218 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 3

Makotoa selässään kantava Mukuro otti liikuntasalin aulasta useita pokaaleja ja mentyään käytävälle johtavasta ovesta… Hän sulloi pokaalit ovenkahvoihin. Vaikka Sakura voisi tuhota helposti nämä tilapäiset lukot, niiden pitäisi antaa Mukurolle muutaman lisäsekunnin.

Sitten Mukuro alkoi juosta sairastuvalle. Paikkaan, jossa hän puhui viimeksi Makotolle… Kaikki ensiapuun tarvittava löytyisi sieltä.

Hänen pikkusiskonsa oli hänen vihollisensa. Hänen äärimmäiset oppilastoverinsa olivat hänen vihollisiaan. Hänen ainoa liittolaisensa juuri nyt oli Makoto, joka oli kuoleman partaalla. Mukuro tiesi, ettei ollut juuri nyt edes itsensä liittolainen. Kaiken tämän kaaoksen keskellä, hänen siskonsa petoksen ja miltei tapetuksi tulemisen keskellä… Hän uskoi.

Hän uskoi olevansa ainoa, joka todella ymmärsi pikkusiskoaan. Siksi hänestä tuntui kuin hänen tulisi suojella tätä. (Juuri niin… Et tehnyt mitään väärää, Junko.) (Sinä vain halusit tuntea epätoivoa, siinä se. Eikö totta?)

(Koska rakastat minua…) (Siksi halusit tappaa minut. Sinä vain yritit tuntea epätoivoa, eikö totta?) (Olen pahoillani. Olen pahoillani, että epäonnistuin tuomaan sinulle epätoivoa.)

Mutta samaan aikaan hän mietti… Jos. Jos hän pelastaisi Makoton ja pettäisi siskonsa häiritsemällä tämän suunnitelmaa… Eikö se täyttäisi tämän vielä voimakkaammalla epätoivolla? Eikö se tekisi tästä iloisen?

(Mutta… petän Junkon…?) (Mitä minun pitäisi tehdä…?) Mukuro sulki silmänsä ja kuunteli Makoton heikkoja hengenvetoja. (Mitä minun pitäisi tehdä, Makoto…?)

Taistelukentällä, jossa täytyi vain tappaa ja selviytyä, Mukuro oli voittamaton. Hän kykeni tukahduttamaan kaikki tunteensa ja uppoutumaan täysin muuttumaan täydelliseksi tappokoneeksi.

Mutta… Täällä päivittäisen lukioelämän kieroutuneella taistelukentällä hän ei enää kyennyt pitämään tunteitaan kurissa, etenkään pikkusiskonsa seurassa. Mukuro, äärimmäinen sotilas, oli alkamassa kyseenalaistaa äärimmäistä epätoivoaan…

Normaalin lukiolaistytön ärsykkeet hänen sisällään alkoivat vaikuttaa hänen mielentilaansa. Tyttöparka kuitenkin jatkoi juoksemistaan synkillä käytävillä takertuneena tähän sisäiseen kuohuntaansa.

Hän käveli nyt kapealla, hiuksenhienolla polulla… Polulla Makoto Naegin toivon ja Junko Enoshiman epätoivon välissä.

***



Sillä välin… Kaikki yhä liikuntasalissa olevat jäivät täydellisen sekaannuksen valtaan.

Toko oli kuuluisa tuotteliaana kirjailijana. Mutta vaikka hän antoi itsestään epäsosiaalisen ja masentavan vaikutelman, hänen tajunnanräjäyttävä muutoksensa näytti muuttaneen tuon kaiken.

”Tokoko… on… Genocide Jack…?” Sayaka vapisi pelosta, kun Jack kallisti päätään ja työnsi esiin pitkän kielensä.

”Hääääääh? Mistä hyvästä hei heput tällainen reaktio? Ettekö tienneet, kuka olin? Olenko paljastunut? Vai oletteko tienneet alusta asti? Ja miksi Yrmysamurai oli pukeutunut *noin*? Se asu ei sopinut hänelle yhtään.”

Yrmysamurailla viitattiin luultavasti Mukuroon. Mikä tarkoitti, että Toko jo tiesi Mukurosta entuudestaan. Tuon tyrmistyttävän totuuden kohdanneilla oppilailla ei ollut aavistustakaan, mistä alkaa puhua. Tällä haavaa niin moni juttu oli selvästi pielessä. Mutta paikalla oli pari oppilasta, kuten Byakuya ja Kyoko, jotka päättivät pysyä tyynenä ja tarkkailla tilannetta.

”Selvä pyy, joku nyt paljastaa. Kuka antoi Makotolle ylimääräisen suuaukon? …Ei kiinnosta, jos haluatte puukottaa tai viillellä häntä. En vain voi antaa anteeksi sille, joka pani sen pahuksen ruman reiän Big Macin kylkeen!”

Toko – ei, Genocide Jack – kieputti saksiaan käsissään. Kun hän puhui, hänen tunteensa ja kasvojensa ilmeet muuttuivat jatkuvasti. Ilmankin hänen saksiensa uhkaa hänestä huokui vaaran vaikutelmaa, joka teki hänestä luotaantyöntävän.

”Sellaisen Makaronin tapaisen nuoren poitsun kuveliha on kuin kultamunan pullauttava sininen lintu! Jos vain olisitte antaneet minun ottaa ohjat, olisin tappanut hänet niin hyvin, että jopa Tiltil ja Mitil kuolisivat innoissaan! Mutta Makomistus-paran sydän ja sielu joutuivat noin leväperäisen tapon tallomiksi…”

”… …Tuokin kuulostaa oikeastaan melko jänskältä! Mutta minä kieltäydyn!”

”T-Toko!? Sinussa ei ole yhtään tolkkua!” Aoi kiljaisi. ”Mitä ihmettä sinulle tapahtui!?” Genocide Jack vastasi osoittamalla saksiaan kohti Aoia.

”Jaa mitä minulle tapahtui? Tylsistyin, siinä se! Se hapannaama telkesi minut pari päivää sitten, mutta kun häneltä lähti taju kankaalle, ajattelin pääseväni vihdoinkin touhuamaan omiani… Mutta että heräsin tällaiseen!? Makomistus on läpimärkänä verestä eikä minulla ole mitään hajua, mitä on meneillään! On niin hemmetin sekavaa, ettei auta kuin nauraa! Kyeehahahahahahahahahaha!”

Kukaan ei vaikuttanut saavan suoraa vastausta Jackilta, joten Hifumi teki aran huomautuksen. ”…Olen käsitellyt tällaisia tyttöjä 2D-deittailupeleissäni, mutta tämä kyllä on vertaansa vailla. On kuin hänet läpäisisi SSS-vaikeustasolla…”

”…En voi uskoa, että edes pitäisit häntä ’läpäisyn’ arvoisena”, Leon jupisi. Oli selvää, että asiat polkivat paikallaan, ja Sakura astui eteenpäin aivan kuin olisi vastannut kaikkien muiden toiveisiin.



”Hm… Hän saattaa olla sekavuuden kourissa. Minun tulisi yrittää pitää hänet toistaiseksi aloillaan.” Heti kun Genocide Jack kuuli tuon, hän lakkasi liikkumasta, työnsi esiin liskomaisen kielensä ja virnuili häijysti.

”Aiiii? Mikä hätänä? Aiotko tosiaankin tapella, Taistojätti? Harmin paikka! Ihanat sakseni on tarkoitettu vain leikkaamaan hurmaavia pojuja! Naisten tulisi vain pysyä kotona! En saastuta saksiani siivottomassa veressäsi!” ”Hm”, Sakura vastasi. ”Näyttää siltä, että sanani ovat sinulle turhia.”

Sakura siirtyi tappeluasentoon päättäväisenä pitääkseen Jackin aloilla. Mutta Jack tiesi, ettei voittaisi reilussa tappelussa ja otti oman omituisen asentonsa. Normaalissa tappelussa Jack ilmiselvästi häviäisi Jätille. Mutta jos Jack keskittyisi vain väistelemään hyökkäyksiä, tappelun lopputulosta olisi hankala ennustaa.

Tietenkin Genocide Jackin fyysiset kyvyt olivat alun alkaen ilmeisiä vain muutamalle oppilaalle. Kaksi naista tuijotti vihamielisesti toisiaan, kun muut oppilaat nielaisivat hermostuneina ja katselivat.

Paitsi yksi henkilö. Kyoko katseli jotain muuta. Hän katseli Monokumaa, joka oli liikuntasalin nurkassa liikkumattomana, kun tämän kaiuttimista kuului kohinaa. Tämä oli lakannut liikkumasta sillä hetkellä, kun kaikkien huomio kohdistui Sakuraan ja Tokoon.

Oli mahdollista, että Madarain hakkerointi oli keskeytynyt, mutta… Kyokon mielessä pyörteili loputtomasti muitakin mahdollisuuksia. Hän pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin käsineisellä kädellä ja jatkoi katselua.

Vaikka hän ei muistanut täysin kykyään, silkka vaisto ruokki juuri nyt hänen liikkeitään. Hänen edessään jatkuvasti tapahtuvat merkilliset tilanteet huolestuttivat häntä suuresti. Hänen mielensä ahersi uutterasti kahmiakseen lukemattomasti informaatiota hänen suunnattomasta muistojen paljoudestaan.

Ja kun ne synkronoituivat hänen aivoissaan tulittaviin synapseihin… Sakura ja Toko potkaisivat maasta samanaikaisesti, ja raju törmäys kaikui kaikkialla liikuntasalissa.

Liikuntasalissa tapahtuvan kiivaan taistelun ansiosta Mukuro Ikusaba sai enemmän aikaa kuin olisi kuvitellut.

Heti kun hän astui sairastupaan, hän penkoi ympäriinsä etsien lääkintätarpeita ja teki minkä voi pysäyttääkseen verenvuodon. Vaikka Makoton hengitys oli yhä melko kevyttä, se vakaantui hitaasti. Mukuro huokaisi hiukan helpotuksesta.

Vaikka hän jotenkin saikin verenvuodon pysähtymään, hän ei ollut kuitenkaan vielä selvillä vesillä.

Ihmeellistä kyllä vaikutti siltä, että mikään Makoton tärkeistä valtimoista tai sisäelimistä ei ollut vahingoittunut. Oliko tämä kenties hänen äärimmäisen onnensa ansiota? Tai ehkä hän ei ollut oikeastaan niinkään onnekas… Ainoat hoitotoimenpiteet, joita hän saattoi toivoa, olivat loppujen lopuksi parhaassakin tapauksessa vaillinaisia. Mukuro ei osannut päättää.

”Jos vain pystyisin tekemään verensiirron…” Sairastuvalla olisi pitänyt olla useita veripusseja verensiirtoa varten. Mukuro aavisteli Makoton veriryhmän saattavan olla kirjattuna tämän e-käsikirjaan, mutta kun hän kurkotti tutkimaan tämän taskuja…

”Haha… Näköjään kopeloit nukkuvan pojan vaatteita. Mitä kummaa seuraavaksi tapahtuu…!? Aikuiset voivat jatkaa pelaamista, mutta teidän tenavien olisi parasta painaa B-näppäintä, vai mitä? Puhuhuhuhuhu…” ”!” Mukuro kääntyi kohti tuota tuttua ääntä ja näki Monokuman seisomassa edessään.

”Olet parhaillaan Makoton kanssa ihan yksin. Pidähän minua söpönä villieläimenä ja anna himosi opastaa! Rehtorina minun täytyy ehkäistä kaikki luvattomat seksisuhteet. Mutta koululiikuntatunnit ovat aivan hyväksyttäviä, neitiseni!”

Vaikka hän näytti täsmälleen samalta kuin liikuntasalissa, kyseessä selvästi oli eri Monokuma. Kaikkialle koko akatemiaan oli asetettu lukuisia Monokumia, joten hänelle ei ollut kova ponnistus ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä.

Kaikesta huolimatta sama henkilö ohjaili heitä kaikkia. Mukuro oli Makoton haavoja hoitaessaan pitänyt silmät auki Monokuman hyökkäyksen varalta… Mutta tämän ilmaantuminen tällä nimenomaisella hetkellä vaikutti yllättäneen hänet. ”Junko…?” Mukuro kysyi varovaisesti.

Monokuma kallisti päätään koko ylävartalonsa mukana uteliaasti. ”Junko? Kuka hän on? Jun Ko? En ole koskaan ennen kuullutkaan tuosta maasta!”

”…Ei enää vitsejä. Vastaa minulle, Junko… Aioit tappaa minut aiemmin… eikö totta…?” ”Junko sitä, Junko tätä… Mistä kiikastaa? Sanon sinulle, että olen Monokuma!”

”Olet varmasti iso pettymys, jos et edes muista tuollaista! Et ole pelkästään pettymys henkilönä! Olet pettymys siskonakin! Olet liian laiha ja aivosi ovat pelkkää lihasta ja luonteesi on ihan karhuiseva!”

”Öh.. H-hmm… Olen pahoillani”, Mukuro sanoi. Hänen ei tarvinnut pyytää anteeksi, mutta kun hän kuuli pikkusiskonsa kutsuvan häntä jälleen kerran ”pettymykseksi”, siinä oli riittävästi syytä saada äärimmäinen sotilas kavahtamaan.

Monokuma ei piitannut hänestä ja hänen nykytilanteestaan, kiipesi Makoton hädin tuskin hengittävälle keholle ja alkoi tökkiä tämän poskia. ”Joten mitä meinaat tehdä nyt Makotolle? Minua kuule kiinnostaa tosi paljon ihmisten parittelutavat!” ”Mitä sinä…?” Mukuro kysyi ennen vaikenemistaan.

Monokuma madalsi ääntään ja alkoi kuiskia hänen korvaansa. ”Puhuhuhuhu… Makoto on aika kiva heppu, eikö vain? Hän jopa uhrasi itsensä pelastaakseen sinut! Hän on niiiiin jalomielinen, että se on oikeasti toivotonta! Puhuhuhu…” ”Hän… ei ole vielä kuollut!” Mukuro intti. Lujasta äänensävystään huolimatta hän ei kyennyt peittämään äänessään viipyilevää pelkoa.

”Puhuhuhuhu… Tuo on sinussa suurin pettymys. Et osaa edes sanoa: ’En anna hänen kuolla.’” ”Ah… E-en anna hänen kuolla, Junko.” Mukuro sai tuskin sanaa sanotuksi, kun Monokuma retkahti ’puhuhuihin’ ja ’ahh-hahahahaihin’ ja jatkoi hänen piinaamistaan.

”Ikään kuin osaisit sanoa noin! Harmin paikka, ei kaduta, huomenna nähdään! Bwahahahaha! Johtuuko tämä kaikki siitä, kun Makoto oli ensimmäinen henkilö, joka hymyili sinulle? Sinulle. Pettymykselle, masentavalle, epänaiselliselle, epäinhimilliselle tappokoneelle!” Vaikka Monokuma kiistikin olevansa Junko, hän alkoi puhua yksityiskohtaisesti Mukuron menneisyydestä.

Tämä ristiriita oli hyvin paljon Junkon tapaista, ja Mukuro oli niin poissa tolaltaan, että hän pystyi vain seuraamaan karhun loputonta jaarittelua. ”Vain hyväkuntoiset selviytyvät tässä maailmassa. Tiedätkös, hyväsydämiset henkilöt voivat vain kuolla… Todisteena tulet katsomaan Makoton kuolevan tosi pian! Puhuhuhuhu…” ”H-hän ei kuole.”

Mukuron äänensävystä oli tullut epätasainen siitä asti, kun hän riisui Junko-peruukkinsa. Hänen keskusteluaan Makoton kanssa lukuun ottamatta kaikki, mitä hän sanoi Junkona, meni hänen siskonsa kirjoittaman käsikirjoituksen mukaan. Mutta nyt Mukuro ei voinut enää turvautua käsikirjoitukseen.

Mukuro kohteli Monokumaa kuin kohtelisi omaa siskoaan. Jos muut oppilaat näkisivät hänet näin heikkona, he eivät koskaan uskoisi hänen olleen sama henkilö, joka taisteli Sakuraa vastaan liikuntasalissa. Ja tuon lisäksi jos kukaan hänen palkkasoturimenneisyydestään näkisi hänet nyt, hänen jyrkästä asennemuutoksestaan saattaisi kuvitella hänen olevan täysin joku muu.

Monokuma jatkoi Mukuron parjausta. ”Ei. Hän kuolee. Onhan se surullista, mutta tosiasiat pitää vain tunnustaa.” Monokuma heilutteli raajojaan ja tanssahteli ympäriinsä ja osoitti sitten suoraan kohti Mukuron kasvoja. ”Koska Makoto kuolee sinun käsissäsi.”

”Häh…?” ”Terroristien valtataistelua. Iso paha terroristi hiljentää heikkotahtoisen Makoton ennen kuin tämä ehtii vuotaa tietoja. Eikös sellaista tapahdu alituisesti? Lopulta kaikki liikuntasalissa sanomasi epätoivoiset asiat paljastuivat valheiksi, joita kerroit vain paetaksesi! Puhuhuhu…”

Mukuro kurtisti kulmiaan Monokumalle. ”Et voi tehdä noin, Junko. …En anna sinun tehdä noin.” Kun Mukuro möläytti nuo sanat vapisevalla äänellä, hän oli hämmennyksen kourissa, mitä oli juuri sanonut. (Uhmaanko… minä parhaillaan Junkoa…?) (Miksi…?)

Se oli omituinen tuntemus. Mukurosta tuntui kuin hän seisoisi korkean rakennuksen reunalla ja kuvittelisi, mitä loikasta seuraisi. Tuhoisa tuntemus, kuin pitelisi ystävän vauvaa ja miettisi mitä seuraisi, jos kompastuisi ja kaatuisi. Ennen kuin Mukuro tiesikään, pelko ja ahdistus olivat yhtäkkiä ottaneet hänen sydämensä haltuunsa.

Fenririn jäsenenä ja äärimmäisenä epätoivona Mukuro oli tappanut lukemattomia ihmisiä. Hän oli käsitellyt ennen räjähtämättömiä kranaatteja. Hän oli laskeutunut taivaalta laskuvarjolla ilmatorjuntatulituksessa kaikkialla ympärillään.

Hänen rohkeutensa ei häilynyt taistelukentällä koskaan, mutta nyt tuntui kuin se voisi romahtaa millä hetkellä hyvänsä. Monokuma oli kuitenkin vankkana kuin puu ja kallisti hiukan päätään sivulle.

”Häh? Etkö kuunnellut kertomustani?” ”…” ”Minä en tapa Makotoa. Sinä tapat.” ”Mistä… mistä oikein puhut, Junko…?”

Monokuma alkoi pitää merkillistä selitystä erittäin hämmentyneelle Mukurolle. ”Tiedätkö mitä ’riippusiltavaikutus’ oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että työnnät rakastamasi henkilön sillalta ja hän on sinun ikuisesti.” ”…!? E-en ole kuullut tuosta… lainkaan.”

”Elämä ei aina seuraa oppikirjojasi… On se surullista, mutta sellaista rakkaus on.” Hänen sanoissaan ei ollut mitään järkeä eikä Mukuro keksinyt mitään sanottavaa seisoessaan mykistyneenä. Sillä välin Monokuma jatkoi pikku puhettaan sanoen tahallaan asioita, joiden tarkoituksena oli suututtaa Mukuroa.

”Pohjimmiltaan tämä on kuule iso tilaisuutesi. Jos tapat Makoton tässä ja nyt, kukaan ei vie häntä taas pois luotasi koskaan… Makoto Naegi, aamusta vainaa. Viimeinen nimi, jonka hän koskaan sanoi, oli Mukuro Ikusaba. Viimeinen henkilö, jolle hän koskaan hymyili, oli Mukuro Ikusaba. Eikö tuo kuulostakin ihmeelliseltä?”

Monokuman kierossa ehdotuksessa oli tietynlaista viehätystä, ja Mukuro huomasi olevansa epävarma omasta harkintakyvystään. (…Tämä on väärin. Sen täytyy olla väärin.) (…Mutta oikeasti Junko sanoo kaiken tuon. Joten eikö se olisikin oikein?) (…Ei, tuo ei ole Junko. Vaan Monokuma.) (…Monokuma, Monokuma, Monokuma, Monokuma…)

”Ja oletko varma, että haluat auttaa Makotoa? Kunhan hän parantuu, hän saa tietää kaiken! Hän tulee tietämään, mitä teit luokkatovereillesi.” ”…!”

”En voi uskoa, että oikeasti pyyhkisit ystäviesi yhteiset muistot ja pakottaisit heidät tappamaan toisensa! Makoto voisi raivostua sinulle ja sanoa: ’Karhu ei ole todellinen vihollisemme vaan hän!’ …Tahdotko oikeasti hänen syyttävän sinua tästä?” ”Minä…” Mukuron kasvot kalpenivat.

”Puhuhuhu… Vai aiotko tappaa muut? Jos kaikki paitsi sinä ja Makoto kuolevat, pystyisitte elämään lopun kouluelämänne yhdessä. Emme voi pitää luokkaoikeudenkäyntejä vain kahdella henkilöllä. Teidän kummankin kannalta voisi olla hyvä ajatus elää loppuelämänne tässä akatemiassa ikuisesti.”

”Ei… tuo on väärin… Minä…” ”Ja mitä meinaat tehdä, jos hänen muistonsa palaavat? Ethän sinä siis deittaillut Makotoa tai mitään. Tarkkailit vain häntä kaukaa koko ajan! Että kun olet niin ujo. Ongelmitta osaat ampua väkeä sydämeen ja aivoihin, muttet edes osaa kosiskella jotain pojantolloa pitämään sinusta! Haluatko tietää, kehen Makoto oli ihastunut ennen kuin häneltä vietiin muistot? Puhuhuhuhu…”

”Ah… Ahhhh…” Mukuro vapisi, kun Monokuma jatkoi painostamista asiasta höllentäen asteittaisesti ruuveja, jotka pitivät hänen sydämensä suojassa… ”…”

Joten Mukuro päätti teeskennellä, ettei kuullut yhtään mitään. Kaikki tunteet hävisivät hänen kasvoiltaan ja hän etsiskeli vaiti Makoton e-käsikirjaa. ”Jos etsit hänen veriryhmäänsä, sitä ei ole kirjattu käsikirjaan.” ”…!” Mukuron kasvot kalpenivat. Hänen suunnitelmansa olla piittaamatta Monokumasta oli jo epäonnistunut viidessä sekunnissa.

”Muuuutta koska rehtorisi koostuu 50-prosenttisesti ystävällisyydestä, kerron sinulle kuitenkin. Makoto on B-veriryhmää!” Heti kun Mukuro kuuli hänen sanovan tuon… Kaikki Mukurossa vellova levottomuus, kauhu, vihamielisyys, pahansuopuus ja kammo… oli haihtunut täysin.

”K-kiitos, Junko!” Mukuron silmät säihkyivät vailla epäilyksen häivää, joten hän käänsi selkänsä Monokumalla vailla epäilyksen häivää ja käveli kohti jääkaappia, jonka sisällä oli veripusseja. (…Tuoreita veripusseja pitäisi olla ennen kuin suunnitelma tuli voimaan…)

(Ne säilyvät kylmäsäilytyksessä 21 päivää… Niiden pitäisi yhä toimia.)

Tunteettomista kasvoistaan huolimatta Mukuro salli itsensä tuntea hiukan tyydytystä, kun hän otti jääkaapista veripussin. Kun Monokuma tarkkaili, hänen normaalisti tunteettomat silmänsä nykivät erittäin vähän.

Jos kolmas osapuoli näkisi juuri nyt hänen kasvonsa… Tai jos edes muut oppilaat näkisivät juuri nyt hänen kasvonsa, he miettisivät: ”Onko Monokuma… yllättynyt…?” Juuri niin. Heillä olisi kasvoillaan sama tyrmistynyt katse kuin jos he näkisivät Monokuman ensimmäistä kertaa.

Sillä hetkellä Monokuman tunteettomista kasvoista hiipi kuiskaus. ”…Sille pitäisi olla rajoitus, kuinka kova pettymys voit olla.” Se kuului paljon hyttysen siipiä hiljempaa. Mukuro ei kuullut edes taistelun karaisemilla korvillaan, mitä hän sanoi.

Monokuma pudisti päätään ja ääni palasi normaaliksi. ”…Ei sillä että välittäisin, että sinulla, äärimmäisellä epätoivolla, olisi toivoa mihinkään. Ei sillä, että odottaisin sinulta alun alkaenkaan paljoa, joten tämä vähintään auttaa minua tuntemaan epätoivoa.” ”?”

”Mutta ihan totta, tuotat minulle pettymyksen. Ihan tiedoksi, ’epätoivo’ ja ’pettymys’ ovat täysin eri asioita, okei? Ne ovat erilaisia kuin karhut ja pandat.” ”Mitä sinä…!?” Mukuron keho alkoi täristä, kun hän kääntyi takaisin katsomaan Monokumaa.

Hän ei ollut alkanut puhua yhtään toisin kuin tavallisesti. Junko ei ollut sammuttanut äänimodulaattoria ja alkanut puhua oikealla äänellään tai mitään.

Ja silti Mukuro oli täysin peloissaan. Hän oli peloissaan vaistosta. Ei sotilaana. Hän oli peloissaan puoliksi vaistoistaan äärimmäisenä epätoivona. Ja puoliksi siksi, koska… hän oli Junkon isosisko.

Jopa Monokuman kautta hänen vaistonsa kertoivat hänelle, että Junko… …oli ärtynyt hänelle.

”Junko…? Miksi… miksi sinua ärsyttää? J-johtuuko se siitä, kun petin sinut? Vai johtuuko se siitä, kun en kuollut kuten halusit?”

”Äh…” Monokuma murjotti. ”Enemmän kuin ärsyttää! Olen juuri nyt todella, TODELLA kiukkuinen, ja olen todella, TODELLA pettynyt! Suututtaa niin vimmatusti, että voisin ottaa heti raivotorkut!” Monokuman raivo ei vaikuttanut yhtään erilaiselta verrattuna oppilaita kohti tuntemaansa tavanomaiseen raivoon, mutta Mukuro aisti vaistomaisesti siihen sekoittuneen toisen tunteen.

Juuri nyt hän tunsi Junkon tuntevan… Toivotonta pettymystä.

Pettyneelle on normaalia menettää toivonsa, mutta äärimmäiselle epätoivolle pettymys tarkoittaa jotain ihan muuta. Heille pettymys oli käytännössä sama kuin menettäisi itsensä epätoivon.

Mukuro oli äärimmäisen epätoivon jäsen. Mukuro oli siskonsa käskystä tahrinut kätensä useita kertoja täyttääkseen maailman epätoivolla. Äärimmäiseen epätoivoon kuulumisen ylpeydestä huolimatta Mukurolla ja hänen siskollaan oli selkeä ero.



Junko Enoshima oli epätoivon ruumiillistuma. Hän syntyi epätoivossa antaen sen tarttua muiden ihmisten toivoihin, jotta se mädättäisi heidät läpikotaisin, vääristäisi heidät hänen omaksi kuvakseen. Junkolle toivon tunteminen oli oma epätoivonsa. Epätoivon luonti muissa loi epätoivoa hänessä, mikä sai hänet tuntemaan sekä voimakasta tuskaa että voimakasta autuutta.

Junko oli kulkenut mielihyvän ja katumuksen konfliktista aiheutuneella murtumalla koko ikänsä. Lopulta murtuma laajenisi, kunnes se nielaisisi maailman ja repisi sen kahtia. Mutta toisaalta Mukurolla ei ollut toivoa eikä epätoivoa maailmaa kohtaan. Ainakaan oltuaan Fenririn jäsenenä.

Jo lapsesta saakka Mukuro uskoi, että hänet oli tarkoitettu levittämään epätoivoa siskonsa vuoksi. Hän ei hautonut mitään pahaa tahtoa maailmaa kohtaan. Hän yksinkertaisesti hyväksyi, että hänet oli tarkoitettu levittämään epätoivoa ja päätti kulkea samalla polulla kuin hänen siskonsa.

Hänen tuntema epäilyksensä oli vain hiljattainen vaihe. Kun Junko kertoi hänelle suunnitelmasta, kun hän katseli maailman palavan Monokuma-maskisten terroristien käsissä, hän ei epäröinyt milloinkaan.

Heti kun hän kuitenkin kuuli siskonsa suunnitelmasta saada heidän luokkatoverinsa tappamaan toisensa, Makoto mukaan luettuna… Merkillinen tunne alkoi väristä hänessä. Se alkoi epäilyksen siemenestä ja kasvoi pian okaiseksi köynnöskasviksi, joka kietoi Mukurolta jalat pauloihinsa.

Heti kun hän pukeutui Junkoksi ja sai tavattua muut oppilaat… Heti kun hän oli vahvistanut, että kaikkien muistot oli viety kokonaan… Tuo köynnös alkoi kiristyä Mukuron sydämen ympärille.

(…He ovat poissa.) (…Junko on ainoa, joka tietää nyt minusta.) (Siinä se.) (…Mutta tuo ei ole ongelma. Ihan kuin ennen vanhaan.) (…Asiat eivät koskaan palaudu entiselleen, mutta se sopii.) (Tämän… pitäisi sopia.)

Hän oli luopunut ystäviensä kanssa viettämästään kahdesta viime vuodesta, jotta voisi pettää heidät ja jakaa heille kuolemaa ja epätoivoa. Vaikka Mukuron sydäntä särki, hänen tekojensa tuottama syyllisyydentunne ja katumus olivat ulottumattomissa. Mutta kysymykselle ”Miksi sydäntäni särkee näin?” ei ollut vieläkään vastausta.

Kenties siksi hän oli viettänyt niin paljon aikaa puhuen Makotolle, kun tämä oli sairastuvalla. Ja kun Makoto antoi hänelle sen yhden tietyn vastauksen, jokin hänessä muuttui.

”Vastapalveluksena lupaan, että jos päätän tappaa jonkun, se et ole sinä!” Mukuron Makotolle möläyttämät sanat eivät olleet Junkon roolia varten improvisoituja. Se oli vilpitön kanta hänen sydämensä pohjasta. Hän jopa aikoi kysyä Junkolta, voisiko Makoto jotenkin säästyä tämän suunnitelmalta.

Viimeisen kahden vuoden aikana… Mukuron mielenkiinnon kohteet olivat kääntyneet hitaasti poispäin hänen siskostaan ja kohti itse maailmaa. Sen seurauksena hänen kiinnostuksiinsa lukeutui myös Makoto, ensimmäinen henkilö, joka oli koskaan hymyillyt hänelle ja saanut hänet tuntemaan yhteyden maailmaan. Tämä oli kuin puhtaan vilpittömyyden taimi, joka oli juurtunut Mukuron sydämeen.

Mutta siihen mennessä, kun hän tajusi tuon, puu oli jo lahonnut. Kun Mukuro ponnisteli tilanteen ymmärtämisen parissa, Monokuma huokaisi ja sanoi:

”Mikähän osa sinusta mahtaa olla sutta? Olet vain koira, joka seuraa sokeasti Junkon käskyjä. Mitä tuo kätesi tatska edes tarkoittaa? Oletko vain narttu, joka on sitoutunut olemaan uskollinen omistajalleen? Toko taatusti sanoisi noin. Olen varma.”

”…?” Monokuma jatkoi puhumistaan Mukuron seisoessa hämmentyneenä. ”Selkeästi valehtelin, kun sanoin Makoton veriryhmän olevan B!” ”Mitä!?” Mukuro huudahti. ”Valehtelit? Junko…”

”Normaali henkilö olisi ollut epäluuloinen! En koskaan uskonut, että hetki sitten oikeasti uskoisit minua! Taisin hukata silmäni, koska en todellakaan nähnyt tuota ennalta! En edes kyvylläni ennustaa tulevaisuuden. Tyrmistyttävää. Jestas, ihan alkaa itkettää silmät päästäni kuin jonkinlaisella robokissalla! Ihan tosi!”

”K-kaikki hyvin, Junko”, Mukuro sanoi. ”Tiedän suunnitelmamme menneen vähän kuin pieleen, mutta olen yhä puolellasi… Voitko hyvin? Koska… t-teen mitä tahansa…”

”NAPS!”

Monokuman suusta kuului kova ääni. ”Tuo ääni tuli yhdestä ylikuormittuneesta virtapiiristäni. Siitä on niin pitkä aika, kun olen tuntenut itseni näin vihaiseksi… Kohtaa minut koulun katolla… Kumautan pihalle kaikki maitohampaasi!” Monokuma alkoi varjonyrkkeillä Mukuron edessä, joka pysyi jähmettyneenä sijoilleen puristaen veripussia kädessään.

Mukuro näytti yhä hämmentyneeltä ja Monokuma paiskasi käsivartensa pystyyn turhautuneena. ”Olet niin kova pettymys, etten voi enää edes ennustaa sitä! Rawrrrr!” Monokuman suusta syöksähti uhkaava karjaisu, kun hän loikkasi kohti Mukuroa terävät kynnet ojossa. ”!”

Sillä hetkellä Mukuron kasvoista tuli täysin tunteettomat. Se ei ollut tietoinen liike. Hänen Fenririssä hiomat puolustusvaistonsa tukahduttivat tilapäisesti hänen tunteensa, kun hän vastasi Monokuman hyökkäykseen. Mukuro tarttui läheiseen tippatelineeseen ja torjui sillä Monokuman kynnet.

Monokuman kynnet tuntuivat kuitenkin olevan tehty erikoisseoksesta ja ne leikkasivat tangon helposti kahtia viistosti. Mutta hyökkäyksen jatkamisen sijasta Monokuma jatkoi puhumistaan Mukurolle.

”Etpä kai ole niinkään pettymys mitä taisteluun tulee. Itse asiassa jos olisit niin säälittävä, että kuolisit tuosta yhdestä hyökkäyksestä, se olisi ollut omalla tavallaan kiintoisaa. Mutta juuri nyt olet vain epäpätevä kaikessa!”

”O-olen pahoillani”, Mukuro sanoi. ”En voinut olla torjumatta hyökkäystäsi… M-mutta, en voi mitenkään tapella sinua vastaan, Junko. Sinullahan ei kuitenkaan ole ketään muutakaan… Olen ainoa, joka yhtään ymmärtää sinua.”

Mukuron sanat olivat täynnä loputonta kauhua. Hänen tavallinen stoalainen tyyneys ja nykyinen käytös poikkesivat toisistaan niin jyrkästi, että hänellä voisi olettaa olevan useita persoonallisuuksia.

Monokuma kuitenkin vain tuijotti häntä hiljaa. Hän oli täydellisen liikkumatta aivan kuin kaikki hänen funktionsa olisivat sammuneet täysin. Mutta Mukuro jakoi lisää tunteitaan. ”En voi mitenkään vain jättää sinua yksin…” Ja sitten Monokuma rikkoi hiljaisuutensa. Mutta…

Sillä hetkellä sairastuvan monitori kirkastui ja näkyviin tuli tytön kasvot – Junko Enoshima. Samaan aikaan Monokuman kaiuttimista alkoi soida täysin erilainen ääni.

”Hei, Mukuro.” ”J-Junko!” Oli kulunut useita päiviä, kun Mukuro viimeksi kuuli siskonsa oikean äänen. Vaikka hänen kasvonsa pysyivät tunteettomina, hänen silmissään säkenöi kiihtymys. Tuo loiste kuitenkin himmeni välittömästi.

”Olen kiitollinen sinulle, Mukuro. Tarkoitan sitä.” Kaiuttimista kantautuva Junkon ääni kuulosti todella lempeältä ja ystävälliseltä. ”…Junko?”

”Olen tosi pahoillani. Sanoin sinulle niin paljon ilkeitä juttuja. Yritin jopa aiemmin tappaa sinut… Ja aioin panna sinut äsken tekemään jotain hirveää. Vaikka tiedänkin tunteistasi Makotoa kohtaan.” ”M-minä en…”

”Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi. Vaikka sinä et sitä olisikaan huomannut, kaikille sinua katsoville se oli täysin selvää. Et koskaan perustanut luokkakuvista, mutta kun Makoto sanoi ottavansa sellaisen, pidit huolta, että katsoit kohti kameraa.” Ja sitten Junko Enoshima, äärimmäinen epätoivo, vilautti hymyn. Puhtaan, soman hymyn.

Monitorilla hän näytti vanhempaa siskoaan kiusoittelevalta normaalilta lukiotytöltä. Ja silti Mukuro tunsi epätoivon ja ahdistuksen sulkeutuvan ympärilleen.

”Ajattelin aina, että sinun olisi pitänyt yrittää kovasti ottaa kuvia Makoton *kanssa*… Mutta se kai tekee sinusta niin kovan pettymyksen.” ”…” ”Joka tapauksessa, vaikka oletkin pettymys ja rasittava, rakastan sinua silti.”

Mukuro vapisi kuullessaan nuo sanat. ”Rakastan sinua.” Vain tuon hän oli koskaan halunnut kuulla siskoltaan.

Mukuro uskoi. Sanoipa Junko mitä tahansa, hän uskoi tämän todella rakastavan häntä. Hän uskoi olevansa ainoa, joka täysin ymmärtäisi Junko Enoshimana tunnettua epätoivoa. Hän oli naiivi.

Heti kun hän kuuli Junkon sanovan: ”Rakastan sinua”… Mukuro tajusi, ettei ollut koskaan kokonaan ymmärtänyt siskoaan. Vasta tällä hetkellä Mukuro vihdoinkin ymmärsi siskonsa tunteet. Junkon sanat olivat juuri nyt ystävällisiä. Kenties tuo ystävällisyys oli täysin vilpitöntä. ”Rakastan sinua” -sanatkin saattoivat pitää paikkansa.

Silti… Junko Enoshimalle tämä oli hänen tapansa sanoa hyvästi. Hän oli katkaisemassa heidän väliset yhdyssiteensä. Se oli tuskallisen selvää Mukurolle. Ja sitten… Ennen kuin hän edes ehti sanoa mitään, monitorityttö teki huomion, joka viilsi Mukuroa luuhun asti.

”Varmasti jonakin päivänä teet unelmistasi totta.” Äärimmäiset epätoivot eivät puhuneet koskaan toisilleen tähän tapaan. Yksinkertainen totuus pisti Mukuroa sydämeen: Junkolla ei ollut enää hänelle käyttöä. Hänen oma siskonsa erkaantui hänestä.

Mukuro oli omistanut yli kymmenen vuotta elämästään äärimmäisen epätoivon aatteelle, ja tällä hetkellä se kaikki oli yhtä tyhjän kanssa. Mutta noilla vuosilla ei enää ollut Mukurolle merkitystä. Hänen siskonsa hylkäämisessä oli enemmän kuin riittävästi paiskaamaan hänet epätoivon syövereihin. Siksi Mukuro, jopa nyt, takertui pieneen toivonhäivähdykseen.

Sillä välin Junko oli yhä monitorilla. ”Just joo! Oikeastiko uskoit, että sanoisin jotain noin kivaa? Olet niin rasittava! Etkö voisi vain kiiruhtaa ja kadota jo?” Mukuro toivoi Junkon sanovan jotain tuollaista. Hän toivoi tämän alkavan taas rääkätä häntä suullisesti tai kutsuvan häntä hyödyttämäksi ja epäpäteväksi.

Mukuro ei ollut masokisti, mutta mieluummin hän olisi luotien ja halveksunnan sateessa kuin kestäisi tällaista tunneperäistä tuskaa. Mutta…

”Rakastan sinua, Mukuro. Hei hei.” Monitori pimeni ja Mukuro jäi käsittelemään juuri saamiaan hirveitä hyvästejä. Ja, kuin tilauksesta, Monokuma alkoi taas liikkua. ”Eikös perherakkaus olekin mukavaa? Muuten, tiesitkö, että kaikista murhatapauksista suunnilleen puolissa tappaja on perheenjäsen?” Monokuma puhui tavallisella äänensävyllään.

Mutta epäselvää oli, menivätkö hänen sanansa perille Mukurolle… Mukuro antoi veripussin pudota kädestään lattialle ja tiukensi otettaan yhä pitelemästään rautatangosta.

”…Olen pahoillani. Olen pahoillani. Olen pahoillani. Olen pahoillani. Junko… olen niin pahoillani… Olen pahoillani…”

Hän mumisi hiljaa kuin olisi messunnut loitsua ja käveli lattian veripussin ohi Makoton vuoteen viereen rautatanko käsissään. ”Minä… minä teen sen kunnolla… Pidän huolta, että teen. Joten… Joten…”

”Ai?” Monokuma sanoi piristyen. ”Mitäs meinaat tehdä ’kunnolla’ Makotolle tuolla isolla, paksulla tangolla? *Tuuppaatko* häntä? Vai tuuppaatko hänet hengiltä? Oli miten oli, tässähän alkaa sydän sykkiä jännityksestä!”

Mukuro näytti kuin olisi murtunut täysin. Monokuma käveli lähemmäksi odottaen innoissaan.

Yhtäkkiä… Monokuman keho ajelehti äänettä ilmaan.

”Täh?” Monokuma yritti nähdä kasvot ilmeettöminä, mitä hänelle oli juuri tapahtunut. Ja silmänräpäyksessä rautatanko repäisi hänen kehonsa läpi.

Tangon pää, joka oli aiemmin leikkautunut viistosti teräväksi kärjeksi, meni suoraan Monokuman läpi ja tökkäsi valvontakameraan. Linssi tuhoutui täysin ja kamerasta suihkusi sen rikkoutuessa kipinöitä.

Rautatanko oli yhä iskettynä valvontakameraan, kun Monokuma roikkui sen toisesta päästä. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta vain häiriötä kuului… Muutaman sekunnin kuluttua hänen funktionsa pysähtyivät täysin.

Mukuro oli potkaissut Monokuman ilmaan päästämättä lainkaan ääntä. Heti kun Monokuman virtalähde ja pommipiiri olivat asettuneet täydelliseen riviin sairastuvan valvontakameran kanssa… Mukuro syöksi rautatangon kaikkiin kolmeen. Kukaan normaali ihminen ei kyennyt tällaiseen suoritustapaan.

Ei edes äärimmäisyys… Kaikki epäröinti oli haihtunut Mukurosta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin saalistaan väijyvällä pantterilla yössä. Mukuroa ympäröi jännittynyt aura, vielä voimakkaampi kuin silloin, kun hän taisteli Sakuraa vastaan. Monokuman elottomasta vartalosta piittaamatta hän katsoi kevyesti hengittävää Makotoa ja muisti siskonsa erosanat.

”Joten tätä on epätoivo.” Hän mutisi itsekseen. ”Olen niin pahoillani, Junko. En koskaan oikeastaan ymmärtänyt, mitä epätoivo oli.” Hän puhui vailla tunteita, kuin kone. ”Mutta kaikki menee nyt hyvin. Lopultakin ymmärrän.” Piilossa ollut intohimo alkoi herätä.

”Joten… Pidän huolta, että teen sinut iloiseksi, Junko. Pidän huolta, että täytän sinut epätoivolla. Pelastan Makoton… Pidän huolta, etteivät muut kuole. Annan heidän paeta täältä…”

”Hoitelen myös ’väen ulkopuolella’… Käytit niin paljon aikaa ja tapoit niin monia ihmisiä tämän suunnitelman vuoksi… Ja tuhoan sen viimeisiä rippeitä myöten… vuoksesi.”

Tämä ei ollut kostoteko hänet hylkäämää siskoa kohtaan… Tämä oli armoteko.

Ollessaan jumissa äärimmäisen epätoivon ja Makotolta saamansa toivon välissä… Mukurosta jalostui jotain, joka ei ollut epätoivoa tai toivoa. Eikä hän voinut mitenkään tietää, mihin hänen polkunsa johtaisi.