209 - Island Mode, päivät 35-41

Seuraavan projektin tarvikelista näyttää vaativalta ja sitä se paperilla onkin, mutta käytännössä olen suorittanut siitä jo vajaat puolet jemmaan jääneellä roinalla ja loppupuoliskon kanssa ei tule edes kiire. Jaksan alituisesti ihmetellä, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että School Moden ja Island Moden viimeiset kyhäelmät ovat ensimmäisellä kierroksella lähes mahdottomia. En tietenkään ole vielä nähnyt sitä vihoviimeistä projektia, mutta ei se ollut School Modessakaan mitenkään ylitsepääsemätön este ja tämä nykyinenkin Usamin hyvä laiva (että mikä?) on vain hidaste.

Mutta takaisin Hiyokoon, sillä haluan pahoittaa mieleni. Hajime on avaamassa keskustelua tytön sukunimestä, koska arvelen hänen kuulleen jotain kautta Saionjeista, kun hänet mulkaistaan hiljaiseksi. Hiyoko on pahalla päällä sukunimittelystä, sillä hänen sukunimeään riivaa kuolema, joka on kietoutunut salaliittojen ja -murhien vyyhtiin. Likka horisee kamalista ihmisistä kataline temppuineen ja uhoaa heille tuhoa ja kuolemaa enkä tiedä mitä uskoa. En ainakaan Hiyokoa, joka kuitenkin juksaa minua koko aiheesta.


Taas aion, jippii.


Requiescat in pace.


Tai syövät aamiaismurosi.

Hiyoko tiedustelee, onko sekoavasta isästä kertova tanssiesitys tuttu. Siinä sekoaminen on pelkkää huijausta ja minun pitäisi tietää miksi. Hajime ei ole koskaan kuullutkaan Madness of Nakazusta, mutta peilaa isähahmoa Hiyokon isään, josta tiedetään tasan sen verran, että hän tuli Hiyokon sukulinjan ulkopuolelta perheeseen, ja päättelee loput. Minä sen sijaan arvasin loput. Synkille vaihtoehdoille ei ole sijaa, kun Nakazu suojeli tytärtään pervoilta onnelliseen loppuun saakka. Hiyokon elämän mittaisessa tanssiesityksessä onnellista loppua ei ole vielä tullut – eikä sellaista murhan vuoksi koskaan tulekaan – ja kovaa on ollut aiemminkin, kun Hiyokon mummo piti hänestä huolta vanhempien sijasta Saionjien nimen vuoksi. En lähtenyt selvittämään huoltajuusjuttuja tai nimenvaihdoksia (olisiko esimerkiksi Hiyokon sukunimi muuttunut Saionjista toiseksi isän sukunimen vuoksi?) japanilaisessa kontekstissa sen kummemmin, ei tämä niin tärkeää ole taustoitettavaksi.


Ei tainnut isä osata tanssia.


Tarpeellisen dramaattinen own-painotus tapossa.


Saattoi olla satunnainen pullonkerääjämummo.

Jostain syystä aihe on niin tärkeä, että Hiyoko on aidosti iloinen juttuseurasta. …Paitsi että juuri tuolla tavalla hän jallittaa Hajimen kaltaisia typeryksiä ja pillahtaa lopuksi katkeraan tekoitkuun, kun kehtasin älähtää. Tästä eteenpäin en usko mihinkään, en varsinkaan Hiyokon taustatarinaan.


Joopa joo.


Orjaksi ei tulla, sellaiseksi joudutaan.


Hajime pelkää pikkutyttöjä, höhö.


Hiyoko Saionji, neljäs sivu.



Tänään en pääse Hiyokon valheita karkuun ja minun tulee sietää vedätystä tuplasti, mutta sittenpähän se on ohi ja voin siirtyä muiden epämiellyttävien tuttavuuksien pariin. Skidillä piisaa jyrkkiä mielipiteitä ruoasta. Saaren tarjonta haisee, sillä vain Japanissa on syömäkelpoista sapuskaa. Muualla eläinihmiset vain jäystävät lihaa. Onnekseni Hiyoko ei ota kantaa ananaspizzaan. Hienohelma lesottaa muutenkin japanilaisten ylivertaisuudesta, sillä muu maailma on täysin arvoton.


Eläväthän opiskelijatkin nuudelilla, makaronilla, Kokkikartanon viikon vanhalla maksalaatikolla (kokemusta on, yhh) ja tonnikalalla.


Jottei pommiteta lasiksi.

On Hiyokolla rajat kiinni -suvakkivastaisuudessaan pointtikin, sillä ikiaikaisen perinnetanssin harrastajana hän pitää vanhanaikaisista asioista ja mielellään suojelisi niitä. Hajime on suorastaan yllättynyt puuttuvasta ilkeilystä, jota ilkimys ei uuta jokaiseen virkkeeseensä, mutta Hiyoko on aina tosissaan. Erityisesti talloessaan ällötyksiä.


Lolipennuilla on pitkä historia.


Performanssitaide on usein vaikeaselkoista.


Se vain lipsahti, ei tule toistumaan.

Kun tanssista tulee puhetta, Hiyoko olettaa Hajimen kuitenkin nukahtavan performanssin aikana. Sitä en aio tehdä Hiyokon kohdalla. Seuraa epätyypillistä punastelua, vaikka Hiyoko uhoaakin rankaisevansa torkahtelevaa Hajimea. Toivottavasti tuo kamala ipana nyt ei tosissaan ihastu minuun, sillä se olisi melko hämmentävä ja ahdistava kokemus.


Tuossa oleellisin.


En noudata pukukoodia.


Hajimesta on jo kuvia netissä.


Hiyoko Saionji, viides sivu.

Iltapäivällä ihastuksen tilalla on vihastus. Vihan lehtolapsi kihisee kiukusta ja haluaa Hajimenkin kiukustuvan eräälle nartulle ennen kuin itku pääsee. Jos oletetaan, että Hiyoko vihaa lähtökohtaisesti kaikkia ja kaikkea, ketä hän vihaa aivan erityisesti? Hiukan yllätyin, kun Mikania ei ollut vaihtoehdoissa, mutta hoitsua onkin dissattu pääpelin puolella ihan riittävästi. Ei, nyt prinsessa on kaiken pahan alku ja juuri. Ai senkö takia, kun Novoselic ei ole Japanissa, joten se on ulkopuolinen uhka Hiyokon ikiaikaisille arvoille? Nyt ei ole edes kyse ulkomaalaisista, sillä Hiyokoa risoo, kuinka prinsessaa hyysätään. Tanssija haluaisi hakata kanssani sekä Sonian että Kazuichin. Ihan tervettä.


Suuttuisit, jos toljottaisin sinua.


”Well, excuse me, princess.”


Mutta sinä käytät yhä Pampersia.


Maailmankuvani järkkyy, jos Hiyoko ei ole neitsyt.

Hajimen kieltäydyttyä Hiyoko tuhertaa tekokyyneltä, kunnes valitsen puoleni. Pitäähän tuo lapsellinen kitinä vaientaa. Hajime pyytää häntä unohtamaan koko prinsessan ja inttää olevansa kakaran puolella, kunhan Sonian kiusaamiselle tulee loppu. Juttu ei mene helposti perille, sillä Hiyokon maailmassa ollaan joko hänen puolellaan tai häntä vastaan. Mukaitku (jota Hajime rohkenee epäillä) tepsi jälleen, mutta Hiyoko myöntää Hajimen olevan hyväsydäminen. Onpa kauniisti sanottu.


Jos nyt jättäisit minut rauhaan.


Ainakin kaksi minuuttia.


Fool me thrice, shame on someone.


Hiyokon ilkeys on hänen kannaltaan huonompi juttu.

Kun Hajime tylytti näiden henkisesti raskaiden päivien jälkeen katarttisesti EVVK, oli minun pakko tyrskähtää. Tämä on taas näitä ihmissuhteita, joissa edes päähenkilöä ei kiinnosta. Herttaisuus ei paljoa paina vaakakupissa, kun Hiyoko haluaa heitellä kivillä kansalaisia.


Minä ja Island Moden loppumetrit. No ei nyt ihan. (mutta melkein)


Hiyoko Saionji, viimeinen sivu.


Hiyoko Saionji, tähtisivu.


Tällaisia kuvia on miltei laitonta jakaa.



Sepä oli… ikävä ystävyys. Niitä tulee pian lisää, kun tutustun Nagitoon. Hirvittää jo etukäteen. Hän on täällä oppilaiden pohjasakassa ihan siksi, kun hän vääristyneellä hulluudellaan ansaitseekin olla viimeisten joukossa. Nagito on legitiimisti koko Danganronpan parhaita hahmoja, mutta se ei silti tarkoita sitä, että hänellä olisi mitään asiaa tulla käsiteltäväksi ensimmäisenä. Olipa Nagito hahmona loistava tai henkilönä kammottava, seuraavien päivien luulisi olevan astetta mielenkiintoisempia!

Ensimmäisellä kohtaamisella kaikki on yhä hyvin. Sen aistii Hajimenkin ajatuksista, joissa hän ei suhtaudu Nagitoon varauksella. On kuin keskustelu olisi skriptattu tapahtumaan ennen ensimmäistä oikeudenkäyntiä, jossa mies kilahti peruuttamattomasti. En tarkalleen muista, miten kaikki olivat tuolloin tavattavissa, mutta arvatenkin Nagitolla oli tasan yksi vapaa-ajan slotti ykkösluvussa. Fuyuhikonhan ystävyyden pystyi käynnistämään paljon myöhemmin. Nagito puolestaan oli tarinan loppupuolella niin usein omilla teillään tai Hajime ei edes halunnut hänestä seuraa, etten ole täysin varma, pystyykö hänen ystävyyttään edes normiolosuhteissa täyteen grindaamaan. On mukavaa, että näihin peleihin mahtuu muutama tapaus, joiden kanssa kaveeraus poikkeaa totutusta ja juonenkäänteet oikeasti vaikuttavat heihin. Trigger Happy Havocissakin Makoto tapasi Tokon kohdalla kahdella viimeisellä kerralla Genocide Jillin.

Nagito on joviaalilla tuulella ja Hajime kiittää häntä avusta. Hänhän tutustui nimenomaan Nagiton seurassa ykkössaareen ja kaikkiin muihin. Nagito vähättelee vaatimattomana hyötyään ja hänen äärimmäisyytensäkin on kyseenalainen kunnia, sillä hän ei ole nähnyt mäihänsä eteen mitään vaivaa eikä se ole hyödyttänyt ketään. Muiden erikoisaloista hän sen sijaan on aidosti – ja hiukan pakkomielteisesti – iloinen. Hajime uskoo puuttuvan äärimmäisyytensä olevan Nagitoakin turhempi, mutta tuota kumppani ei usko. Hajime vaikuttaa olevan kannustuksesta mielissään ja jossain toisessa todellisuudessa tästä olisi voinutkin tulla oikein mukava ystävyys ilman yaoi-vivahteita. Juuri nyt Nagito on hyvä tyyppi. Sellainen hän oli murharetkenkin alussa. Ja kuinkas sitten kävikään?


Se johtuu vain sinusta, älä huoli.


Hajime on nyt täysin kujalla.


Kansanmurhakin tekee Nagiton iloiseksi.


”Only a handful of humans truly matter.”

Kun äärimmäisyys puuttuu, Nagito tykittelee sarjatulella toinen toistaan pöhkömpiä ehdotuksia, joista mikään ei täsmää. Oikeasti ne kaikki täsmäisivät, sillä Izuru Kamukuraan pätee äärimmäisyyksien kaikki mahdolliset lieveilmiöt. Nagitolla on hauskaa ja hän uskoo minun olevan toivoa täynnä – sehän nähdään viimeisessä oikeudenkäynnissä – ja Hajimekin uskoo, että tästä alkaa lämmin ystävyys.


Joss Whedon tietäisi.


Mikan on jo olemassa.


Keksit näitä vain solvataksesi.


Cloud Strife on jo olemassa.


Onneksi et pääse sitä koskaan näkemään.


HAHAHAHAHAHAHAHAHAei.


Nagito Komaeda, toinen sivu.



Hajime ei olisi voinut olla enempää väärässä. Hän ei edes tiedä miksi päätti jutella tänään Nagitolle. Koska minä käskin. Eikä vaarallista hullua pidä jättää yksinkään pilaamaan kaikkea. Nagito aistii jotain olevan pielessä ja pyytää rauhoittumaan. Miellyttävä hymy ei varsinaisesti rauhoita. Hän olettaa Hajimen tekevän hänelle jotain ja antaa siihen vapaat kädet. En tee mitään. Nagito vain haluaa vilpittömästi muiden keskittyvän toivoon ja jättävän epäilyksen ja vihan sikseen.


Myönnä pois, olet kiintynyt häneen.


Seuraavaksi Nagito yrittää räjäyttää Jabberwock Islandin.


Ajattelin raiskata väkivaltaisesti.


Epäilen ja vihaan kommenttiasi.

Kun Hajime haluaa tietää, mitä Nagito tarkoittaa tällä toivolla, josta hämärähemmo on tähän mennessä jauhanut tarinan puolella muutaman romaanin verran, Nagito kehottaa minua miettimään, mitä toivo oikeastaan on. Se voi olla hyvinkin monta asiaa. Toivon ja epätoivon abstrakteilla käsitteillä pyöritetään tätä nyrjähtänyttä pelisarjaa, mutta nyt tarkoituksena on miellyttää Nagitoa ja ajatella kuin hän, mikä on melko hankalaa. Tästä huolimatta kallistuin oikeaan suuntaan, sillä Nagitolle toivo on synonyymi ehdottomalle hyvyydelle. Toivo hyvä, epätoivo paha, mustavalkoista sen olla pitää. Autuaan onnellinen Nagito innostuu lässyttämään pääpelistäkin tuttuja juttuja toivon siemenistä ja sen sellaisesta, jonka puolesta kelpaa vaikkapa tappaa tai tulla tapetuksi. Ja juurikin tapetuksi Nagito tuli ja kuoli onnellisena. Hajime vain seurailee huolestuneena höpöpuheita arvellen itsekseen, ettei tämä kaheli taidakaan toimia itsekkäästi. Tuo ei silti tee heistä ystäviä.


Jotain syötävää.


Toivo on toivottavasti toivoa.


Entä jos kukaan ei kastele niitä?


Ei edes itsemurhassaan.


Nagito Komaeda, kolmas sivu. 

Hajimen pakotettua itsensä häiritsevään seuraan hän ei malta olla utelematta Nagitolta tämän äärimmäisestä onnesta, joka ei näyttäisi tällä murharetkellä pätevän. Nagito ei ole tuosta moksiskaan, sillä tämä on vasta toivon alkua. Kaikki johtaa äärimmäiseen onneen, joka saapuu ennen pitkää, sillä huono tuuri tasapainottuu lopulta hyvällä tuurilla. Nagito hykertelee innoissaan, kun kaikki tappavat vääjäämättä toisensa, jotta hyvä tuuri saapuisi saarelle.


Toivossa ei ole mitään ironista.


Alter Ego Junko on korkeintaan äärimmäinen onni hänen faneilleen.


Tuostahan voisi tehdä videopelin.


Sekoat pelkästä hulluudesta.

Koska Hajime ei tuumi tuohon mitään, sillä tuollainen jättää väkisinkin sanattomaksi, Nagito terästää tolkuttomuuksiaan esimerkillä. Jos joutuisin huonolla tuurilla auto-onnettomuuden kautta sairaalaan ja tapaisin siellä hyvällä tuurilla ihastuttavan hoitsun (ei siis Mikanin), jonka kanssa pariutuisin loppuiäkseni, hyvä tuuri voittaisi. Mahdollista neliraajahalvaantumista ei oteta puheeksi, mutta ainakin vara-Mikan ruokkisi pillillä ja kyöhnäisi puukalikaksi muuttuneen lihakasan ympärillä. Kaikki voittavat, varsinkin ironia. Nagitolla ei ehkä ole kokemusta auto-onnettomuusnaisista, mutta vastaavanlaisia tuuritasauksia hänelle tapahtuu harva se päivä ja kaikki on äärimmäisyyden ansiota. Äärimmäisyys taisi tosin olla lakisääteisellä kahvitauolla, kun Nagito ei onnistunutkaan tapattamaan itsemurhallaan kaikkia muita paitsi Chiakia, kuten suunnitelmana oli. Eikä hänelle pystytetä pronssiveistosta kaukana tulevaisuudessa.


Paitsi sokkotreffeillä.


Vain paha mieli jää huonon tuurin muistosta.


Ei sellaista päivää tule.


Nagito Komaeda, neljäs sivu.



Nagito virnuilee jälleen onnellisena, kun taas kerran vaivauduin hänen vaatimattomaan seuraansa. Hajime ei uskaltanut jättää häntä yksin punomaan juoniaan. Vaikka tämä kahjo minua ylistääkin ja spekuloi äärimmäisyyttäni, Hajime haluaa pitää keskustelun Nagitossa ymmärtääkseen häntä edes hiukan. Ennen kuin Nagito pääsee valaisemaan onnekasta menneisyyttään, minulta tentataan, mitä hyvä tuuri oikeastaan on. Jälleen se voi olla hyvin monta asiaa, mutta nyt tulee ajatella kuin mielipuoli. Vaikka alituisesti itseään vähättelevää ja kritisoivaa Nagitoa voisi olettaa vaatimattomaksi, hänelle hyvä tuuri on jokseenkin megalomaanisesti ehdotonta, hänestä riippumatonta voimaa.


Siksi Hajime käy niin usein Isisin hihhulien luona.


Se on osoitus uppiniskaisuudesta.


Visvaisella roskalavalla?


Kaikki on Nagiton kohdalla niin absoluuttista.


Kuin chuunibyoun reistaileva käsivarsi.

Leidi Lykky on suonut hänelle kohtuullisen käsittämättömiä tapahtumaketjuja. Peruskouluikäisenä hän kävi perheensä kanssa kaikista maailman paikoista Galápagossaarilla ja paluumatkalla lentokone kaapattiin. Nyrkinkokoinen meteoriitti osui (ja oletuksena listi) kaappariin ja kaikki päättyi onnellisesti. Tai olisi päättynyt onnellisesti ellei sama meteoriitti olisi tappanut heti Nagiton vanhempia. Tai päättyi onnellisesti, sillä Nagito sai muhkean perinnön. Melkoista. Toisessa esimerkissä murhaaja kidnappasi keskikouluikäisen Nagiton roskasäkkiin, josta löytyi 300 miljoonan dollarin arvoinen lottokuponki. Näköjään Nagiton onni mitataan rahassa. Erään Hope’s Peak Academya edeltäneen tarinan hän jättää kertomatta.


Sama murikka aiheutti keskikokoisen maailmanlopun.


Tuollaisia lapsia syntyy, kun vanhemmat kuolevat meteoriittionnettomuudessa.


Ja monta kiloa mätiä hedelmiä.


300 miljoona dollaria ja haaskaat aikaasi koulussa.


Nagito Komaeda, viides sivu. 

 

Se tarina kerrotaan nyt, koska Hajime vaivautui vielä viimeisen kerran haaskaamaan aikaansa toivottoman tapauksen tympeässä seurassa. Nagiton vanhempien kuoltua kohtalolla oli vielä yksi avokämmenläpsäisy tuurihaukan kasvoille. Hänessä todettiin pahasti levinnyt imusolmukesyöpä ja frontotemporaalinen dementia, tuo Alzheimerin ystävä. Jälkimmäinen selittäisi häiskän kilahtamisen… ehkä. Tuntisin sääliä ellei hän olisi pelottava hullu. Nytkin Nagito tekee kuolemaa jotakuinkin vuoden elinajanennusteella, mutta pääsipä hän sentään viimeisenä vuotenaan kirjoille Hope’s Peakiin, josta hän päätyi keskelle murharetkeä. Elämä on heittelehtinyt häntä joka suuntaan ja hän on yhä hengissä niin kauan kuin on toivoa.


Roskakuski siivoaa sinunlaisiasi työkseen.


Sekä kolmosluvun epätoivotauti.


Hurjempaa kuin nelossaaren huvipuistossa.

Hajime ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää, kun Nagito kehtaa väittää heidän olevan samanlaisia, aivan yhtä ulkopuolisia tässä äärimmäisyyksien katraassa. Hyypiö murehtii jäävänsä sukujuurensa viimeiseksi ja kuolevansa ypöyksin, kun kaikki ovat etääntyneet hänestä. Hän vain haluaisi rakkautta. Tuntisin sääliä ellei hän olisi pelottava hullu. Lisäksi Nagito vain kalasteli vastenmielisiä empatiapisteitä siteerattuaan ilmeisesti koko keskustelun ajan jotain kirjaa, jotta Hajime tappaisi hänet.


Minä olen protagonisti, sinä et.


Ai jaa, miksiköhän?


Mein Kampf on tuttu opus.


Nagiton nimi saattaa olla aito.

Nagiton silmissä alkaa hehkua kovin tuttu hulluus, kun hän jo kaavailee täydellistä murhaa pelastuksekseni, sillä epätoivo on nujerrettava toivon tieltä. Hajime on täydellinen rikostoveri, sillä hän on sietänyt Nagitoa tähänkin asti. Heikompi olisi luovuttanut tai ainakin vetänyt häntä lättyyn. Hajime malttaa mielensä ja pyytää Nagitoa vastaamaan, millaista elämää hän viettäisi ilman mieletöntä mäihäänsä. Vastauksen kuultuaan Hajime lähtee kylmästi pois ja kuulee takaansa vilpittömät sanat, jotka jäävät heidän kyseenalaisen ystävyytensä viimeisiksi. Nagito ei pettänyt.


En halua elinkautista.


Ultimate Salaryman.


Ei tarvitse soitella, Hajime on varattu.


Hyvä ettet minua rakasta.


Nagito Komaeda, viimeinen sivu.


Nagito Komaeda, tähtisivu.


Nagito on niin onnekas, ettei hän oikeastaan tarvitse kalsareita.



Enää ei ole paljon rakennettavaa.


KUOLE KUOLE KUOLE


Rolling Habit?


Nytkö vasta teemme niitä pahuksen varmuuskopioita?



Saati kerrottavaa.