Ja nyt… Kun Mukuro katsoi hänelle hymyillyttä poikaa, hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei keksinyt lainkaan mitään sanottavaa.
Taistelu oli ohi, ja Mukuro oli nyt palannut pettymyksen tuottavaksi tytöksi. Hän kääntyi poispäin kaikkien kasvoista ja kapusi anteeksipyytelevästi pois moottoripyörän selästä. Mutta Makoto näki hänet ja avasi hitaasti suunsa sanoakseen: ”Kiitos, Mukuro… Pelastit henkeni.” ”…!”
Makoro antoi hänelle vilpittömiä kiitollisuuden sanoja heikkojen hengenvetojensa lomassa. Mukuro ei pystynyt katsomaan häntä mumistessaan itsekseen. ”Miksi…?” ”Häh?” ”Jos Kyoko kertoi sinulle… Sitten jo tiedät, mitä tein, eikö totta…?”
Saatuaan takaisin muistonsa ja saatuaan selville totuuden hänen olisi pitänyt pitää Mukuroa vain vihattuna petturina. Miksi hän hymyilisi jollekulle tämän kaltaiselle? Mukuro piti päänsä alhaalla. Makoto hymyili kuin olisi epävarma vastauksestaan ja sanoi:
”No, olet kai oikeassa… Mutta… pelastit myös henkeni monta kertaa näiden kahden viime vuoden aikana… ja…” Makoto veti henkeä syvään ja hiljaa ja hymyili taas Mukurolle.
”Olet ystäväni… Me kaikki vietimme toistemme kanssa aikaa… Olisi hienoa, jos voisit etsiä erilaisen polun… ei epätoivon… Ja jos voin mitenkään auttaa sinua, sen teen…”
”Uskotko oikeasti, että voin tässä vaiheessa kulkea toista polkua…?” ”En tiedä, mitä voit tehdä… tai edes mitä minä voin tehdä… Mutta uskon olevan tärkeämpää etsiä tuota polkua kuin oikeasti löytää sen.”
Oliko tämä tarkoituksellista vai yhteensattuma? Juuri ennen kuin Makoton muistot palautuivat, hän oli sanonut jotain samanlaista Mukurolle, kun tämä puhui hänelle sairastuvalla Junkona.
Riippumatta siitä, menettikö Makoto muistonsa vai saiko hän ne takaisin, nuo sanat paljastivat hänen todellisen persoonansa. Kun Mukuro vahvisti tuon itselleen, Makoto möläytti jotain, joka oli lähes liian luottavaista. ”Etkä vain sinä. Jopa Junko voi…” Mutta hänet keskeytettiin heti.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_si_GiKCVdiCyvItfsUoB2qP5pZrRFK7F97PZqlUIfVWjcPlEbk06oHy2x3B8rUTokD7KzeiElyU1rAbIkolV5AA4GgYwUsVOyYcIlKUjQheJNhQg=s0-d)
”Puhuhuhuhuhu… Puhuhuhuhuhu…” Monokuman kasvot ilmestyivät kaikkiin akatemian monitoreihin ja hänen naurunsa vaikutti kuuluvan kaikista kaiuttimista.
”Olisin voinut jatkaa sen äärimmäisen hakkerin teeskentelyä, mutta on tylsää imitoida jotakuta, jota ei edes ole olemassa. Jos sellainen jatkuisi, menettäisin identiteettini ja muuttuisin Imikumaksi!” Kyoko katsoi ylös valvontakameraan ja osoitti sanansa suoraan Monokumalle.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_usCZ9rq1wtaQHl9heFAHL1ifwMXw1d_NIT4eO7w4TyC0TGsHA-3hwQf90KLUxwP8NJZ3FYWYTmptGfTO2aqiVjVxZWsSiHYuCSJaRHpB0Xnciu3igoPlvVwDtIN1fk=s0-d)
”…Näytät luovuttavan melko helposti.” ”Missään ei ole otsoa, joka luovuttaa yhtä helposti kuin minä. Joka tapauksessa olen melko varma, että Chihiro on saanut tähän mennessä selville ohjailuohjelmani salaisuuden.” ”Joten aivan kuten ajattelinkin, otit sen ohjelman mukaan tarkoituksella.”
Kyoko tajusi jotain Mukuron kerrottua hänelle Junkosta. Oli kaksi syytä, miksi noin vihamielinen henkilö jättäisi tarkoituksella ilmiselvän johtolangan Monokuma-yksiköiden sisään.
Joko Junko halusi oppilaiden saavan selville totuuden ulkomaailmasta ja itsestään omillaan ja muuttaa heidän toivonsa epätoivoksi. Tai hän odotti innolla tuota johtolankaa, joka johtaisi hänen oman suunnitelmansa kariutumiseen, mikä saisi hänet tuntemaan epätoivoa itseään kohtaan.
Hän oli ikuisen pimeyden enkeli, joka sai iloa omasta epätoivostaan ja käytti sitä levittääkseen epätoivoa ja tuhoa muihin ympärillään. Miksi joku tuollainen esittäisi yhä Monokuman roolia?
”Itse asiassa panin sen ohjelman Chihiron löydettäväksi, mikäli hän sattuisi olemaan yksi viidestä viimeisestä selviytyjästä. Minulla on niin surullinen ja tyhjä olo, kun valmisteluni meni hukkaan, mutta aion ajatella positiivisesti. ’Perääntyminen’ ei kuulu Monokuman sanakirjaan.”
Hermostuneisuus alkoi vallata oppilaita Monokuman jatkaessa puhumistaan rentouttavan rohkaisevalla äänellään. ”No niin, kaikki näyttävät olevan paikalla, mukaan lukien Toko, joka on yhä sidottuna huoneessaan… Joten aloitetaanpa sykähdyttävä, jännittävä, erityinen valmistumiskoe!” ”Häh…?” Oppilaat puhkesivat hämmentyneeseen meteliin, mutta Monokuma ei piitannut heistä ja jatkoi.
”Älkää ajatelko sitä liian tarkkaan. Rentoutukaa, rentoutukaa. Vaihtakaa ’-entoutukaa’ minun puolestani ’-upertiksi’, mutta minä olen silti täällä se hurmaavin karhu!” Monokuman älyttömistä höpinöistä selvästi ärsyyntynyt Byakuya huusi: ”Tiedän jo, että olet Junko. Lopeta tämä typerä leikki ja tule esiin.”
”Jopas jotakin, ettekös tiedä? Jos mielitte houkutella takapirun taivaallisesta piilopaikastaan, teidän pitää tuoda arvokas uhrilahja. Ette ole riittävän arvokkaita lainkaan. Tosiaanko uskotte takapirun tulevan esiin säälittävän toivonne ja epätoivonne vuoksi? Bwah-hahahahahaha…” Hän karjaisi mielipuolisesti alkaen sitten kertoa erityisestä valmistumiskokeesta.
”Jos läpäisette kokeeni, kaikki valmistuvat… mutta jos epäonnistutte, jäätte luokallenne kokonaiseksi vuodeksi! Nollaan muistonne, annan teille tuoreen uuden elämän ja esittäydytte taas uudestaan kouluvuoden alussa. Sanotaan, ettei ihmisten elämällä ole nollausnappulaa, mutta minä en ole ihmiset. Olipa kyse kevyestä nollauksesta tai kovasta nollauksesta, minä teen mitä lystään.”
Yasuhiro näytti hämmentyneeltä, mutta muut oppilaat tiesivät, mitä Monokuma tarkoitti ”nollauksella.” Hän aikoi pakottaa heidät elämään kouluelämänsä uudelleen jälleen kerran. Kun Yasuhiro yritti kovasti ymmärtää, Taka osoitti läheistä monitoria ja huusi: ”Lopeta tämä jo! Teetpä meille mitä hyvänsä, emme koskaan syyllisty murhaan! Näiden viime päivien luulisi jo tehneen sen sinulle selväksi!”
”Että mitä niin!?” Monokuma hätkähti. ”Oletko tosissasi?” ”Tietenkin! Kukaan täällä ei koskaan veisi toiselta ihmiseltä henkeä mistään syystä!” Takan huutaessa yksi oppilaista – muista erillään seisova kalpeanaamainen tyttö – katsoi poispäin. Se oli Sayaka. Hänen vapistessaan hänen takaansa tupsahti ääni.
”Mitä tuumit, Sayaka?” ”!?” Sayaka ei edes kyennyt silkan kauhun vuoksi kääntymään ympäri, mutta hän tiesi. Hän tiesi Monokuman seisovan aivan takanaan. ”Todellako uskot, ettei kenestäkään teistä tule tappajaa?” Monokuma kumartui kohti Sayakaa ja kysyi kysymyksen, jonka vain tämä kuuli.
”Muuten, Sayaka… Miksi menit Makoton huoneeseen, kun mitään merkillistä ei ollut vielä tapahtunut?” ”…!” ”Oliko teillä kahdella sopimaton suhde? Mitä fanisi ajattelisivat, jos he saisivat selville sinun lähennelleen poikaa hiippailemalla tämän huoneeseen? Vai olitko siellä jostain toisesta syystä?”
”M-minä…” Hän kykeni tuskin päästämään ääntä, saati sitten kirkaisua, kun hänen vapinansa paheni. Monokuma ei hyötynyt mitään ahdistaessaan Sayakan nurkkaan ja leikittelemällä tämän tunteilla. Hän yksinkertaisesti halusi nähdä nuoren laulajan heittäytyvän epätoivoon tämän todellisen luonteen vuoksi. Ja siitä syystä Monokuma ei heltynyt.
”Hei, hei. Mitä meinasit tehdä läheiselle ystävällesi, jonka olet tuntenut viimeiset kaksi vuotta?” ”Ah… ah…” Sayakan viimeöinen päättäväisyys sekoittui Makoton kertomiin muistoihin ja kalvoi Sayakan mieltä kuin tauti. Kun hänen mielensä alkoi repeytyä kappaleiksi, hän pudottautui polvilleen…
Hiukan alle 170 kilometrin tuntinopeudella lentävä läpinäkyvä pallo iskeytyi Monokumaa suuhun niin voimakkaasti, että se upposi hänen kasvoihinsa. Monokuman suun kaiutin tuhoutui välittömästi, kun hänen kehonsa kieri seinään ja lakkasi liikkumasta.
Sayaka tuli järkiinsä ja katsoi, mistä pallo lensi… Hän näki Leonin hengittämässä raskaasti, kun tämä tuijotti kiivaasti Monokumaa.
Yasuhiro tarttui Leoniin ja huusi: ”Arrgh! Hemmo! Miksi teit noin, Leon!? Tuo kristallipallo on tosi arvokas!” Leon oli varastanut Yasuhiron kristallipallon ja heittänyt sen päin Monokumaa.
”Tuo Monokuma-paskiainen yritti ottaa Sayakan panttivangiksi! Mitä minun olisi muka pitänyt tehdä!?” ”Hemmo, tuo kristallipallo maksoi minulle kaksi biljoona dollaria! Kaksi biljoonaa! Ei tuollaisia rahoja enää edes paineta!”
”Äh, hevonpaskaa! Sitä paitsi jos maailma on täysin pilalla, mihin helvettiin edes tarvitset rahaa? Mutta jos siellä on turvallista, liityn vain mestaruussarjaan tai jotain ja maksan takaisin! …Öh, no, voisin maksaa sinulle takaisin tekemällä jotain muuta kuin baseballia…” Näiden kahden kiistellessä Sayaka pudottautui polvilleen.
”H-hei!” Leon huusi juostessaan kohti häntä. ”Sayaka, oletko kunnossa!?” Sayaka katsoi Leoniin ja tuijotti ilmeettömästi. ”Leon…” Hän oli tehnyt päätöksen ja nosti päätään, kun hän sanoi:
”Öh… Minun pitää tunnustaa sinulle jotain myöhemmin…” ”Täääh!? Ihan tosi!?” Sayaka tuijotti Leonia niin kiihkeästi, että tämä unohti hetkeksi nykytilanteen.
”Eikä vain sinulle… Vaan Makotolle… ja muillekin…” Sayaka oli päättänyt tunnustaa synnin, joka painoi raskaasti hänen sydäntään, mutta Leon ei vaikuttanut kuulevan hänen huomautuksensa jälkipuoliskoa. Leon juoksi takaisin muiden luokse, läpsäytti Hifumia ja Yasuhiroa selkään ja huusi:
”No niin, kaikki! Päihitetään se koe tai mikä lie ja häivytään jo täältä! En millään anna ottaa pois tämän paikan onnellisia muistojani!” Monitorin Monokuma vastasi: ”Hyvä hyvä. Nyt kun asiat alkavat viimeinkin olla kiehumispisteessä, aloitetaan valmistumiskoe.”
Sakura, joka oli ollut asuntolan ulkopuolella, ilmestyi yhtäkkiä tuomaan tietoja. ”Käytävän Monokumat käyttäytyvät omituisesti…” Kaikki oppilaat liikkuivat päärakennukseen nähdäkseen, mistä Sakura puhui. He näkivät siellä kaksi viidenkymmenen seisovan Monokuman riviä käytävän seinien vierellä ja yhden Monokuman, joka seisoi aivan käytävän ääripäässä.
Taistelu oli ohi, ja Mukuro oli nyt palannut pettymyksen tuottavaksi tytöksi. Hän kääntyi poispäin kaikkien kasvoista ja kapusi anteeksipyytelevästi pois moottoripyörän selästä. Mutta Makoto näki hänet ja avasi hitaasti suunsa sanoakseen: ”Kiitos, Mukuro… Pelastit henkeni.” ”…!”
Makoro antoi hänelle vilpittömiä kiitollisuuden sanoja heikkojen hengenvetojensa lomassa. Mukuro ei pystynyt katsomaan häntä mumistessaan itsekseen. ”Miksi…?” ”Häh?” ”Jos Kyoko kertoi sinulle… Sitten jo tiedät, mitä tein, eikö totta…?”
Saatuaan takaisin muistonsa ja saatuaan selville totuuden hänen olisi pitänyt pitää Mukuroa vain vihattuna petturina. Miksi hän hymyilisi jollekulle tämän kaltaiselle? Mukuro piti päänsä alhaalla. Makoto hymyili kuin olisi epävarma vastauksestaan ja sanoi:
”No, olet kai oikeassa… Mutta… pelastit myös henkeni monta kertaa näiden kahden viime vuoden aikana… ja…” Makoto veti henkeä syvään ja hiljaa ja hymyili taas Mukurolle.
”Olet ystäväni… Me kaikki vietimme toistemme kanssa aikaa… Olisi hienoa, jos voisit etsiä erilaisen polun… ei epätoivon… Ja jos voin mitenkään auttaa sinua, sen teen…”
”Uskotko oikeasti, että voin tässä vaiheessa kulkea toista polkua…?” ”En tiedä, mitä voit tehdä… tai edes mitä minä voin tehdä… Mutta uskon olevan tärkeämpää etsiä tuota polkua kuin oikeasti löytää sen.”
Oliko tämä tarkoituksellista vai yhteensattuma? Juuri ennen kuin Makoton muistot palautuivat, hän oli sanonut jotain samanlaista Mukurolle, kun tämä puhui hänelle sairastuvalla Junkona.
Riippumatta siitä, menettikö Makoto muistonsa vai saiko hän ne takaisin, nuo sanat paljastivat hänen todellisen persoonansa. Kun Mukuro vahvisti tuon itselleen, Makoto möläytti jotain, joka oli lähes liian luottavaista. ”Etkä vain sinä. Jopa Junko voi…” Mutta hänet keskeytettiin heti.
”Puhuhuhuhuhu… Puhuhuhuhuhu…” Monokuman kasvot ilmestyivät kaikkiin akatemian monitoreihin ja hänen naurunsa vaikutti kuuluvan kaikista kaiuttimista.
”Olisin voinut jatkaa sen äärimmäisen hakkerin teeskentelyä, mutta on tylsää imitoida jotakuta, jota ei edes ole olemassa. Jos sellainen jatkuisi, menettäisin identiteettini ja muuttuisin Imikumaksi!” Kyoko katsoi ylös valvontakameraan ja osoitti sanansa suoraan Monokumalle.
”…Näytät luovuttavan melko helposti.” ”Missään ei ole otsoa, joka luovuttaa yhtä helposti kuin minä. Joka tapauksessa olen melko varma, että Chihiro on saanut tähän mennessä selville ohjailuohjelmani salaisuuden.” ”Joten aivan kuten ajattelinkin, otit sen ohjelman mukaan tarkoituksella.”
Kyoko tajusi jotain Mukuron kerrottua hänelle Junkosta. Oli kaksi syytä, miksi noin vihamielinen henkilö jättäisi tarkoituksella ilmiselvän johtolangan Monokuma-yksiköiden sisään.
Joko Junko halusi oppilaiden saavan selville totuuden ulkomaailmasta ja itsestään omillaan ja muuttaa heidän toivonsa epätoivoksi. Tai hän odotti innolla tuota johtolankaa, joka johtaisi hänen oman suunnitelmansa kariutumiseen, mikä saisi hänet tuntemaan epätoivoa itseään kohtaan.
Hän oli ikuisen pimeyden enkeli, joka sai iloa omasta epätoivostaan ja käytti sitä levittääkseen epätoivoa ja tuhoa muihin ympärillään. Miksi joku tuollainen esittäisi yhä Monokuman roolia?
”Itse asiassa panin sen ohjelman Chihiron löydettäväksi, mikäli hän sattuisi olemaan yksi viidestä viimeisestä selviytyjästä. Minulla on niin surullinen ja tyhjä olo, kun valmisteluni meni hukkaan, mutta aion ajatella positiivisesti. ’Perääntyminen’ ei kuulu Monokuman sanakirjaan.”
Hermostuneisuus alkoi vallata oppilaita Monokuman jatkaessa puhumistaan rentouttavan rohkaisevalla äänellään. ”No niin, kaikki näyttävät olevan paikalla, mukaan lukien Toko, joka on yhä sidottuna huoneessaan… Joten aloitetaanpa sykähdyttävä, jännittävä, erityinen valmistumiskoe!” ”Häh…?” Oppilaat puhkesivat hämmentyneeseen meteliin, mutta Monokuma ei piitannut heistä ja jatkoi.
”Älkää ajatelko sitä liian tarkkaan. Rentoutukaa, rentoutukaa. Vaihtakaa ’-entoutukaa’ minun puolestani ’-upertiksi’, mutta minä olen silti täällä se hurmaavin karhu!” Monokuman älyttömistä höpinöistä selvästi ärsyyntynyt Byakuya huusi: ”Tiedän jo, että olet Junko. Lopeta tämä typerä leikki ja tule esiin.”
”Jopas jotakin, ettekös tiedä? Jos mielitte houkutella takapirun taivaallisesta piilopaikastaan, teidän pitää tuoda arvokas uhrilahja. Ette ole riittävän arvokkaita lainkaan. Tosiaanko uskotte takapirun tulevan esiin säälittävän toivonne ja epätoivonne vuoksi? Bwah-hahahahahaha…” Hän karjaisi mielipuolisesti alkaen sitten kertoa erityisestä valmistumiskokeesta.
”Jos läpäisette kokeeni, kaikki valmistuvat… mutta jos epäonnistutte, jäätte luokallenne kokonaiseksi vuodeksi! Nollaan muistonne, annan teille tuoreen uuden elämän ja esittäydytte taas uudestaan kouluvuoden alussa. Sanotaan, ettei ihmisten elämällä ole nollausnappulaa, mutta minä en ole ihmiset. Olipa kyse kevyestä nollauksesta tai kovasta nollauksesta, minä teen mitä lystään.”
Yasuhiro näytti hämmentyneeltä, mutta muut oppilaat tiesivät, mitä Monokuma tarkoitti ”nollauksella.” Hän aikoi pakottaa heidät elämään kouluelämänsä uudelleen jälleen kerran. Kun Yasuhiro yritti kovasti ymmärtää, Taka osoitti läheistä monitoria ja huusi: ”Lopeta tämä jo! Teetpä meille mitä hyvänsä, emme koskaan syyllisty murhaan! Näiden viime päivien luulisi jo tehneen sen sinulle selväksi!”
”Että mitä niin!?” Monokuma hätkähti. ”Oletko tosissasi?” ”Tietenkin! Kukaan täällä ei koskaan veisi toiselta ihmiseltä henkeä mistään syystä!” Takan huutaessa yksi oppilaista – muista erillään seisova kalpeanaamainen tyttö – katsoi poispäin. Se oli Sayaka. Hänen vapistessaan hänen takaansa tupsahti ääni.
”Mitä tuumit, Sayaka?” ”!?” Sayaka ei edes kyennyt silkan kauhun vuoksi kääntymään ympäri, mutta hän tiesi. Hän tiesi Monokuman seisovan aivan takanaan. ”Todellako uskot, ettei kenestäkään teistä tule tappajaa?” Monokuma kumartui kohti Sayakaa ja kysyi kysymyksen, jonka vain tämä kuuli.
”Muuten, Sayaka… Miksi menit Makoton huoneeseen, kun mitään merkillistä ei ollut vielä tapahtunut?” ”…!” ”Oliko teillä kahdella sopimaton suhde? Mitä fanisi ajattelisivat, jos he saisivat selville sinun lähennelleen poikaa hiippailemalla tämän huoneeseen? Vai olitko siellä jostain toisesta syystä?”
”M-minä…” Hän kykeni tuskin päästämään ääntä, saati sitten kirkaisua, kun hänen vapinansa paheni. Monokuma ei hyötynyt mitään ahdistaessaan Sayakan nurkkaan ja leikittelemällä tämän tunteilla. Hän yksinkertaisesti halusi nähdä nuoren laulajan heittäytyvän epätoivoon tämän todellisen luonteen vuoksi. Ja siitä syystä Monokuma ei heltynyt.
”Hei, hei. Mitä meinasit tehdä läheiselle ystävällesi, jonka olet tuntenut viimeiset kaksi vuotta?” ”Ah… ah…” Sayakan viimeöinen päättäväisyys sekoittui Makoton kertomiin muistoihin ja kalvoi Sayakan mieltä kuin tauti. Kun hänen mielensä alkoi repeytyä kappaleiksi, hän pudottautui polvilleen…
Hiukan alle 170 kilometrin tuntinopeudella lentävä läpinäkyvä pallo iskeytyi Monokumaa suuhun niin voimakkaasti, että se upposi hänen kasvoihinsa. Monokuman suun kaiutin tuhoutui välittömästi, kun hänen kehonsa kieri seinään ja lakkasi liikkumasta.
Sayaka tuli järkiinsä ja katsoi, mistä pallo lensi… Hän näki Leonin hengittämässä raskaasti, kun tämä tuijotti kiivaasti Monokumaa.
Yasuhiro tarttui Leoniin ja huusi: ”Arrgh! Hemmo! Miksi teit noin, Leon!? Tuo kristallipallo on tosi arvokas!” Leon oli varastanut Yasuhiron kristallipallon ja heittänyt sen päin Monokumaa.
”Tuo Monokuma-paskiainen yritti ottaa Sayakan panttivangiksi! Mitä minun olisi muka pitänyt tehdä!?” ”Hemmo, tuo kristallipallo maksoi minulle kaksi biljoona dollaria! Kaksi biljoonaa! Ei tuollaisia rahoja enää edes paineta!”
”Äh, hevonpaskaa! Sitä paitsi jos maailma on täysin pilalla, mihin helvettiin edes tarvitset rahaa? Mutta jos siellä on turvallista, liityn vain mestaruussarjaan tai jotain ja maksan takaisin! …Öh, no, voisin maksaa sinulle takaisin tekemällä jotain muuta kuin baseballia…” Näiden kahden kiistellessä Sayaka pudottautui polvilleen.
”H-hei!” Leon huusi juostessaan kohti häntä. ”Sayaka, oletko kunnossa!?” Sayaka katsoi Leoniin ja tuijotti ilmeettömästi. ”Leon…” Hän oli tehnyt päätöksen ja nosti päätään, kun hän sanoi:
”Öh… Minun pitää tunnustaa sinulle jotain myöhemmin…” ”Täääh!? Ihan tosi!?” Sayaka tuijotti Leonia niin kiihkeästi, että tämä unohti hetkeksi nykytilanteen.
”Eikä vain sinulle… Vaan Makotolle… ja muillekin…” Sayaka oli päättänyt tunnustaa synnin, joka painoi raskaasti hänen sydäntään, mutta Leon ei vaikuttanut kuulevan hänen huomautuksensa jälkipuoliskoa. Leon juoksi takaisin muiden luokse, läpsäytti Hifumia ja Yasuhiroa selkään ja huusi:
”No niin, kaikki! Päihitetään se koe tai mikä lie ja häivytään jo täältä! En millään anna ottaa pois tämän paikan onnellisia muistojani!” Monitorin Monokuma vastasi: ”Hyvä hyvä. Nyt kun asiat alkavat viimeinkin olla kiehumispisteessä, aloitetaan valmistumiskoe.”
Sakura, joka oli ollut asuntolan ulkopuolella, ilmestyi yhtäkkiä tuomaan tietoja. ”Käytävän Monokumat käyttäytyvät omituisesti…” Kaikki oppilaat liikkuivat päärakennukseen nähdäkseen, mistä Sakura puhui. He näkivät siellä kaksi viidenkymmenen seisovan Monokuman riviä käytävän seinien vierellä ja yhden Monokuman, joka seisoi aivan käytävän ääripäässä.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_uUduaHmxJI5KZzS5ArSw_sxtvdt8lXyAhOytGONlQUUvhRXE0XtOQlEAyeX0TVm165DIXXtOaILmIEnnoNA0JWJTQwHmBXiMKcuBeP0aSj7d_Px18jnQrCgYVdFbeD=s0-d)
Tämän Monokuman pään päällä oli jotain merkillistä. Makoton MonoMono-koneesta saaman pakonäppäimen suurennettu versio. Kunkin oppilaan katsellessa tätä näkyä kuulutus soi kaikkialla koulussa.
”Käytävän pään minulla on pään päällä näppäin, joka avaa pääsisäänkäynnin. Teillä on viisitoista sekuntia aikaa saada tuo näppäin ja jos sen teette, saatte sen tutkintotodistuksen tilalle.”
Oppilaat vaikuttivat yllättyneen suoraviivaisesta selityksestä. Vain Celeste pysyi tyynenä ja kysyi Monokumalta tylsistynyt ilme kasvoillaan: ”…Tietenkään tuonne ei voi yksinkertaisesti juosta tuota ottamaan, eikö vain?”
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_taKj6HM6FmLgEunH2JuDfg0AFWDuf3CJlz5cd3HEop_HlobF_6RlXB2Dugxd7M3gW24W9mv2no8tnB9iHiyQCYBi0cKdShesOWWEoTBfWtToR2BsoJY025KsPb2_I=s0-d)
”Oh-hohohoho! Onpa ilkeää! Vaikutanko sellaiselta rehtorilta, joka kajoaisi oppilaidensa valmistumiseen? Unohdetaan kunnialaukaukset! Annan valmistuneilleni läksiäisiksi ilotulituksen! Sata ilotulitusta tarkalleen ottaen. Se riittää kahdenkymmenen sekunnin kovan linjan bileisiin!”
Terävämmät oppilaat tajusivat heti, mistä hän puhui. Kunkin Monokuman sisään asennetuista pommeista. Ne räjähtäisivät yksi toisensa perään täyttäen käytävän tulella heti aikarajan käynnistyttyä.
”Viidentoista sekunnin kuluttua käytävän perällä seisova minä uhraa itsensä antaakseen teille viimeisen ilotulituksen. Muuten, tämä ei varmaan ole tärkeää, mutta tuo näppäin ei ole kovin kestävä. Puhuhuhu…”
Tämä ”valmistumiskoe” oli Monokuman tapa kertoa, ettei hänellä ollut aikomustakaan antaa kenenkään lähteä. Oppilaiden sisäänpääsykokeessa näkemän räjähdyksen perusteella oli selvää, että Hope’s Peak Academyn käytävät kylpisivät tulessa.
Vaikka joku olisi riittävän onnekas selviytymään räjähdyksistä, kehon palovammat riittäisivät kuolettavaan sokkiin. Heidän keuhkonsa voisivat palaa täysin tuhkaksi kärventävässä ilmassa ennen tuota.
Vaikka he uhraisivat yhden oppilaan juoksemaan, onnistumistodennäköisyys olisi alhainen. Mutta kaikkien oppilaiden yhtäaikaiselle juoksemisellekaan ei ollut mitään syytä, ja epätoivon varjo lankesi heidän kasvoilleen. ”Kivaa. Oikein kivaa. Melkein haluan ottaa kuvan, jotta saan nuo kasvot matkamuistoksi.”
Monokuman nauraessa monitorin takana Sakura astui eteenpäin. ”…Minä teen sen. Olen nähnyt räjähdyksen vain kerran, mutta uskon pystyväni kestämään sen voiman.” ”Ei!” Aoi huusi. ”Et voi! Edes sinä et pystyisi selviytymään sadasta sellaisesta räjähdyksestä…” Sakura pudisti päätään. ”Olen ainoa, jolla edes on mahdollisuus…”
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_uDdugnqoNVPa8YBJJBSd3E3NtGfd6GTqvF77Gamij1zfjxW1_KS3mLwOqVfZMYlsLTrQ89Czx9eC7WM8Qo3IzzK6AYzUjFvYC8UpVVqve8t53gyAirL5Dt5lpVC9Fg=s0-d)
Yhtäkkiä Mondo muisti asuntolaan pysäköimänsä moottoripyörän ja sanoi: ”Hetkonen. Se moottoripyörä voisi olla tarpeeksi nopea niille räjähdyksille. …Mä teen sen.”
”Älähän hätäile”, Sakura vaati. ”Vaikka moottoripyörä ei vahingoittuisi räjähdyksistä, se ei tarkoita, etteikö sen ajaja vahingoittuisi.” Sakuran ja muiden jatkaessa väittelyään… Eräs henkilö astui kohti Monokumien reunustamaa käytävää.
”Minä teen sen…” ”M-Mukuro!” Makoto parkaisi heikosti. Selkä kohti Makotoa oleva Mukuro käänsi päätään hiukan sivulle… ja soi hänelle pienen nyökkäyksen.
Mukuro tiesi tämän johtavan tähän. Hän tiesi, miksi Monokuma järjestäisi näin mahdottoman kokeen.
(Junko odottaa jo innolla seuraavaa epätoivoleikkiä. Hän aikoo pyyhkiä kaikkien muistot, mukaan lukien minun… Hän vain haluaa piinata meitä ja täyttää meidät epätoivolla ennen sitä.)
Mutta Mukuro tiesi siskonsa luonteen aivan liian hyvin ja siksi hän oli itsevarma. Hän tiesi pakonäppäimen olevan aito. Milloin tahansa Junko aiheuttikin epätoivoa muille, hän piti aina huolta, että epätoivo kohtaisi mahdollisesti sen sijaan hänet.
Jos oppilaat voittaisivat tämän uhkapelin ja pääsisivät tästä hirveästä tilanteesta, he pakenisivat viimeinkin ulkomaailmaan. Tuo lopputulos ilmiselvästi täyttäisi Junkon suunnattomalla epätoivolla.
Kun Junko jätti samaan tapaan johtolangan Monokuman ohjausohjelmaan, hän ei olisi tyytyväinen ellei hän näkisi vaivaa oman tuhonsa varmistamiseksi. Tämä ominaisuus teki Junkosta äärimmäisen epätoivon. Siksi Mukuro oli päättänyt tehdä sen. Hän tiesi olevansa ainoa henkilö, jolla oli mahdollisuus tehdä tuosta lopputuloksesta mahdollisen. Vaikka hänen täytyisi vaarantaa henkensä.
Mutta… Juuri nyt Mukuro halusi elää enemmän kuin mitään. Hän halusi pitää kiinni tästä maailmasta, maailmasta, joka ei ollut aiemmin häntä kiinnostanut.
Hän ei edes tiennyt, tuottiko hänen tuntemansa epäröinti pettymyksen vai ei. Mutta hän halusi elää ja jatkaa uuden polun etsimistä. Polun, jolla hän voisi hylätä alistumisensa epätoivolle. Jolla hän voisi hyväksyä menneisyyden synnit ja jatkaa elämistä.
Sotakoneena tunnettu Mukuro huomasi musertavan pelon ja ahdistuksen vaivaavan sydäntään. Tähän asti hänelle ei ollut koskaan juolahtanut mieleen, että päättäväisyyttä tarvittiin elämiseen. Hän sanoi hiljaa kuin tuon pelon sivuuttaen: ”Öh… Kiitos, Makoto.”
Valitettavasti hänen uusia mahdollisuuksia näyttäneelle pojalle sanomat sanansa eivät koskaan kantautuneet tämän korviin. Sakura sen sijaan kuuli hänet ja kurtisti kulmiaan sanoessaan: ”Jos aiot uhrata itsesi katumustekona, pysäytän sinut kaikilla voimillani.” Vaikka hänen sanansa olivat lujia, niihin kätkeytyi päivänselvää kiintymystä.
Kumpikin tyttö oli omistanut elämänsä taisteluun, ja silti Mukuro tunsi kateuden piston Sakuraa kohtaan, kun tällä oli jotain, joka häneltä puuttui… Mukuro kallistui kohti Sakuraa ja kuiskasi tämän korvaan. ”…” ”Mitä…? Oletko tosissasi?”
Sakuran otsan rypistyessä entisestään Monokuman ääni raikui kaikkialla käytävillä. ”No niin, aloitan kokeen nyt! Paikoillanne-valmiit-hep!”
Kysymyksille tai vastalauseille ei ollut aikaa. Etummaisin Monokuma räjähti paiskaten leimuavan lämpöaallon käytävän poikki. Mutta Mukuro ei katsonut poispäin… Hän alkoi liikkua peräänantamattoman päättäväisyyden voimalla.
***
Monokuma-huone
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_vafLLZARqyIWorUzC5g6R1w8kdSCxpwv6Mh9d2Odx12-ORbvWcgkBhxq4yc_QSuBTLCBFvOibpTdIcGO6VT-SFvdhSp0QS_px1s5oyL7bNV3bvgn-ASFG_LIFz5Knp=s0-d)
Heti kun valmistumiskoe alkoi, takapiru keskitti ohjauksensa täysin pakonäppäintä pitelevään Monokumaan ja synkronisoi koko näkökenttänsä sen kanssa. Hän tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän osasi ennakoida, mitä hänen siskonsa Mukuro tekisi tässä täsmällisessä tilanteessa. Mihin tämä päättäisi keskittää yliluonnollisen asekykynsä.
Ja niin hän katseli Monokuman silmillä kohtauksen kehittyvän täsmälleen ennakointinsa mukaan. Teräväkärkinen metallitanko syöksyi räjähdysten läpi suoraan kohti pakonäppäintä pitelevän Monokuman heikkoa kohtaa…
Erityisesti se suuntasi kohti kohtaa, jossa pommin räjähdysjärjestelmä ja Monokuman virtalähde limittyivät. Se lensi suorassa linjassa kuin mestarijousiampujan ampumana.
Aiheuttaakseen Monokumalle epätoivoa, ja siten myös Junkollekin, Mukuro Ikusabana tunnettu supersotilas… …heitti putken kuin keihään, jotta se iskisi samaan heikkoon kohtaan, jonka hän oli puhkaissut sairastuvalla. Kun räjähdykset täyttivät käytävää, kunnes vain tuli jäi näkyviin... …kohteeseensa liitävän keihään nopeus ja tarkkuus ylittivät kaiken ihmisjärjen.
Mutta takapiru tiesi. Hän tiesi Mukuron käyttäneen voimaansa täyttääkseen maailman epätoivolla. Pettymyksen tuottavalla tytöllä oli vain voimaa. Mutta tuo voima oli turhaa Monokumaa vastaan. Takapiru oli ennakoinut Mukuron nähneen kaiken vaivansa tuon heiton eteen, ja Monokuma nappasi metallitangon täydellisesti käsiinsä.
Heiton voima iski Monokuman muutaman metrin päähän, mutta tangon terävä kärki ei koskaan puhkaissut hänen rintakehäänsä. (No olipa pettymys.)
Takapiru kääntyi katsomaan eri monitoria. Hän halusi nähdä ilmeen Mukuron kasvoilla, kun tämä tajusi, ettei onnistunut osumaan Monokumaan. Epätoivon tämän nähdessä viimeisen Monokuman räjähtävän aivan silmiensä edessä ja hävittävän täysin pakonäppäimen.
Hän halusi kärventää tämän muiston pettymyksen tuottaneen siskonsa viimeisistä hetkistä, kun tämän vasta löytämä toivo vaipui synkkään epätoivon kuiluun. Hän kiinnitti vaistomaisesti huomionsa valvontakameraan, joka ei ollut tuhoutunut. Mutta Mukuron ja muiden näkemisen sijasta… Hän näki vain Sakuran, joka näytti kuin olisi juuri hyökännyt.
”…?” Junko ajatteli sen olleen omituista sekunnin ajan. Mutta sitten toivottoman voimakas takapiru ymmärsi tilanteen täysin ja siirsi perspektiivinsä Monokumaan. Mutta tuon yksittäisen sekunnin vuoksi… Junko tuntisi vain pistoksen epätoivoa.
***
Kolme sekuntia jäljellä.
Se syöksyi nopeasti kuin tykinammus käytävää ympäröivien savun, liekkien ja lämmön keskellä. Se mulkaisi Monokumaa kuumin, kiehuvin silmin, jotka paljastivat hyisen ilmeen sen kasvoilla, ja sitten…
Terävästi… Ripeästi… Voimakkaasti… Se muuttui kaiken läpi leikkaavaksi eläväksi aseeksi paljastaen todellisen muotonsa tuolla epätoivon käytävällä.
Kaksi sekuntia jäljellä.
Yhä käsissään metallitankoa pitelevä Monokuma yritti liikkua, mutta… Täsmälleen tuolla hetkellä elävä ase uursi polun liekkien poikki ja ilmestyi hänen eteensä. Sen keho, joka ei ollut koskaan haavoittunut millään taistelukentällä, kärsi kaikenlaisista palovammoista ja vaurioista. Mutta siltikään se ei horjunut. Sen silmien palo ei liikahtanut kertaakaan.
Yksi sekunti jäljellä.
Elävä ase – Mukuro – läimäytti polvensa Monokuman pitelemän metallitangon takaosaan. Metallitangon terävä kärki lävisti Monokuman kuin ratanaula repien räjäyttimen ja virtalähteen riekaleiksi.
Aika päättyi.
Sata räjähdystä lakkasi ja käytävä oli savun peitossa. Mukuro oli syöksynyt Monokumaan ja koskematon pakonäppäin lepäsi nyt hänen kädessään. Hän ja muut Hope’s Peak Academyn oppilaat olivat läpäisseet valmistumiskokeen. Epätoivoa oli vain vähän. Monokuma oli päässyt sen makuun vain kolmeksi sekunniksi.
***
1. kerros – Käytävä
”…Junko.” Mukuro katsoi alas Monokumaan. Tämä ei kyennyt enää liikkumaan tai räjäyttämään itseään. Kun hän puhui tälle, tämän suusta pääsi häiriöntäyteinen ääni. Vaikutti siltä, että kommunikointifunktio toimi yhä. ”Puhuhuhuhu… En milloinkaan odottanut sinun tekevän noin.”
Hän kuulosti yhä Monokumalta. Vaikutti siltä, että hänen äänimodulaattorinsakin oli vahingoittumaton. ”Olen varmaan yliarvioinut sinut. En milloinkaan ajatellut, että tarvitsisit kenenkään apua taistelukentällä.”
”Kun annan merkin… Ole hyvä ja heitä minut eteenpäin kiertopotkulla.” Mukuro kuiskasi nämä sanat Sakuralle juuri ennen räjähdyksiä.
Mukuron heitettyä metallitangon hän hyppäsi ilmaan täsmälleen sillä hetkellä, kun Sakura päästi kiertopotkun valloilleen. Juuri kun Sakuran jalkaterä kosketti hänen omaansa, Mukuro sysäytyi potkun tuottamalla voimalla kohti Monokumaa. Hän käytti äärimmäisen kamppailijan yli-inhimillistä hyökkäystä ponnahduslautana ja ampaisi ilman halki kuin tykistöammus.
Hän pysyi rajusta kuumuudesta, sirpaleista ja veret seisauttavista g-voimista kärsiessään tajuissaan syöksyessään räjähdysten ja epätoivon nielemän käytävän poikki. Mukuro luotti Junkoon. Hän luotti Junkon ennakoivan, että hän heittäisi metallitangon, ja nappaavan sen siksi. Sitten Junko yrittäisi katsoa hänen kasvojaan epätoivon saapuessa. Hänen tuntemansa Junko Enoshima tekisi varmasti noin.
Vaikka Mukuro ei ollut ennakoinut siskonsa yrittävän tappaa hänet Gungnirin keihäillä, hän ymmärsi nyt paremmin tämän tekoja. Kun Mukuro tuijotti Monokumaa kasvoihin, tämä vain nauroi ylimielisesti.
”Panitko elämäsi jonkun toisen varaan tappavassa taistelussa? Enpä tiedä, mitä mieltä tuosta olisin… Olet aina juosten kustu pettymys. Kaipa tällä kertaa sanon vain, että hävisin, kun en ollut varautunut näin kovaan pettymykseen. Loppu. Loppu.” Mukuro pudisti päätään Monokumalle.
”Ei… olet väärässä, Junko.” ”Täh?” ”Jos haluat puhua voitosta tai häviöstä… uskon meidän hävinneen… jo ennen kuin aloitimme…” Mukuron silmät liikkuivat puolelta toiselle aivan kuin hän olisi ollut jostain epävarma, ja hän liikehti hermostuneesti paikoillaan jatkaessaan puhumista.
”Tunsivatpa he epätoivoa miten paljon tahansa, et uskonut heidän tappavan toisiaan ollessaan entisellään. Siksi pyyhit heidän muistonsa… He eivät ole kuin niitä muita, joita pakotit menneisyydessä. Tiesit, etteivät nämä oppilaat tekisi sitä koskaan… Siihen sinä uskoit, eikö totta?” ”Mistä oikein puhut?”
”Joten, öh… Kaikki hyvin, Junko. Palautan kaikkien muistot jonakin päivänä ja näytän sinulle kaikkien onnen… ja heidän yhdyssiteensä… Näytän sen kaiken sinulle… ja täytän sinut vielä enemmällä epätoivolla.” Tämän sanottuaan Mukuro nyökkäsi kuin piristääkseen siskoaan. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen Monokuma vastasi.
”Sinä vihdoinkin päihität minut tämän yhden ainoan kerran ja pystyt parhaimmillasi noin kökköön puheeseen…? Olet niin kova pettymys! Et koskaan täytä minua epätoivolla. Se on vain jatkuvaa pettymystä.” Huonona häviäjänä murjotettuaan Monokuma jatkoi puhumistaan tavallisella äänellään.
”Mutta te palaatte.” ”…” ”Ja kun tuo hetki koittaa, kutsun teidät ihmeelliseen paikkaan. Sain tietää täällä asioita pyöritellessäni eräästä hauskasta saaresta… Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…”
Monokuman nauru täytti huoneen ennen kuin kohina lopulta katkesi, ja hänen jäännöksensä vaikenivat. Hän ei puhuisi uudestaan ihan heti. Takapiru valmisteli jo uutta epätoivoa, jonka toisi maailmaan ja Hope’s Peak Academyn oppilaille, mukaan lukien Junkolle.
Lopulta takapiru pysyi Monokuma-persoonassaan aivan loppuun asti, eikä Junko Enoshima enää koskaan näyttänyt kasvojaan. Oli kuin hän olisi ollut katkera Mukuron antamasta epätoivosta. Tuo ajatus lähes täytti Mukuron epätoivolla… Mutta kun hän kuuli luokkatoveriensa kutsuvan häntä, hän sulki tuon epätoivon sydämensä syövereihin. Tästä eteenpäin hän sulkisi pois kaiken epätoivonsa.
Ja eräänä päivänä, kun hän pystyy antamaan Junkolle täydellisen epätoivon, hän päästää kaiken varastoimansa epätoivon valloilleen ja syöksyy siskonsa kanssa pimeään kuiluun. ”En jätä pikkusiskoani yksin.” Lopulta… Tuo oli lapsuudesta saakka ensimmäinen toivo, jonka pettymyksen tuottava isosisko oli tuntenut.
***
Usean tunnin kuluttua – Pääsisäänkäynti
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_utygF3k4blS-hiLC6R0G-YvbTNmYwlPBEXgXaXcWEZqu8Bs8PkV98k5Xlqw_ZiIqYx5KQ1Uiul3nGTNA_zrBQXEPBClxMegWD1r9MCU03sfWbZ1Om3YXxyb2wqKVQ=s0-d)
”Mukuro… aiotko oikeasti mennä ulos tuo peruukki päälläsi?” Oikean veriryhmän verensiirron saatuaan Makotossa alkoi näkyä toipumisen merkkejä. Junko Enoshimaksi peruukkinsa avulla naamioitunut Mukuro nyökkäsi. ”Jos elän Junkona… saatan pystyä ymmärtämään häntä paremmin…”
Tuosta huolimatta Mukuron ääni kuulosti yhä hänen omaltaan aivan kuin hän ei olisi päättänyt sitä täysin. ”Ja… olen tehnyt päätöksen. Kun olen tuolla… olen päättänyt hyväksyä kaikkien vihan minua kohtaan… ja Junkoa kohtaan… En voi kuolla ennen kuin olen tuhonnut Junkon levittämän kaiken epätoivon.”
Äärimmäisen epätoivon maailmalle aiheuttamaa tuhoa ei voinut mitata rahassa, kulttuurissa tai edes ihmishengissä. Televisiolähetykset olivat jo alkaneet tiedottaa kansalle, että Junko Enoshima ja Mukuro Ikusaba olivat äärimmäisen epätoivon ydin.
Ulkomaailman selviytyjien joukossa on yhä väkeä, joka ei vielä ollut epätoivon turmelemaa. Huolimatta siitä seikasta, että hän vapautti Makoton ja muut, näiden selviytyjien silmissä hän oli ainoastaan syy maailman loppumiseen.
Ja maailmaa yhä hävittävien Monokuma-maskisten terroristien silmissä Mukuro oli ainoastaan petturi. Hän oli nyt toivottomassa tilanteessa ihmiskunnan valtaosan vihollisena… Mutta Mukuro ei tehnyt siitä isoa asiaa. ”Aion yrittää… olla tappamatta ketään, joka lähtee perääni koston vuoksi.”
”Eikö olisi vain turvallisempaa antautua?” Yasuhiro ihmetteli. ”No, sinut voitaisiin vain sen sijaan teloittaa… Mutta voisit elää vanhaksi rouvaksi, jos oikeudenkäyntisi viivästyisi jatkuvasti.” Mukuro pudisti hitaasti päätään Yasuhirolle. ”Lait… Oikeus… Niitä ei enää ole…”
”N-noinko huonosti asiat ovat!? E-ehkä meidän tulisi vain jäädä tänne.” Byakuya mulkoili Yasuhiroa halveksuen. ”Tietämättömien tollojen tulisi vain olla hiljaa. Kohtalosi ei muutu, jäätpä tänne tai et.”
Vaikka Byakuya oli järkyttynyt saatuaan tietää Togami Corporationin tuhoutuneen, hän pysyi yhä lujana ja koppavana, jopa Mukuroa kohtaan. ”Olet harvinainen valtti”, Byakuya jatkoi, ”joten annan sinun elää toistaiseksi. Tekojesi perusteella saatan harkita antaa anteeksi rikoksesi sitten, kun olen rakentanut uuden maailman.”
Vain Togami kerskuisi kykenevänsä antamaan anteeksi maailmanlopettamisrikoksen. ”…Sinun ei tarvitse tehdä tuota. Minä… en aio vain selviytyä…” Käännyttyään poispäin Byakuyasta Mukuro katsoi muita oppilaita.
Kaikki reagoivat omalla tavallaan. Kyoko näytti rauhallisen valmistautuneelta. Genocide Jackista juuri takaisin muuttunut Toko oli hätääntynyt ja hämmentynyt. Mukuro muisteli kahta vuotta, jotka oli viettänyt heidän kanssaan, ja kääntyi sitten Makoton suuntaan, joka jakoi samat muistot kuin hän, ja antoi tälle pakonäppäimen.
”Makoto… Paina sinä sitä.” ”Häh? Minäkö?” ”Minusta… on parempi, että sinä painat sitä enkä minä.” Katsellessaan Makoton ottavan näppäimen hieman empien vastaan Mukuro ajatteli, mitä Monokuma oli sanonut.
”Te palaatte.” Mukuro tiesi Monokuman puhuneen totta. Se kansio, jonka oppilaat tarvitsisivat palauttaakseen kokonaan kadonneet muistonsa, kuitenkin jäi piiloon akatemiaan.
Yasuke Matsudan, äärimmäisen neurologin, tutkimusmuistiinpanot. Hänen tutkimuksensa oli avain kaikkien muistojen palauttamiseen. Vaikka oppilailla ei enää muistojaan olisikaan, he saattaisivat pystyä paikkaamaan kahden viime vuoden aikana keskenään kehittämät yhdyssiteensä.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_sFz-_gET-WgCXjWOcdlQjMT4bhB1DsuLR7mmssyKAUOjJcDZCsKdAWBiMm0mPBCweFoiY3Ca3ypxni2tSAoGDaMDEcpgrnsZKUPSGUHFdqqfEEaCj31nYW54H5=s0-d)
Mutta niin kauan kuin heidän muistonsa pysyisivät palautumattomina, takapiru voisi yhä toistaa tappavan suunnitelmansa. Vaikka aiemmin mainittu saari kuulosti omituiselta, oppilaat eivät voineet kääntää selkäänsä edessään olevalle epätoivolle.
”Sitten… mennään…” Makoto muisti kaiken, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Poika, joka oli päättänyt jäädä akatemian sisälle kaksi vuotta sitten, päätti nyt lähteä. Kuinka paljon hän ponnisteli tehdäkseen tuon päätöksen?
Mutta hän kohtasi päättäväisenä häntä ulkopuolella odottavan epätoivon ja piti sisäisen mielenkuohunsa muilta salassa. Makoton toivoa suojelemalla Mukuro aiheuttaisi rakkaalle siskolleen epätoivoa. Mutta hän ei enää tiennyt, johtaisiko hänen päämääränsä lopputulos toivoon vai epätoivoon.
Hän vetäisi peruukin päähänsä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hymyilikö hän, koska toivo odotti häntä? Vai itkikö hän, koska hänen polkunsa johtaisi epätoivoon? Kun hän laski kätensä, hänen kasvonsa olivat vailla tunnetta. Mukuro ei enää tiennyt, mitä ilmettä hän pitäisi kasvoillaan.
Samaan aikaan Makoto painoi pakonäppäintä. Sireeni alkoi ulvoa, kun tykkitornit vetäytyivät kattoon. Raskaan oven tuolta puolen ilmestyi kirkas valo... Ääretön määrä JOSseja, ja kaikki mahdollisuudet niiden sisällä, peittivät maailman. Ne hyväksyivät kaiken – toivon, epätoivon ja jopa tuon pettymyksen tuottaneen tytön tunteet, Mukuro Ikusaban.
[Skippaa tasan minuutin kohdalle!]
”…Junko.” Mukuro katsoi alas Monokumaan. Tämä ei kyennyt enää liikkumaan tai räjäyttämään itseään. Kun hän puhui tälle, tämän suusta pääsi häiriöntäyteinen ääni. Vaikutti siltä, että kommunikointifunktio toimi yhä. ”Puhuhuhuhu… En milloinkaan odottanut sinun tekevän noin.”
Hän kuulosti yhä Monokumalta. Vaikutti siltä, että hänen äänimodulaattorinsakin oli vahingoittumaton. ”Olen varmaan yliarvioinut sinut. En milloinkaan ajatellut, että tarvitsisit kenenkään apua taistelukentällä.”
”Kun annan merkin… Ole hyvä ja heitä minut eteenpäin kiertopotkulla.” Mukuro kuiskasi nämä sanat Sakuralle juuri ennen räjähdyksiä.
Mukuron heitettyä metallitangon hän hyppäsi ilmaan täsmälleen sillä hetkellä, kun Sakura päästi kiertopotkun valloilleen. Juuri kun Sakuran jalkaterä kosketti hänen omaansa, Mukuro sysäytyi potkun tuottamalla voimalla kohti Monokumaa. Hän käytti äärimmäisen kamppailijan yli-inhimillistä hyökkäystä ponnahduslautana ja ampaisi ilman halki kuin tykistöammus.
Hän pysyi rajusta kuumuudesta, sirpaleista ja veret seisauttavista g-voimista kärsiessään tajuissaan syöksyessään räjähdysten ja epätoivon nielemän käytävän poikki. Mukuro luotti Junkoon. Hän luotti Junkon ennakoivan, että hän heittäisi metallitangon, ja nappaavan sen siksi. Sitten Junko yrittäisi katsoa hänen kasvojaan epätoivon saapuessa. Hänen tuntemansa Junko Enoshima tekisi varmasti noin.
Vaikka Mukuro ei ollut ennakoinut siskonsa yrittävän tappaa hänet Gungnirin keihäillä, hän ymmärsi nyt paremmin tämän tekoja. Kun Mukuro tuijotti Monokumaa kasvoihin, tämä vain nauroi ylimielisesti.
”Panitko elämäsi jonkun toisen varaan tappavassa taistelussa? Enpä tiedä, mitä mieltä tuosta olisin… Olet aina juosten kustu pettymys. Kaipa tällä kertaa sanon vain, että hävisin, kun en ollut varautunut näin kovaan pettymykseen. Loppu. Loppu.” Mukuro pudisti päätään Monokumalle.
”Ei… olet väärässä, Junko.” ”Täh?” ”Jos haluat puhua voitosta tai häviöstä… uskon meidän hävinneen… jo ennen kuin aloitimme…” Mukuron silmät liikkuivat puolelta toiselle aivan kuin hän olisi ollut jostain epävarma, ja hän liikehti hermostuneesti paikoillaan jatkaessaan puhumista.
”Tunsivatpa he epätoivoa miten paljon tahansa, et uskonut heidän tappavan toisiaan ollessaan entisellään. Siksi pyyhit heidän muistonsa… He eivät ole kuin niitä muita, joita pakotit menneisyydessä. Tiesit, etteivät nämä oppilaat tekisi sitä koskaan… Siihen sinä uskoit, eikö totta?” ”Mistä oikein puhut?”
”Joten, öh… Kaikki hyvin, Junko. Palautan kaikkien muistot jonakin päivänä ja näytän sinulle kaikkien onnen… ja heidän yhdyssiteensä… Näytän sen kaiken sinulle… ja täytän sinut vielä enemmällä epätoivolla.” Tämän sanottuaan Mukuro nyökkäsi kuin piristääkseen siskoaan. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen Monokuma vastasi.
”Sinä vihdoinkin päihität minut tämän yhden ainoan kerran ja pystyt parhaimmillasi noin kökköön puheeseen…? Olet niin kova pettymys! Et koskaan täytä minua epätoivolla. Se on vain jatkuvaa pettymystä.” Huonona häviäjänä murjotettuaan Monokuma jatkoi puhumistaan tavallisella äänellään.
”Mutta te palaatte.” ”…” ”Ja kun tuo hetki koittaa, kutsun teidät ihmeelliseen paikkaan. Sain tietää täällä asioita pyöritellessäni eräästä hauskasta saaresta… Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…”
Monokuman nauru täytti huoneen ennen kuin kohina lopulta katkesi, ja hänen jäännöksensä vaikenivat. Hän ei puhuisi uudestaan ihan heti. Takapiru valmisteli jo uutta epätoivoa, jonka toisi maailmaan ja Hope’s Peak Academyn oppilaille, mukaan lukien Junkolle.
Lopulta takapiru pysyi Monokuma-persoonassaan aivan loppuun asti, eikä Junko Enoshima enää koskaan näyttänyt kasvojaan. Oli kuin hän olisi ollut katkera Mukuron antamasta epätoivosta. Tuo ajatus lähes täytti Mukuron epätoivolla… Mutta kun hän kuuli luokkatoveriensa kutsuvan häntä, hän sulki tuon epätoivon sydämensä syövereihin. Tästä eteenpäin hän sulkisi pois kaiken epätoivonsa.
Ja eräänä päivänä, kun hän pystyy antamaan Junkolle täydellisen epätoivon, hän päästää kaiken varastoimansa epätoivon valloilleen ja syöksyy siskonsa kanssa pimeään kuiluun. ”En jätä pikkusiskoani yksin.” Lopulta… Tuo oli lapsuudesta saakka ensimmäinen toivo, jonka pettymyksen tuottava isosisko oli tuntenut.
***
Usean tunnin kuluttua – Pääsisäänkäynti
”Mukuro… aiotko oikeasti mennä ulos tuo peruukki päälläsi?” Oikean veriryhmän verensiirron saatuaan Makotossa alkoi näkyä toipumisen merkkejä. Junko Enoshimaksi peruukkinsa avulla naamioitunut Mukuro nyökkäsi. ”Jos elän Junkona… saatan pystyä ymmärtämään häntä paremmin…”
Tuosta huolimatta Mukuron ääni kuulosti yhä hänen omaltaan aivan kuin hän ei olisi päättänyt sitä täysin. ”Ja… olen tehnyt päätöksen. Kun olen tuolla… olen päättänyt hyväksyä kaikkien vihan minua kohtaan… ja Junkoa kohtaan… En voi kuolla ennen kuin olen tuhonnut Junkon levittämän kaiken epätoivon.”
Äärimmäisen epätoivon maailmalle aiheuttamaa tuhoa ei voinut mitata rahassa, kulttuurissa tai edes ihmishengissä. Televisiolähetykset olivat jo alkaneet tiedottaa kansalle, että Junko Enoshima ja Mukuro Ikusaba olivat äärimmäisen epätoivon ydin.
Ulkomaailman selviytyjien joukossa on yhä väkeä, joka ei vielä ollut epätoivon turmelemaa. Huolimatta siitä seikasta, että hän vapautti Makoton ja muut, näiden selviytyjien silmissä hän oli ainoastaan syy maailman loppumiseen.
Ja maailmaa yhä hävittävien Monokuma-maskisten terroristien silmissä Mukuro oli ainoastaan petturi. Hän oli nyt toivottomassa tilanteessa ihmiskunnan valtaosan vihollisena… Mutta Mukuro ei tehnyt siitä isoa asiaa. ”Aion yrittää… olla tappamatta ketään, joka lähtee perääni koston vuoksi.”
”Eikö olisi vain turvallisempaa antautua?” Yasuhiro ihmetteli. ”No, sinut voitaisiin vain sen sijaan teloittaa… Mutta voisit elää vanhaksi rouvaksi, jos oikeudenkäyntisi viivästyisi jatkuvasti.” Mukuro pudisti hitaasti päätään Yasuhirolle. ”Lait… Oikeus… Niitä ei enää ole…”
”N-noinko huonosti asiat ovat!? E-ehkä meidän tulisi vain jäädä tänne.” Byakuya mulkoili Yasuhiroa halveksuen. ”Tietämättömien tollojen tulisi vain olla hiljaa. Kohtalosi ei muutu, jäätpä tänne tai et.”
Vaikka Byakuya oli järkyttynyt saatuaan tietää Togami Corporationin tuhoutuneen, hän pysyi yhä lujana ja koppavana, jopa Mukuroa kohtaan. ”Olet harvinainen valtti”, Byakuya jatkoi, ”joten annan sinun elää toistaiseksi. Tekojesi perusteella saatan harkita antaa anteeksi rikoksesi sitten, kun olen rakentanut uuden maailman.”
Vain Togami kerskuisi kykenevänsä antamaan anteeksi maailmanlopettamisrikoksen. ”…Sinun ei tarvitse tehdä tuota. Minä… en aio vain selviytyä…” Käännyttyään poispäin Byakuyasta Mukuro katsoi muita oppilaita.
Kaikki reagoivat omalla tavallaan. Kyoko näytti rauhallisen valmistautuneelta. Genocide Jackista juuri takaisin muuttunut Toko oli hätääntynyt ja hämmentynyt. Mukuro muisteli kahta vuotta, jotka oli viettänyt heidän kanssaan, ja kääntyi sitten Makoton suuntaan, joka jakoi samat muistot kuin hän, ja antoi tälle pakonäppäimen.
”Makoto… Paina sinä sitä.” ”Häh? Minäkö?” ”Minusta… on parempi, että sinä painat sitä enkä minä.” Katsellessaan Makoton ottavan näppäimen hieman empien vastaan Mukuro ajatteli, mitä Monokuma oli sanonut.
”Te palaatte.” Mukuro tiesi Monokuman puhuneen totta. Se kansio, jonka oppilaat tarvitsisivat palauttaakseen kokonaan kadonneet muistonsa, kuitenkin jäi piiloon akatemiaan.
Yasuke Matsudan, äärimmäisen neurologin, tutkimusmuistiinpanot. Hänen tutkimuksensa oli avain kaikkien muistojen palauttamiseen. Vaikka oppilailla ei enää muistojaan olisikaan, he saattaisivat pystyä paikkaamaan kahden viime vuoden aikana keskenään kehittämät yhdyssiteensä.
Mutta niin kauan kuin heidän muistonsa pysyisivät palautumattomina, takapiru voisi yhä toistaa tappavan suunnitelmansa. Vaikka aiemmin mainittu saari kuulosti omituiselta, oppilaat eivät voineet kääntää selkäänsä edessään olevalle epätoivolle.
”Sitten… mennään…” Makoto muisti kaiken, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Poika, joka oli päättänyt jäädä akatemian sisälle kaksi vuotta sitten, päätti nyt lähteä. Kuinka paljon hän ponnisteli tehdäkseen tuon päätöksen?
Mutta hän kohtasi päättäväisenä häntä ulkopuolella odottavan epätoivon ja piti sisäisen mielenkuohunsa muilta salassa. Makoton toivoa suojelemalla Mukuro aiheuttaisi rakkaalle siskolleen epätoivoa. Mutta hän ei enää tiennyt, johtaisiko hänen päämääränsä lopputulos toivoon vai epätoivoon.
Hän vetäisi peruukin päähänsä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hymyilikö hän, koska toivo odotti häntä? Vai itkikö hän, koska hänen polkunsa johtaisi epätoivoon? Kun hän laski kätensä, hänen kasvonsa olivat vailla tunnetta. Mukuro ei enää tiennyt, mitä ilmettä hän pitäisi kasvoillaan.
Samaan aikaan Makoto painoi pakonäppäintä. Sireeni alkoi ulvoa, kun tykkitornit vetäytyivät kattoon. Raskaan oven tuolta puolen ilmestyi kirkas valo... Ääretön määrä JOSseja, ja kaikki mahdollisuudet niiden sisällä, peittivät maailman. Ne hyväksyivät kaiken – toivon, epätoivon ja jopa tuon pettymyksen tuottaneen tytön tunteet, Mukuro Ikusaban.
[Skippaa tasan minuutin kohdalle!]
[Poikkeuksellisesti pelkkä linkki, koska Bloggerin videoupotus ei mitenkään löytänyt kyseistä videota:]
***DANGANRONPA: TRIGGER HAPPY HAVOC IF:
THE BUTTON OF HOPE AND THE TRAGIC WARRIORS OF DESPAIRIN LOPPU***
Ja millainen loppu se olikaan! Ykkösestä kierrätetty! Tai oikeastaan
ykkönen kierrätti IFin lopun salaiseksi galleriaan avautuvaksi lopuksi,
jos MonoMono-koneesta onnistui saamaan Escape Buttonin eli sen saman
näppäimen, jonka äärimmäisen teloituksen kokenut Junko pudotti Trigger Happy Havocissa. Toisin sanoen IFin päättänyt videopätkä on täysin sama kuin Trigger Happy Havocin
salainen onnellinen loppu, jossa kukaan ei päässyt hengestään, mutta
tuo lopetus oli käsittääkseni luotu nimenomaan IFiä varten. Nyt tuolle
videolle vain tuli mukava konteksti. Alkuperäisissä Japanin PSP-ronpissahan ei tietääkseni ollut tätä lisätauhkaa, joka tuli vasta Vitalle julkaistuun ykkösen ja kakkosen Reload-kokoelmaan mukaan. Tai jotenkin sinnepäin.
Mutta se teknisistä yksityiskohdista, joilla pääsin vähän verryttelemään tätä luovempaa ja vapaamuotoisempaa kirjoittelua päästyäni suomentamisen rankoista kahleista. Nyt voin jopa ilmaista mielipiteeni proosan katkeamatta!
Varsinainen suomenteluhan oli sangen mukavaa puuhaa varsinkin fanikäännösmentaliteetilla, jossa jokaista virkettä en jäänyt hiomaan tuntikausia, koska eteenpäin oli mentävä. Tiedostin urakan olleen välillä… no, urakka, sillä jos tekstitiedostosta heittää kaikki kuvalinkit pois, tästä tuli suunnilleen 64-sivuinen käännös. Vertailupohjana se on kivasti varsinaisen Danganronpa-blogin tekstitiedoston kyljessä, jossa on tämän kirjoitushetkellä 1 937 sivua. Tuohon tosin mahtuu kymmenisentuhatta kuvalinkkiä ja -tekstiä, mutta silti. Käännöksenhän mittakaava ei sinänsä ole mitään verrattuna niihin Dan Simmonsin Ilium- ja Olympos-käännöksiini (yhteensä noin 1 200 sivua), mutta meni tähän joka tapauksessa aikaa. Tosin taustatyö jäi vähemmälle, sillä koulukontekstissa ei oikeastaan tarvinnut ottaa tarkempaa selvää muusta kuin varsinaisesta sanastosta, jolle vastineet löytyivät melko kepeästi.
Muutamille täysin mahdottomille sanaleikeille sen sijaan irvistelin jo lukiessani IFiä englanniksi, joten kiitoksia vaan, Genocide Jack ja Monokuma. Suurten taikurien tapaan suuret kääntäjät (KÖH YSK) eivät paljasta koskaan salaisuuksiaan, joten tietyt tapaukset saavat jäädäkin arvoituksiksi. Etsivä eli Goodbye Despairin omistaja löytää, jos joku elämätön nyt innostui sana sanalta vertailemaan pikku suomennostani pikkurilli pystyssä ja toinen pyllyssä.
Sen sijaan parissa ratkaisussa ei ole suurempaa mysteeriä, joten avaanpa niitä hiukan. Kenshiro eli se Sakuran mielitietty oli IFissä kirjoitettu muodossa Kenichiro, joka vastaa kyseistä nimeä japaniksi. Trigger Happy Havocissa Sakuran vapaa-ajalla se on muodossa Kenshiro, joten noudatin sitä, koska olen ennenkin käyttänyt sitä ja… se kuulostaa paremmalta.
Tarinan isoin epäjohdonmukaisuus on valmistumiskokeessa ja epäilen enkkukääntäjän kämmänneen jossain (sillä itsehän en kämmää tai siis), sillä Monokumien lukumäärä ja räjähdysten määrä eivät vastaa toisiaan. Räjähdyksiähän on se sata (jos pakonäppäin-Kumaa ei lasketa) ja jos oletetaan, että kussakin Monokumassa on yksi pommi, Monokumia on oltava sata eli kahdessa rivissä kummassakin viisikymmentä Monokumaa. En tiedä johtuuko se vain minusta vai enkö ole ajatellut asiaa läpikotaisin, mutta ”there they saw fifty Monokumas standing in two rows” kuulostaa kuin Monokumia olisi yhteensä viisikymmentä ja yhdessä rivissä olisi kaksikymmentäviisi Monokumaa. Pääpointti kuitenkin lienee, että otsoja on paljon, joten periaatteessa se on se ja sama, onko niitä viisikymmentä vai sata, mutta muotoilin käännökseni hiukan selkeämmäksi, sillä tuo juttu jäi kovasti nyppimään.
Tietenkin tekisi näin jälkikäteen mieli puolustella eräitä ratkaisuja, mutta se olisi loputon suo ja mieluummin seison puolivirallisen suomennokseni takana. Pariin toistuvaan virkerakenteeseen hiukan tympäännyin enkkuversiossa ja teinidialogikin oli toisinaan haasteellista, mutta olipa ainakin mukavan erilaista verrattuna Simmonsin sinänsä mainioon tyyliin, varsinkin kun tätä koko projektia ajattelee käännöksen käännöksenä.
Ja tästä päästäänkin siihen, miten tämä oli kirjoitettu eli siis käännetty englanniksi, kun en näillä taidoillani taita nipponia suuntaan tai toiseen. Pidin tarinaa alun alkaen vähän toissijaisena huttuna, koska tämähän on kuitenkin vain JOS. Tätä ei koskaan tapahtunut, joten tämä on ei-kaanonia ja ei-kaanon on kuin kaikki koskaan kirjoitettu fanfic eli noloa roskaa. Kokemukseni siis rajoittuu sellaiseen fanficiin, jossa teletapit raiskaavat Severus Snapen, kakkahädästä kärsivä Charizard paskoo bussissa hanskaansa, Jill Valentine könyää jossain ruohossa ja My Immortalista, joten ehkä en ole paras henkilö arvostelemaan fanficiä suututtamatta kellarissa asuvaa kansanosaa, joka shippailee mielipiikkitukkiaan silleen pörröisen yaoisti, mutta taidan eksyä aiheesta.
Vaikka introvalikko jotain tosi hienovaraista vihiä aiheesta antoikin, vähättelevä asenteeni muuttui, kun näkökulma vaihtui Mukuroon ja pysyi hänessä, ainakin enimmäkseen. Koska äärimmäisen sotilaan tarina jäi kertomatta Trigger Happy Havocissa, IF kertoo sen ja vallan mainiosti kertookin. En tietenkään väitä visual novelin kylkeen pultatun light novelin olevan suurta maailmankirjallisuutta, mutta ilokseni minä tämän luin ja suomensin. Se palautti ajatukset hetkeksi ykkösen tapahtumiin ja täydensi niitä nimenomaan Mukuron näkökulmasta. Tuo sotilasamatsoni kiehtoi hahmona pirusti Junkon vähättelemänä varjona ja vähän harmittikin, kun hänen todellinen minänsä ei ykkösosassa ehtinyt paljastua. IFissä hänet hyväksyikin osaksi porukkaa, sillä näin olisi voinut aivan hyvin käydä, jos häntä ei olisi gungniroitu hengiltä ja jos Makoto ei olisi salaperäisesti saanut muistojaan takaisin.
Lisäksi tykkäsin pitkähköistä sukelluksista äärimmäisen epätoivon rikkinäiseen sielunmaisemaan, jolla peilattiin epätoivosiskosten eriskummallista suhdetta. Kilahtaneita kumpikin tyttö, mutta Mukurolla oli mahdollisuus parantua. Ja Junko on aina Junko (sama pätee Monokumaan) – häneenkin syvennyttiin eikä hänkään pelkästään perseillyt, vaikka koko epätoivon käsite alkaa olla Danganronpa-sarjassa niin huvittava, ettei sitä edes nykyään noteeraa negatiivisesti. Ja miksi pitäisikään? Toivon ja epätoivon ikuinen kaksintaistelu on pelisarjan se iso juttu ja jos se kuulostaa tyhmältä, se on yhyy.
Danganronpa Zero -viittaukset olivat erikoisia vetoja ja valotan niitä hiukan, vaikka en ole Zeroa lukenutkaan, mutta jos ne menivät ohi, täältä pesee. Yasuke Matsuda, äärimmäinen neurologi, on vissiin varsin keskeinen loren taustahahmo, johon viitattiin epäsuorasti Goodbye Despairissa, sillä äärimmäinen neurologi todellakin avusti Neo World Programin luonnissa. Hänen muistiinpanoista en mitään tiedäkään ja vaikka jotain yksityiskohtia Zerosta tiedänkin, en ala niitä tässä valottaa mikäli kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa käsittelen. Matsudan muistiinpanot on kuitenkin näppärä yksityiskohta ja saa nähdä, palataanko asiaan koskaan missään muussa yhteydessä.
Besshiki Madaraita puolestaan ei ole olemassa, se tuli IFissä selväksi. Kyseessä olikin Junkon ja tekijöiden vitsi, sillä Zerossa esiintyy Isshiki Madarai, äärimmäinen henkivartija, jolla on tuhoton liuta sisaruksia, joiden järjestysnumero näkyy nimessä. Isshikin kanjin alkupuolisko eli tuo isshi tarkoittaa ”yhtä” tai ”ensimmäistä” (kuten kaikki Ichi the Killerin nähneet tietänevät), joten Besshikin vitsi on siis siinä, että kanji betsu tarkoittaa ”toista” tai ”ylimääräistä.” Eli Besshiki Madarai on ylimääräinen Madarai, hah HAH. Selitetyt vitsit ovat parhaita vitsejä.
Fuyuhikon sisko ei tietenkään ole Zero-viittaus, mutta arvostin nyökkäyksiä kakkososan suuntaan. Kaikkiin kommelluksiin se Hiro joutuikin. Lisäksi Jabberwock Island -kommentti antoi ymmärtää, että Junko on kyhäillyt suunnitelmansa pitkälle ja todennäköisesti varautunut ainakin jossain JOSsissa kuolemaansa, vaikka todennäköisesti Spike Chunsoft halusi muistuttaa Goodbye Despairin pelitikun olevan yhä Vitani sisällä.
Onhan tämä IF ollut siitäkin jännä kokemus, että se palautti ajatukseni takaisin alkuperäiskokoonpanoon, jonka jokainen jäsen sai sopivasti ruutuaikaa ja jonka kaanonin selviytyjillä on yhä suuri seikkailu edessään, Tokolla varsinkin. …Ja Makoton siskolla. Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls siis lähestyy kovaa tai ainakin keskimääräistä vähemmän verkkaista vauhtia… kuten myös blogin toisen vaiheen loppu, mutta vielä on syytä palata toviksi takaisin paratiisiin, sillä saarelaisille – niin eläville kuin aivokuolleillekin – tulee heittää hyvästit, kun nyt olen tehnyt virallisesti aivan kaiken Goodbye Despairissa. IFin loppuvideo siis avautui galleriaan, ostin sen ja DING! Teknisesti ottaen tein kaiken jo vajaa kuukausi sitten, sillä platinapysti kilahti ennen tätä pikku käännösprojektia, mutta se on sivuseikka.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_sR73Ggn0XL2wIp953Wr4wbhmWoOHr02J606w5AeA3bt45bAz2s0pRlVDFGnuiwWBwiPgt9AEa2JlPT88W35Py1x63b5DHIulLVuOrJA6XyBn6zcnK8sfls_3JhqX7z=s0-d)
Seuraavalla kerralla siis mielipiteeni Goodbye Despairin hahmoista!
Mutta se teknisistä yksityiskohdista, joilla pääsin vähän verryttelemään tätä luovempaa ja vapaamuotoisempaa kirjoittelua päästyäni suomentamisen rankoista kahleista. Nyt voin jopa ilmaista mielipiteeni proosan katkeamatta!
Varsinainen suomenteluhan oli sangen mukavaa puuhaa varsinkin fanikäännösmentaliteetilla, jossa jokaista virkettä en jäänyt hiomaan tuntikausia, koska eteenpäin oli mentävä. Tiedostin urakan olleen välillä… no, urakka, sillä jos tekstitiedostosta heittää kaikki kuvalinkit pois, tästä tuli suunnilleen 64-sivuinen käännös. Vertailupohjana se on kivasti varsinaisen Danganronpa-blogin tekstitiedoston kyljessä, jossa on tämän kirjoitushetkellä 1 937 sivua. Tuohon tosin mahtuu kymmenisentuhatta kuvalinkkiä ja -tekstiä, mutta silti. Käännöksenhän mittakaava ei sinänsä ole mitään verrattuna niihin Dan Simmonsin Ilium- ja Olympos-käännöksiini (yhteensä noin 1 200 sivua), mutta meni tähän joka tapauksessa aikaa. Tosin taustatyö jäi vähemmälle, sillä koulukontekstissa ei oikeastaan tarvinnut ottaa tarkempaa selvää muusta kuin varsinaisesta sanastosta, jolle vastineet löytyivät melko kepeästi.
Muutamille täysin mahdottomille sanaleikeille sen sijaan irvistelin jo lukiessani IFiä englanniksi, joten kiitoksia vaan, Genocide Jack ja Monokuma. Suurten taikurien tapaan suuret kääntäjät (KÖH YSK) eivät paljasta koskaan salaisuuksiaan, joten tietyt tapaukset saavat jäädäkin arvoituksiksi. Etsivä eli Goodbye Despairin omistaja löytää, jos joku elämätön nyt innostui sana sanalta vertailemaan pikku suomennostani pikkurilli pystyssä ja toinen pyllyssä.
Sen sijaan parissa ratkaisussa ei ole suurempaa mysteeriä, joten avaanpa niitä hiukan. Kenshiro eli se Sakuran mielitietty oli IFissä kirjoitettu muodossa Kenichiro, joka vastaa kyseistä nimeä japaniksi. Trigger Happy Havocissa Sakuran vapaa-ajalla se on muodossa Kenshiro, joten noudatin sitä, koska olen ennenkin käyttänyt sitä ja… se kuulostaa paremmalta.
Tarinan isoin epäjohdonmukaisuus on valmistumiskokeessa ja epäilen enkkukääntäjän kämmänneen jossain (sillä itsehän en kämmää tai siis), sillä Monokumien lukumäärä ja räjähdysten määrä eivät vastaa toisiaan. Räjähdyksiähän on se sata (jos pakonäppäin-Kumaa ei lasketa) ja jos oletetaan, että kussakin Monokumassa on yksi pommi, Monokumia on oltava sata eli kahdessa rivissä kummassakin viisikymmentä Monokumaa. En tiedä johtuuko se vain minusta vai enkö ole ajatellut asiaa läpikotaisin, mutta ”there they saw fifty Monokumas standing in two rows” kuulostaa kuin Monokumia olisi yhteensä viisikymmentä ja yhdessä rivissä olisi kaksikymmentäviisi Monokumaa. Pääpointti kuitenkin lienee, että otsoja on paljon, joten periaatteessa se on se ja sama, onko niitä viisikymmentä vai sata, mutta muotoilin käännökseni hiukan selkeämmäksi, sillä tuo juttu jäi kovasti nyppimään.
Tietenkin tekisi näin jälkikäteen mieli puolustella eräitä ratkaisuja, mutta se olisi loputon suo ja mieluummin seison puolivirallisen suomennokseni takana. Pariin toistuvaan virkerakenteeseen hiukan tympäännyin enkkuversiossa ja teinidialogikin oli toisinaan haasteellista, mutta olipa ainakin mukavan erilaista verrattuna Simmonsin sinänsä mainioon tyyliin, varsinkin kun tätä koko projektia ajattelee käännöksen käännöksenä.
Ja tästä päästäänkin siihen, miten tämä oli kirjoitettu eli siis käännetty englanniksi, kun en näillä taidoillani taita nipponia suuntaan tai toiseen. Pidin tarinaa alun alkaen vähän toissijaisena huttuna, koska tämähän on kuitenkin vain JOS. Tätä ei koskaan tapahtunut, joten tämä on ei-kaanonia ja ei-kaanon on kuin kaikki koskaan kirjoitettu fanfic eli noloa roskaa. Kokemukseni siis rajoittuu sellaiseen fanficiin, jossa teletapit raiskaavat Severus Snapen, kakkahädästä kärsivä Charizard paskoo bussissa hanskaansa, Jill Valentine könyää jossain ruohossa ja My Immortalista, joten ehkä en ole paras henkilö arvostelemaan fanficiä suututtamatta kellarissa asuvaa kansanosaa, joka shippailee mielipiikkitukkiaan silleen pörröisen yaoisti, mutta taidan eksyä aiheesta.
Vaikka introvalikko jotain tosi hienovaraista vihiä aiheesta antoikin, vähättelevä asenteeni muuttui, kun näkökulma vaihtui Mukuroon ja pysyi hänessä, ainakin enimmäkseen. Koska äärimmäisen sotilaan tarina jäi kertomatta Trigger Happy Havocissa, IF kertoo sen ja vallan mainiosti kertookin. En tietenkään väitä visual novelin kylkeen pultatun light novelin olevan suurta maailmankirjallisuutta, mutta ilokseni minä tämän luin ja suomensin. Se palautti ajatukset hetkeksi ykkösen tapahtumiin ja täydensi niitä nimenomaan Mukuron näkökulmasta. Tuo sotilasamatsoni kiehtoi hahmona pirusti Junkon vähättelemänä varjona ja vähän harmittikin, kun hänen todellinen minänsä ei ykkösosassa ehtinyt paljastua. IFissä hänet hyväksyikin osaksi porukkaa, sillä näin olisi voinut aivan hyvin käydä, jos häntä ei olisi gungniroitu hengiltä ja jos Makoto ei olisi salaperäisesti saanut muistojaan takaisin.
Lisäksi tykkäsin pitkähköistä sukelluksista äärimmäisen epätoivon rikkinäiseen sielunmaisemaan, jolla peilattiin epätoivosiskosten eriskummallista suhdetta. Kilahtaneita kumpikin tyttö, mutta Mukurolla oli mahdollisuus parantua. Ja Junko on aina Junko (sama pätee Monokumaan) – häneenkin syvennyttiin eikä hänkään pelkästään perseillyt, vaikka koko epätoivon käsite alkaa olla Danganronpa-sarjassa niin huvittava, ettei sitä edes nykyään noteeraa negatiivisesti. Ja miksi pitäisikään? Toivon ja epätoivon ikuinen kaksintaistelu on pelisarjan se iso juttu ja jos se kuulostaa tyhmältä, se on yhyy.
Danganronpa Zero -viittaukset olivat erikoisia vetoja ja valotan niitä hiukan, vaikka en ole Zeroa lukenutkaan, mutta jos ne menivät ohi, täältä pesee. Yasuke Matsuda, äärimmäinen neurologi, on vissiin varsin keskeinen loren taustahahmo, johon viitattiin epäsuorasti Goodbye Despairissa, sillä äärimmäinen neurologi todellakin avusti Neo World Programin luonnissa. Hänen muistiinpanoista en mitään tiedäkään ja vaikka jotain yksityiskohtia Zerosta tiedänkin, en ala niitä tässä valottaa mikäli kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa käsittelen. Matsudan muistiinpanot on kuitenkin näppärä yksityiskohta ja saa nähdä, palataanko asiaan koskaan missään muussa yhteydessä.
Besshiki Madaraita puolestaan ei ole olemassa, se tuli IFissä selväksi. Kyseessä olikin Junkon ja tekijöiden vitsi, sillä Zerossa esiintyy Isshiki Madarai, äärimmäinen henkivartija, jolla on tuhoton liuta sisaruksia, joiden järjestysnumero näkyy nimessä. Isshikin kanjin alkupuolisko eli tuo isshi tarkoittaa ”yhtä” tai ”ensimmäistä” (kuten kaikki Ichi the Killerin nähneet tietänevät), joten Besshikin vitsi on siis siinä, että kanji betsu tarkoittaa ”toista” tai ”ylimääräistä.” Eli Besshiki Madarai on ylimääräinen Madarai, hah HAH. Selitetyt vitsit ovat parhaita vitsejä.
Fuyuhikon sisko ei tietenkään ole Zero-viittaus, mutta arvostin nyökkäyksiä kakkososan suuntaan. Kaikkiin kommelluksiin se Hiro joutuikin. Lisäksi Jabberwock Island -kommentti antoi ymmärtää, että Junko on kyhäillyt suunnitelmansa pitkälle ja todennäköisesti varautunut ainakin jossain JOSsissa kuolemaansa, vaikka todennäköisesti Spike Chunsoft halusi muistuttaa Goodbye Despairin pelitikun olevan yhä Vitani sisällä.
Onhan tämä IF ollut siitäkin jännä kokemus, että se palautti ajatukseni takaisin alkuperäiskokoonpanoon, jonka jokainen jäsen sai sopivasti ruutuaikaa ja jonka kaanonin selviytyjillä on yhä suuri seikkailu edessään, Tokolla varsinkin. …Ja Makoton siskolla. Danganronpa Another Episode: Ultra Despair Girls siis lähestyy kovaa tai ainakin keskimääräistä vähemmän verkkaista vauhtia… kuten myös blogin toisen vaiheen loppu, mutta vielä on syytä palata toviksi takaisin paratiisiin, sillä saarelaisille – niin eläville kuin aivokuolleillekin – tulee heittää hyvästit, kun nyt olen tehnyt virallisesti aivan kaiken Goodbye Despairissa. IFin loppuvideo siis avautui galleriaan, ostin sen ja DING! Teknisesti ottaen tein kaiken jo vajaa kuukausi sitten, sillä platinapysti kilahti ennen tätä pikku käännösprojektia, mutta se on sivuseikka.
Seuraavalla kerralla siis mielipiteeni Goodbye Despairin hahmoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti