSsit ovat yksinkertaisesti maailmoja siinä missä muutkin. Olipa tarina kuinka hypoteettinen tahansa, ainoastaan tulevaisuus on täysin utuinen. Ja menneisyys on kiinteämpi kuin jäätynyt banaani. Jo tapahtuneen lopputulosta ei voi muuttaa. JOS näkisittekin ’mahdollisesti olemassa olleen maailman’, se ei vaikuttaisi todellisuudessa eläviin ihmisiin. Koska JOS on kuitenkin vain JOS.”

”JOS rinnakkainen maailma, jossa erityinen JOS oikeasti tapahtui, olisikin olemassa, ihmiset eivät voi ylittää maailmojen välisiä rajoja niinkään helposti. Menipä JOS miten pitkälle tahansa, se tulee aina olemaan entä jos -skenaario.”

”…Haluatteko oikeasti nähdä sellaisen? Olettepa kiinnostuneita sairaista asioista! Eikö se olisi teistä loukkaavaa Makotoa ja muita kohtaan heidän tragediansa jälkeen!? Vaikka jos minulta kysytään, minä silti loukkaisin heitä. Puhuhuhuhuhu…”

”Jos aiotte katsella JOSsia, minusta olisi parasta, JOS katsoisitte ensin Kleinin pullon ulkopuolta. Parempaa jopa olisi, JOS katsoisitte lopetuksen videopelistä nimeltä Danganronpa: Trigger Happy Havoc. Yrittäkää pelata sitä muutaman kerran ja viettäkää myös vapaa-aikanne Junko Enoshiman kanssa vähintään kolmesti. Voisi olla ideaalia, JOS saisitte kerätyksi kaikki esineet ja välivideot.”

”Mutta JOS olette päässeet tänne asti, olette jo varmasti tehneet tuon kaiken. Siltikin JOS olisin te, ostaisin sen pelin. Oikeastaan ostaisin vähintään kaksi kappaletta, JOS olisin te!” Esirippu laskeutuu.

”Mitä tekisin tällä?” Makoto Naegi oli neuvoton. Empimisestään huolimatta hänen tilanteensa oli erittäin yksinkertainen ja koostui kolmesta avaintekijästä.



Ensimmäinen tekijä oli, että Makoto oli parhaillaan lukittuna koulun sisällä. Hope’s Peak Academy on koulu etuoikeutetulle eliitille, ja kullakin koulua käyvällä oppilaalla on äärimmäinen kyky. Makoto valittiin Hope’s Peak Academyyn äärimmäisen onnekkaan opiskelijan valitsemiseksi järjestetyssä arvonnassa. Kun hän saapui ensimmäisenä koulupäivänä… Hän menetti välittömästi tajuntansa, ja kun hän heräsi, hän näki kaikkien uloskäyntien ja ikkunoiden olevan säpissä.

Seuraava tekijä oli Monokuma, salaperäinen robottikarhu (takapirun ohjastama), ja kuulutus, jonka hän piti kaikille oppilaille: ”Elätte koko elämänne tässä akatemiassa”, hän ilmoitti. ”Jos haluatte lähteä, tappakaa joku ja mustukaa.”

Tämä merkillinen kauko-ohjattava robotti käski Makotoa ja hänen äärimmäisiä tovereitaan alkaa tappaa toisiaan vastineeksi vapaudestaan. He saivat tietää, että Monokumia on enemmän kuin yksi ja että kunkin sisällä on pommi, jotta niitä vastaan ei hyökättäisi. Lisäksi Monokuma ilmoitti, että jos häntä yritettäisiin vahingoittaa, tästä seuraisi ”rangaistus.”

Kolmas ja viimeinen tekijä oli punainen näppäin, jota Makoto piteli parhaillaan kädessään. Tähän näppäimeen oli kirjoitettu karkeasti tussilla ”pakonäppäin.” Ja vaikka kahdesta ensimmäisestä tekijästä oli epäilemättä aihetta panikoida, Makoto vaikutti olevan neuvoton vain kolmannesta.

Makoto huomasi vapaa-ajallaan koulukaupan olevan auki ja uteliaisuus vei hänet mennessään. Astuessaan sisään hän häkeltyi sekavasta tunnelmasta, mutta hänen huomionsa kiinnittyi pian merkilliseen myyntiautomaattiin. Siihen oli kirjoitettu ”MonoMono-kone” ja se näytti kelpuuttavan merkillisiä karhukuvioituja kolikkoja, joita he välillä löysivät koulusta.

Se tuntui huonolta ajatukselta, mutta Makoto ajatteli, että tämä automaatti saattaisi tarjota jonkinlaisen mahdollisuuden päästä pakoon koulusta. Ja niin hän pani ainoan kolikkonsa kolikkoreikään… Ja seurauksena oli aiemmin mainittu ”pakonäppäin.”

Meidän kiusaamiselle on rajansa. Ehkä tämä on meidät tänne vanginneen takapirun julmaa pilaa. Nämä ajatukset täyttivät Makoton mielen, ja häntä alkoi masentaa syvästi. Kuitenkin…

”Eikös… aina ole tilaisuus?” Makoto oli vain tavallinen poika ja hän pääsi sisälle Hope’s Peak Academyyn vain äärimmäisen onnekkaan opiskelijan löytämiseksi järjestettyjen arpajaisten vuoksi. Ehkä tuo tuuri oli todellista. (Jos tämä näppäin on aito… ehkä voin antaa Sayakan…) Makoto veti henkeä syvään ja hitaasti ja painoi näppäintä.

Kipu leimahti välittömästi hänen koko vartalossaan. ”Uggaaaahh!?” Makoton käsivarret ja jalat menivät hervottomiksi, kun hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle lyyhistyneeksi läjäksi.

Raskaasti hengittäessään hänelle valkeni, mitä oli juuri tapahtunut. (Sain… sähköiskun…?) Hän katsoi alas näppäintä kädessään ja huomasi siitä törröttävän pienen neulan. Makoto otaksui nopeasti, että siitä kulki sähkövirta.

Kun Makoto sai riittävästi voimiaan takaisin ja nousi pystyyn, hän ajatteli asiaa taas kerran. (Ah, olisi pitänyt tietää. Se oli feikki.) Kuinka sairas ja kiero takapiru olikaan? (Päässäni huippaa yhä hiukan.) (Pitäisi palata huoneeseeni ja levätä tänään…) Tuo mielessään Makoto käveli ulos koulukaupasta hitain, varovaisin askelin.

Mutta Makoto ei tiennyt vielä. Jos pakonäppäin todella oli feikki, se olisi ollut armoteko takapirulta.

Pieni karhunmuotoinen varjo alkoi liikkua ympäriinsä nyt aution koulukaupan sisällä. Varjo, Monokuma, seisoi MonoMono-koneen edessä ja tuijotti sitä vaiti… Mutta kun jonkin aikaa oli kulunut, hän alkoi nauraa. Kylmää, onttoa naurua täysin tunnetta vailla. ”Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhuhuhuhu…” Vaikka Monokuma olikin yksin, hän alkoi puhua melkein kuin olisi puhunut jollekulle.

Kenties Monokuma puhui suoraan häntä kontrolloivalle takapirulle. ”Panin tuon MonoMono-koneeseen vain siksi, koska minusta olisi kiintoisaa, jos joku viimeisistä selviytyjistä sattuisi voittamaan sen… Mutta 0,00000001 % todennäköisyydellä en milloinkaan ajatellut, että joku *oikeasti* voittaisi sen. Ehkäpä olisi pitänyt odottaa äärimmäisen onnekkaan opiskelijan päihittävän noin mahdottoman mahdollisuuden?”

Monokuma alkoi punastella ja hengittää raskaasti ilman selvää syytä. Monokuman kaltaisen robotin ei tarvitse hengittää, mutta koska hänen teknologiansa on huippukehittynyttä, hän voi ilmaista itseään kuin elollinen olento.

”Makoto valittiin arvonnassa ja nyt hän on voittanut pakonäppäimen arvonnasta… Tämähän on selkeästi mahdotonta, eikö totta? Onko tämä ihme? Onko tämä lähtölaukaus pakoon? Tuleeko jotain kaikkea maalaisjärkeä uhmaavaa rymisten maailmaani?”

”*Lääh, puuh* No, vaikken oikeastaan halua tällaista tippaakaan, alan nauttia tästä uudesta tunteesta! Palaamme näiden mainosten jälkeen!”

Monokuman sisäinen koneisto alkoi käydä täydellä teholla ja hänen kasvojensa ilmeet alkoivat muuttua nopeammin kuin ihmisellä. Yhtäkkiä hänen ilmeensä pysähtyivät välittömästi ja hän kuiskasi kaiuttimistaan: ”Mutta onko tämä oikeasti hyvää tuuria…? Oh-hohohohoho… Mwahahahahahaha…” Jotain näin pahaenteistä mutistuaan Monokuman äänekäs, ujeltava nauru soi vihloen kaikkialla huoneessa.

Kehittymässä oli tilanne, johon sisältyi yhtä paljon kahta vastakkaista tunnetilaa. ”Toivoa” ja ”epätoivoa.”

***

Seuraava päivä – Yöaika
Opiskelija-asuntola: Makoton huone



Makoto Naegi makasi sängyssään kamppaillen epätoivoisesti sisällään vellovaa ”epätoivoa” ja ”toivoa” vastaan. Monokuma oli pakottanut kunkin oppilaan katsomaan DVD:n aiemmin päivällä. Makoto näki kohtauksen, joka antoi ymmärtää hänen vanhempiensa ja pikkusiskonsa olevan vaarassa, ja nyt hän huomasi olevansa määrätietoinen lähtemään koulusta.

Vaikutti siltä, että muutkin oppilaat pakotettiin katsomaan järkyttäviä videoita. Niin järkyttäviä videoita, että hekin olivat nyt määrätietoisia pakenemaan koulusta. Vaikka se tarkoittaisikin jonkun uhraamista. Kuitenkin oli ilmeistä, että nämä videot olivat osa Monokuman ansaa.

Kunhan oppilas tappaisi jonkun, hänen annettaisiin ”valmistua” ja poistua akatemiasta. Vaikutti siltä, että Monokumaa ohjaileva takapiru oli vakaasti päättänyt saada oppilaat tappamaan toisensa.

Mutta parhaillaan Makotoa huoletti eniten Sayaka Maizono, joka vaikutti olevan uskomattoman ahdistunut nähtyään DVD:nsä. Sayaka ei ollut vain äärimmäinen popsensaatio, hän oli myös Makoton luokkatoveri, kun he opiskelivat Blackroot Junior Highissa.

Hänen optimisminsa oli rohkaissut Makotoa näinä viime päivinä, ja Makotosta oli tulossa samantapainen voimanlähde hänellekin. (Jos ei muuta niin minun täytyy ainakin pelastaa Sayaka…”

Heti tuota ajateltuaan… Makoto tunsi yhtäkkiä pientä päänsärkyä. (…?) Huimasiko Mondon taannoinen lyönti häntä yhä? Vai oliko tämä pakonäppäimen sähköiskun sivuvaikutusta?

Kun Makoto pohti näitä seikkoja, kipu laantui hitaasti ja hän palasi määrätietoisiin pakoajatuksiinsa. (No, meidän kaikkien pitää toimia yhdessä ja… Täh?) Tuolla hetkellä Makoto tajusi päämääränsä hiukan muuttuneen.

(Meidän… ”kaikkien” pitää…?) Ihanteellisesti olisi parasta, jos kaikki selviytyisivät hengissä yhdessä. Silti jos Sayakaa ei lasketa, Makoto ei ollut koskaan ennen tavannut muita oppilaita. Hän ei tiennyt, pystyikö heihin edes luottamaan. Mutta tuolla hetkellä hän luotti heihin vailla edes epäilyksen häivääkään. Hän uskoi, että he olivat auttamisen arvoisia hänen henkensäkin uhalla. Aivan kuten Sayaka.

(…Miksi?) Päänsärky iski jälleen… Aivan kuin kaikkia verisuonia hänen aivoissaan viilleltäisiin auki yksitellen. (Miksi juuri ajattelin… että voisin luottaa muihin yhtä paljon kuin Sayakaan?) Makoto yritti selvittää, miksi hänen ajatusprosessinsa oli yhtäkkiä muuttunut.

Jotain oli pielessä. Hänen päänsä sykkivä kipu tuntui tahdistuvan merkillisen tuntemuksen kanssa, jonka mukaan jokin lähestyi häntä. Kun valonsäde alkoi muotoutua hänen mielensä synkissä sopukoissa… Ovikello soi.

(Onko joku täällä…?) Hän nousi nopeasti sängystä, mutta se vain pahensi päänsärkyä… Turvallisuudestaan huolehtimatta Makoto avasi varomattomasti huoneensa oven ja päätyi kasvotusten… Sayakan kanssa. ”Olen tosi pahoillani, kun tulen näin myöhään…” ”Sayaka…!?”



Kipu… ”Mitä touhuat näin myöhään?” Heti kun Makoto näki hänen kasvonsa, hänen päässään sykkivä kipu alkoi kiihtyä. Hänestä tuntui kuin hänen maailmansa repeytyisi hajalle läpikotaisin.

”Anteeksi kun häiritsen, mutta… äsken tapahtui jotain tosi outoa ja… Makoto? Onko jokin vialla? Et näytä voivan hyvin…” Sayaka oli kalpea ja oli vapissut tullessaan Makoton huoneeseen, mutta hän näytti yllättyneen nähdessään Makoton ihon olevan omaansa heikommalla tolalla. ”Ai, juu… Voin hyvin… Mutta… pääni…”

Makoto ei saanut lausettaan loppuun. Hänen silmänsä kierähtivät kohti takaraivoa, kun hän menetti tajuntansa ja kaatui hitaasti lattialle… Ja Sayakan kaunis ääni kirkaisi hänen seistessään Makoton ruumiin äärellä.

Seuraava päivä – Sairastupa



”Ai, olet hereillä! Heeiii! Oletko kunnossa? Montako sormea pystyssä?” Kun Makoto tuli tajuihinsa, häntä tervehti näkymä pitkillä tekokynsillä koristelluista sormista, joita heiluteltiin hänen kasvoilleen. ”H-häh? Öh… Häh? S-sinähän olet Junko… etkö vain?” ”Hei, miksi kuulostat noin epävarmalta? Vähän järkyttää kuulla tuollaista sinulta.”

Puheistaan huolimatta… Junko Enoshima, äärimmäinen muoti-ilmiö, nauroi kuin tämä kaikki olisi erittäin huvittavaa.

Makoto katseli ympäriinsä ja tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä paikkaa. Se näytti jokseenkin sairaalalta. Kolme petiä, mukaan luettuna hänen, oli asetettu huoneessa riviin ja niiden ympärillä oli monenlaisia lääkintävälineitä. Musta katto tuntui merkillisen painostavalta, mutta kun Makoto istuutui pystyyn, hänen mielensä keskittyi välittömästi yhteen mahdollisuuteen.

”Missä olemme… Pelastettiinko meidät!?” ”Öhh… Sepä olisi nastaa, eikös?” Tyttö vastasi katsoessaan poispäin. Junko selitti tämän olevan sairastupa akatemian ensimmäisessä kerroksessa.

”Se Monokuma-otus sanoi: ’En kestä nähdä sairastelun karhuavan armaita oppilaitani’ ja avasi tämän paikan tässä aamulla. Mutta eikö se ole sinusta epäilyttävää? Entä jos nämä lääkkeet ovat myrkkyjä?” ”Jos totta puhutaan, en yllättyisi…” Makoto muisti kohtaamisensa pakonäppäimen kanssa ja huokaisi heikosti.

”Eli… miksi olen täällä, Junko?” ”Sinun tulisi kiittää tuosta Sayakaa~aa. Hän oli täällä koko yön pitämässä huolta sinusta.” ”O-oliko!?” Junko ei piitannut Makoton kummastelusta vaan jatkoi huoletonta puhumistaan.

”Mutta sitten Taka innostui ja niinku sanoi: ’Meidän tulisi vahtia häntä vuoroissa!’ Minä vain satuin olemaan duunissa, kun heräsit. No jaa, siksikin, kun Byakuya ei tullutkaan.” ”A-ai jaa… Kiitoksia.” ”Ku~uten sanoin, sinun tulisi kiittää Sayakaa. Mutta joo, miltä tuntuu? Onko kaikki hyvin?” ”Häh? Hmm…”

Makoto ajatteli tuota hetken ja muisti, mitä oli ajatellut juuri ennen tajuntansa menettämistä. ”Tämä on vähän outoa, mutta… Oikeastaan se olisi tosi outo kysymys, mutta…” ”Mitä niin?” ”Junko… Emmehän me ole koskaan aikaisemmin tavanneet?”

Tämän kuultuaan Junkon silmät laajentuivat, mutta lyhyen hetken kuluttua hän alkoi nauraa. ”Häääh? Ootsä tosissasi? Tuo pokausrepla on niinku tosi kulahtanut.” Vaikka hän virnuilikin, hänen kasvoilleen tuli totinen ilme.

”Ihan vaan tiedoksi… Sinun ei tulisi odottaa minulta mitään tuollaista. Tiedän näyttäväni tällaiselta, mutta otan siveyteni varsin vakavasti!” ”Öh… ei… Siis en koskaan odottanut…” ”No tuota oletinkin. On selvää, että olet joka tapauksessa täysi omegamies…” Makoto ja Junko puhuivat toisilleen lisää.

Vaikka Makoto ihmetteli, miksi Junko puhui hänelle eikä lähtenyt hakemaan muita, hän ei kysynyt asiasta. Hän vain halusi puhua jollekulle. Kenelle tahansa. Kunhan hän oli vuorovaikutuksessa oppilastoveriensa kanssa, hän uskoi saavansa tietää totuuden siitä, mitä hänen päässään oli meneillään.

Kymmenen minuuttia myöhemmin. Junko puhui enimmäkseen ”alfamiehistä ja omegamiehistä”, ajanjaksostaan kodittomana ja menneisyydestään ja tulevaisuuden unelmistaan. Viimeisin puheenaihe oli paljon aikaisempia raskaampi, mutta Makoton rauhallinen käytös vaikutti piristävän häntä. Hän hymyili vilpittömästi ja sanoi hiljaa:

”Kiitti, Makoto.” Ehkä se oli kiitollisuudenosoitus hänen ongelmiensa kuuntelusta, mutta hänen hymynsä säilyi, kun hän möläytti jotain hirvittävää. ”Vastapalveluksena lupaan, että jos päätän tappaa jonkun, se et ole sinä!” (Ä-älä puhu pelottavia!)

Ainakin sellaista Makoto ajatteli. Mutta hänen suustaan tulleet sanat ilmaisivat erilaista mielialaa. ”Vai niin… Kiitoksia. Mutta en haluaisi alun alkaenkaan sinun mustuvan.” Jostain syystä Makotosta tuntui kuin Junkon suusta tulleet murhanhimoiset sanat vaikuttivat hänelle luonnollisilta.

Junko näytti todella yllättyneeltä Makoton vastauksesta ja möläytti nopeasti: ”Häh? Oletko tosissasi? Kunhan pelleilin!” ”Häh!? Ai, niin juu, tietysti! Anteeksi kun häröilin.” ”Ei haittaa! Lasketaan tuo pöhnäisen parantumisesi piikkiin!”

Hän palautui takaisin tavalliseksi vilkkaaksi itsekseen, venytteli leveästi ja kääntyi Makoton puoleen. ”Lähden nyt. Pidä huolta, ettet tule tapetuksi ennen kuin seuraava henkilö saapuu!” Hänet hyvästeltyään Makoto palasi makaamaan pedille ja alkoi ajatella itsekseen.

(Mitä… tämä outo tunne on…?) Hänen vaimea päänsärkynsä jatkui, kun hänen ajatuksensa alkoivat hämärtyä. (Puhuin äsken Junkolle, mutta tuntuu kuin olisin puhunut jollekulle toiselle…) (Kenelle? Kuka… hän on…?)

Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuntui kuin hänen ajatuksensa uppoaisivat sankkaan suohon. Jokainen kivun sykähdys hänen päässään tuntui kuin aallolta tuon suon pinnalla. (Mitä tämä tunne on…?) Se tuntui hyvin epämiellyttävältä, aivan kuin jonkun ääni olisi kiljunut hänelle hänen päänsä sisältä. Makoto yritti järjestellä ajatuksiaan ja käydä läpi kaiken hänelle tapahtuneen…

Mutta kellon ääni keskeytti hänet. Toisin kuin asuntolan huoneissa, sairastuvassa ei ollut ovikelloa. Makoton kuulema kellon ääni soi kaikkialla rakennuksessa. ”Öhöm! Öhöm! Testi, testi! Toimiiko mikki, yksi kaksi! Tämä on koulun kuulutusjärjestelmän testi!”

Se oli Monokuman ääni. ”Nyt kun Makoto on vihdoinkin herännyt, olkaa hyvä ja kokoontukaa liikuntasaliin.”

Makoto kuunteli Monokuman sydämetöntä käskyä ja nousi mukisematta pedistä. (Minun pitää mennä…) Hän käveli askel kerrallaan sykkivän päänsärkynsä rytmin mukaan. Hitaasti, hitaasti hän käveli eteenpäin… Tietämättä, oliko hän matkalla taivaaseen vai helvettiin.

***

Liikuntasali



”Makoto! Oletko kunnossa!?” Sayaka juoksi Makoton luokse heti, kun hän astui liikuntasaliin.

”Juu… kiitoksia. Anteeksi eilisestä. Huolestutin kai sinua pahasti…” ”Älähän pyydä anteeksi! Minäkin olen pahoillani. Ryntäsin huoneeseesi, kun et voinut hyvin…” ”Nyt kun mainitsit”, Makoto sanoi, ”mitä eilen tapahtui?”

Sayka katsoi hetkeksi poispäin, mutta kääntyi heti takaisin, hymyili popsensaatiohymyään ja pudisti päätään. ”Ai, ei mitään… Kerron sinulle toisella kertaa.” ”Häh?”

Kun he puhuivat, Kiyotaka Ishimaru, äärimmäinen moraalikompassi, astui eteenpäin osoitellen syyttävää sormea kohti Makotoa. ”Olet myöhässä, Makoto! Selitä, miksi olit myöhässä!” Muut oppilaat kohottivat kollektiivisesti kulmakarvojaan ikään kuin he olisivat ajatelleet: ”Miksi tämä heppu huutaa sairastelleelle?”



Makoto kuitenkin vain hymyili lempeästi ja vastasi hänelle rehellisesti. ”En voinut hyvin, joten lepäsin sairastuvalla. Voitko merkitä tuon päivittäiseen lokikirjaan?” ”Ahaa! Tuo on yhdenmukaista tietojeni kanssa. Jos asianlaita on näin, katson siis tämän seikan selvitetyksi!”

Keskustelu eteni sujuvasti ja Taka hymyili puhuessaan. ”Hahaha! Otan täyden vastuun tämän kirjauksesta. Keskity sinä toipumaan! Jos koskaan voit huonosti, ole hyvä ja ilmoittaudu terveyskomiteaan! Hm… Joskin vaikuttaa siltä, että meidän tulee valita terveyskomitean jäsenet tämän tapaamisen jälkeen…”

Taka käveli pois mumisten itsekseen, kun hän avasi akatemian varastohuoneesta löytämänsä lokikirjan. Celestia Ludenberg, äärimmäinen uhkapeluri, näki koko keskustelun ja käveli Makoton luokse. ”…Hänen järjettömästä käytöksestään huolimatta tiesit täsmälleen, mitä sanoa hänelle.” ”Täh?”

Heti kun Celeste sanoi tuon, asia valkeni Makotolle. On totta, ettei hän voinut hyvin ja että hän oli levännyt sairastuvalla. Mutta kun Taka kysyi häneltä, miksi hän oli myöhässä, vaikka hänen jo olisikin pitänyt tietää syy, Makoto ei tuntenut lainkaan ärsytystä tai pettymystä.

Oli kuin hän olisi odottanut Takan sanovan noin. Makotosta tuntui omituiselta, että hän oli hyväksynyt Takan luonteen noin nopeasti. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi oli alun alkaenkaan pyytänyt Takaa niinkin tarpeettomaan touhuun kuin kirjaamaan asian lokikirjaan.

(Miksi sanoin noin? On kuin… olisin tottunut siihen.) Hänen vastauksensa Takan vaatimuksiin tuli hänelle yhtä luonnostaan kuin hengittäminen.

(Miksi? Miksi? Miksi?) Joka kerta kun hän yritti ajatella tuota, hänen päänsärkynsä vain paheni. Kun Makoto pinnisteli miettiäkseen päänsärkyjensä kivulta…

Mustavalkoinen täytetty eläin hyppäsi esiin liikuntasalin puhujakorokkeen takaa ja alkoi pyörähdellä ympäriinsä, kun se puhui hilpeällä äänellä. ”Hei kaverit! Ovatko kaikki täällä?” Hän kuulosti kuin olisi johdattamassa oppilaat opintoretkelle, mutta heistä yhdenkään kasvoilla ei ollut hymyä.

”Mitä nyt taas?” ”Kaappaammeko huviristeilijän ja törmäämmekö jättimäiseen matoon?” Tietenkin oli yksi poikkeus… Yasuhiro Hagakure, äärimmäinen selvänäkijä, luuli yhä heidän nykytilanteensa olevan jonkinlainen järjestetty tilaisuus.

Monokuma vain sivuutti hänet ja jatkoi puhumistaan oppilaille hurmaavalla äänellään. ”Tänään kerron teille ihmeellisestä akatemiajärjestelmästämme. Eikös ’järjestelmä’ kuulostakin hienolta sanalta? Se haiskahtaa vaaralta… ihan kuten karhu!”

”Haluan teidän kaikkien polkevan kuolleiden ystävienne yli ja varttuvan paatumus sydämissänne. On hyvä olla vähän tuhma. Haluan teidän kaikkien luonteiden kypsyvän myrkyllisiksi.”

Älyvapaan johdantonsa jälkeen Monokuma siirtyi seuraavaan aiheeseen. Siinä vaiheessa hän alkoi selvittää yksityiskohtaisesti koulun kurjinta järjestelmää. Luokkaoikeudenkäyntiä.

”Siiiiis… ette voi vain tappaa jotakuta. Teidän tulee tappaa joku ilman, että joku muu saa tietää teidän tehneen sen.” Monokuma puhui kammottavasta ”valmistumisohjelmastaan” huolettoman välinpitämättömästi. Mutta koska tappoa ei ollut vielä tapahtunut, hänen luentonsa ei juurruttanut oppilaisiin lainkaan epätoivoa.

Niin kauan kuin tappoa ei koskaan tapahtuisi, mitään syytä luokkaoikeudenkäyntiin ei olisi. Mutta kukaan ei oikeastaan olettanut, etteikö tappoa tapahtuisi.

Kun oppilaiden epäilykset yltyivät, Monokuma jatkoi luokkaoikeudenkäyntiselitystään, kunnes… ”H-hetkinen nyt!” Kun Monokuma alkoi selittää rangaistuksena toimivia teloituksia, yksi tyttö astui eteenpäin. ”Junko…?” Heti kun Makoto näki, kuinka vihainen tämä oli, hänen päänsärkynsä rytmi alkoi hiukan muuttua.

”Olet kuule umpihullu!” ”Hmm?” Tyttö jatkoi valittamistaan kiukkuisena. Hän vaikutti täysin erilaiselta kuin se hymyilevä henkilö, jonka Makoto näki sairastuvalla.

(Häh…? Oliko Junko aina tuollainen…?) (Ei, hän on erilainen. Noin Junko käyttäytyy, mutta…) (Onko tuo henkilö oikeasti Junko?) (Häh? Hetkinen, mitä oikein ajattelen…?) Makoton kamppaillessa päänsärkynsä ja hämmennyksensä kanssa Monokuma ja tyttö jatkoivat riitelyä.

”Mitä!? Sanotko, ettet aio ottaa osaa oikeudenkäyntiin!? Vain rangaistus odottaa tuollaista rienausta!” ”Mitä? Rangaistusko!?” ”Voisin… no jaa, paiskata sinut syvään, pimeään, pelottavaan vankilaan tai jotain!”

(…Erilainen.) Makoton tuntema omituinen tunne oli nyt kohdistunut Monokumaan. (Vankila?) (Ei… He…) (He… eivät ole… noin kilttejä…)

Makoton mielessä välähteli kuvasarja ja aluksi hän luuli sen olevan jonkinlainen paraati. Mutta hän tajusi nopeasti sen olleen virhe. Valot olivatkin oikeasti liekkien nielaisemia rakennuksia. Tätä näkymää somistanut puna vaikutti olevan peräisin ihmisruumiista.

Epätoivo. Se ei rajoittunut akatemiaan tai edes Japaniin. Makoton aivoihin tulvi kuvia maailmanlaajuisesta kuolemasta ja tuhosta jokaisella päänsärkynsä sykäyksellä. (Olenko… nähnyt tämän aiemmin…?) Kaikissa näissä kuvissa tapahtuvan sanoinkuvaamattoman väkivallan lisäksi niitä yhdisti yksi asia. (Keitä… ”he” ovat? He ovat…)

Mustavalkoisissa maskeissa mellakoivat terroristit kylvivät kaaosta näissä kuvissa. He veivät kaiken. Rahan, arvoesineet, elämät, perheet, arvokkuuden, menneisyyden, tulevaisuuden ja mahdollisesti jopa… toivon. Näiden terroristien maskit… muistuttivat täydellisesti täytetyn eläimen kasvoja, jotka riitelivät edessään olevan oppilaan kanssa.



”Turpa umpeen, helvetti! Sano mitä sanot, en aio osallistua tähän!” ”Älä ole noin itsekäs!” ”Sinä se itsekäs olet! Tapa kenet tahdot, ei ole minun ongelmani!”

”Edessäni seisoo täällä pahuus… Tutisen pelosta…! Mutta en anna tuolle pahuudelle periksi! Tyyliini kuuluu kestää ja panna hanttiin ihan loppuun asti…! Jos oikeasti haluat häipyä täältä… sinun täytyy ensin päästä ohitseni!”

Monokuma heilutti villisti käsivarsiaan, kun hän säntäsi kohti tyttöä vaappuvin askelin. Mutta tyttö talloi itsensä julistaneen akatemian rehtorin päälle vaivatta. ”Guymeh!” ”Onko sinulla nyt hauskaa?”

Tytön jalan alle rusentunut Monokuma katsoi ylös tytön kylmiin silmiin ja kysyi tyynesti… ”Onko sinulla?” ”Häh?” ”Rehtori Monokumaa vastaan ei sallita väkivaltaa. Olet rikkonut koulun sääntöä…” (!) Sillä hetkellä Makoton selkäpiitä karmi.

(Hän tulee kuolemaan.) Monokuman sanat kuulostivat hänestä erittäin uhkaavilta. Se ei ollut ennustus tai arvaus. Oli kuin hän olisi tiennyt Monokuman vaaran alusta asti. (Jos tämä jatkuu, Junko tulee…) Hänen mielensä ei edelleenkään täysin käsittänyt hänen edessään kehittyvää tapahtumaa. Siinä vaiheessa, kun hän tajusi olevansa muistamaisillaan jotain, hän jo juoksi eteenpäin.

(Junko…?) Hänen jalkojensa isku yhtyi hänen päänsärkynsä rytmiin ja hänen aivonsa ja sydämensä joutuivat pakokauhuun. (Ei… Hän on erilainen…) (Hän on…) (…)



”Minä manaan mahtavan kutsuloitsun! Tule apuun! Luokseni, ylimaallinen Gungnir-keihäs!” Monokuma keikkui tytön jalan alla ja kiljaisi… Tarkalleen samalla hetkellä Makoto ryntäsi tyttöä päin ja huusi:



”Mukuro…! Varo…!” ”Täh…?” Junko Enoshimaksi pukeutuneen tytön silmät laajentuivat tyrmistyksestä. Aivan kuin kohti ryntäävää Makotoa väistäen hän hyppäsi taaksepäin ketterämmin kuin teini-ikäinen lukiolaistyttö.

Ja sitten… Täsmälleen tuolla hetkellä lukemattomat keihäät porautuivat paikkaan, jossa hän oli seissyt vain sekunnin murto-osa sitten. ”…!?” Kaikki oppilaat, mukaan lukien se tyttö, toljottivat silmät selällään tätä äkillistä tapahtumien käännettä. Keihäitä, liian monta laskettavaksi, oli ponnahtanut salamannopeasti liikuntasalin lattiaan ja seiniin asennetuista koneistoista.

Makoto ei kuitenkaan kyennyt huomaamaan tätä. (Häh? Miksi… kutsuin Junkoa… Mukuroksi…?) (…Mukuro?) Kun tuo ajatus juolahti hänen mieleensä, hänen kylkeensä iskeydyttiin terävästi ja yhtäkkiä…

Sitä seurasi raju, kuolettava kipu, joka kulki hänen selkärankaansa pitkin leviten hänen koko kehoonsa. Keihäs pisti häntä kylkeen repien hänen lihansa välittömästi riekaleiksi ja työntyi ulos hänen selästään peittyneenä vereen ja muihin ruumiinnesteisiin.

Tuolla hetkellä Makoton mielen nielaisseen mustan sumun hävitti itse kuolema… Ja kun hänen tajuntansa hitaasti kaikkosi, hän muisti kaiken. Pakonäppäimen sähkötällin ja kemiallisen yhdisteen vuoksi… Tuon sattumalta löytäneensä näppäimen vuoksi…

Makoto Naegi onnistui pakenemaan. Hän pakeni tästä toivottomasta leikistä, jossa hänen ja hänen oppilastoveriensa muistot varastettiin ja jossa heidät pakotettiin tappamaan toisensa. Tietenkin tuo pako myös johti hänet hänen nykyiseen elämän tai kuoleman ahdinkoonsa… Loppujen lopuksi kenties hän vain pakeni yhdestä epätoivosta joutuakseen toiseen.

Mutta samaan aikaan hänen teoillaan oli tahattomia seurauksia yhdelle henkilölle. Tytölle, joka elää valehenkilöllisyydessä rakkaana pikkusiskonaan, Junko Enoshimana… Mukuro Ikusaballe, äärimmäiselle sotilaalle ja äärimmäisen epätoivon jäsenelle… Hänen menneisyytensä, hänen tulevaisuutensa, kenties jopa hänen toivonsa ovat polulla epätoivoon.

***

Ja niin esirippu laskeutuu toistaiseksi Makoton tarinalle. Tästä hetkestä eteenpäin tämä tarina kertoo eräästä tytöstä. Tytöstä, joka on säälittävämpi kuin kukaan muu tässä eristetyssä akatemiassa… Uusi esirippu, sekä uusi epätoivo, on nyt nouseva.