219 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF. The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 4

Oli kulunut yli kymmenen minuuttia. Liikuntasalista lähtevien ja sairastuvalle kulkevien oppilaiden ääni kaikui kaikkialla käytävällä. Genocide Jack oli jatkanut Sakuran hyökkäysten väistelyä katalilla liikkeillään… Mutta kun Byakuya möläytti: ”Riittää jo, senkin kiusallinen pervo”, Genocide Jack pysähtyi niille sijoilleen.

”Jopas jopas jopas jotakin? Silmälasipäisen Byakuyani dissaamaksi joutuminen saa masokistisen puoleni ihan kutisemaan…! Sadismin ja masokismin välisen rajan sanotaan olevan paperinohut, mutta minun kohdallani se on pikemminkin Venn-diagrammi! Sanoilla ei voi selittää näitä pääni päältä varpaideni kärkiin kiemurtelevia kuumia intohimon aaltoja!”

Hänen horistessaan sekavia Byakuyasta muut oppilaat sitoivat hänet liikuntasalin mikrofonikaapeliin ja lukitsivat hänet huoneeseen. Puolet oppilaista jäivät jälkeen pitääkseen häntä silmällä, kun loput lähtivät tutkimaan koulualuetta.



”…” Heti kun sairastuvan ovi avautui, Kyoko näki toimimattoman Monokuman reikä rinnassa ja valvontakameran jäännökset. Tällaista ei kuitenkaan näkynyt pelkästään sairastuvalla. Matkallaan tänne oppilaat olivat nähneet useita tuhoutuneita valvontakameroita ja levällään olevia Monokumien ruumiita.

Tämä oli selkeä rikkomus koulun sääntöjä kohtaan, mutta jos Mukuro oli liittoutunut Monokuman kanssa, nuo säännöt eivät muutenkaan koskisi häntä. Liikuntasalin Monokuma ei enää liikkunut, ja oppilaat olivat menettäneet yhteyden hakkeri Besshiki Madaraihin… Joten oppilaat otaksuivat, että Madarai oli ottanut eri Monokuman hallintaansa ja lähtenyt omillaan Mukuron perään.

Tuo mielessään Kyoko kääntyi ja katsoi taas kerran sairastuvan sisälle. Oli epätavallisen hiljaista. Vuoteet olivat tyhjiä, mutta Kyoko näki veritahroista, että joku oli levännyt täällä hiljattain. ”Pah, näyttää siltä, että he ovat jo häipyneet…” Mondo huomautti, mutta kun hän oli lähtemässä, Kyoko puhui hänen takaansa.

”…Aion jäädä tänne Chihiron kanssa ja etsiä johtolankoja.” ”Häh?” Chihiro kysyi pelokkaat silmät suurentuen. ”Johtolankoja…?” Kyoko jatkoi puhumista rauhallisella äänensävyllä.



”Kyllä, näissä Monokuman jäännöksissä voi olla johtolankoja. Ajattelin sinun olevan paras ehdokas tutkimaan koneita.” Sakura puhui. ”Mutta eikö tuo ole vaarallista?” Koska Sakura pystyi selkeästi pitämään pintansa tappelussa Mukuroa vastaan, hän oli liittynyt muiden oppilaiden seuraan tutkimaan koulualuetta.

Kyoko pudisti päätään ja vastasi: ”Anteeksi että sanon näin, mutta jos asiat alkavat ryöstäytyä käsistä, Chihiro ja minä olisimme vain tielläsi. Minusta olisi parasta, että etsisimme täältä johtolankoja sen sijaan, ettemme tekisi mitään. Sitä paitsi saattaisimme pystyä käyttämään Monokuman osia havaitaksemme ulkomaailmasta tulevia radiolähetyksiä.”

”Hm… Tuossa on tosiaan itua. Ymmärrän. Tutkimme hetken aikaa tätä kerrosta. Olkaa hyvä ja huutakaa meitä, jos jotain tapahtuu.” Sakura lähti sairastuvalta.

”Miten hän tuhosi Monokuman näin…?” Kun Chihiro seisoi varovaisesti Monokuman jäännösten äärellä, Kyoko alkoi koluta huonetta… Hän syventyi erääseen vuoteeseen ja alkoi tutkia sitä kiivaasti. Hetkeä myöhemmin Kyoko oli tyytyväinen havaintoihinsa ja huokaisi vähän ennen kuin puhui.

”Chihiro, anna kun pyydän anteeksi etukäteen.” ”Häh?” ”Raahasin sinut tähän ’uhkapeliini’, joten jos jotain tapahtuu, juokse ulos käytävälle ja huuda apua.” ”M-mitä tuo tarkoittaa?”

Mutta Chihiron kysymykseen vastaamisen sijasta… Kyoko alkoi puhua yhdelle tyhjälle vuoteelle. ”Anna kun sanon tämän ensin. Olen valmis kuulemaan ’tarinasi.’ Vaikka se kuulostaisi kuinka naurettavalta hyvänsä, lupaan olla päättämättä, onko se valetta vai totta, kunnes olen kuunnellut sen kokonaisuudessaan.” Chihiro näytti hämmentyneeltä. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mitä Kyoko tarkoitti.

Äärimmäinen ??? painoi katseensa alas ja kääntyi äärimmäisen ohjelmoijan puoleen tehdäkseen pyynnön. ”Chihiro, nauhoittaako läppärisi ääntä ja onko sinulla myös mikrofoni?” ”Häh? J-juu.” ”Haluan että käytät niitä ja nauhoitat kaiken, jonka tulemme kuulemaan.” ”…?” (Mutta täällä ei ole ketään…)

Miettiessään itsekseen Chihiro alkoi yhdistellä Monokuman osia kannettavaan tietokoneeseensa ja käynnisti nauhoitustoiminnon. ”Olen varma, että poimimme nyt kaiken äänen tästä huoneesta…” Chihiro sanoi hermostuneesti. Kyoko nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi taas kerran puhua tyhjälle vuoteelle.



”Joten mitä olisit tehnyt, jos olisin kertonut kaikille löytäneeni Makoton?” Kun Chihiro kuuli Kyokon sanovan tuon, hän katsoi takaisin tätä ja yllättyi näkemästään. Sillä hetkellä äärimmäinen ohjelmoija oli polvillaan lattialla Monokuman jäännösten vieressä. Tuosta asennosta hän pystyi näkemään sen.

Kaikista sairastuvan vuoteista yhtä tiettyä vuodetta ei voinut nähdä sisäänkäynnin luota. Tuon vuoteen alla makasi veltto Makoto. Vuoteen vierelle oli piilotettu veripussi, josta siirtyi hitaasti verta Makotolle.

Veripussin sisältö oli kirkasta. Veren sijasta se näytti olevan jonkinlaista nestehukassa käytettävää suolaliuosta. Vaikka se ei olisi yhtä tehokasta kuin oikea verensiirto, se riitti estämään häntä vaipumasta sokkiin.

Joskin siihen Chihiron lääkintätiedot jäivätkin… Hän oli jo yllättynyt, että Makoto oli ollut koko tämän ajan sairastuvalla.

Ja lisäksi Kyoko ei puhunut vuoteelle, jonka alla Makoto oli, mikä sai Chihiron värisemään kauttaaltaan. Kyokon katsoman vuoteen alla ei kuitenkaan ollut ketään. Mutta kun Chihiro huomasi sen…

Sen alta kuului ääni. ”Heti kun kaikkien huomio olisi kääntynyt Makotoon… aioin hyödyntää tuota tilaisuutta ottaakseni jonkun panttivangiksi.” Kun Chihiro laski varovaisesti päätään, kunnes se lähes kosketti lattiaa, hän kykeni erottamaan, kuka puhui.

Yllättävää kyllä siellä piileskelevä henkilö oli tarrautunut vuoteen runkoon. Kuin kattoon tarrautunut ninja. Oletettavasti jos vuoteen alle olisi vilkaissut nopeasti, siellä ei olisi huomannut olevan ketään.

Vaikka Chihirolla ei ollut aavistustakaan, miten vuoteen alla pystyi piileskelemään näin pitkään, hän sentään ymmärsi, että siihen tarvittaisiin normaalin ihmisen ylittäviä voimia.

Siitä ei ollut epäilystäkään, että vuoteen alla piileskelevä henkilö oli Mukuro Ikusaba. ”Mutta teeskentelit, ettet huomannut. Miksi?” Mukuron ääni oli jääkylmä, mutta Kyoko ei edes säpsähtänyt vastatessaan.

”Koska halusin kuulla sinun puolesi tarinasta.” ”…” ”…Tiesin sinun piileskelevän tuon vuoteen alla. Muihin verrattuna sen runko oli hiukan korostuneempi.”

Chihiro yritti vertailla vuoteita nähdäkseen, pitikö tämä paikkansa, mutta hän ei havainnut lainkaan eroja. Vain Kyokon luontaiset havainnointikyvyt antaisivat hänen nähdä jotain sellaista. Mukuro näytti tehneen samanlaisen päätelmän ja ilmestyi vuoteen alta pitämättä ääntä.

Hänen kasvonsa olivat stoalaisen tyynet ja kylmät. Monokuman sisällä olleeseen pommiin verrattuna Chihiro ajatteli hänen olevan vielä pelottavampi. Mukuro ei kuitenkaan piitannut Chihirosta ja siirsi tuijotuksensa Kyokoon. Hän nojasi seinää vasten ja pani käsivartensa sivuilleen, kun hän heitti toisen kysymyksen.

”Miksi haluat kuulla, mitä sanottavaa minulla on?” Kyoko ajatteli tätä yksinkertaista kysymystä hetken aivan kuin etsiskelisi vastausta omasta sydämestään. ”Jos minun pitää tarjota vastaus, siksi koska haluan pysytellä neutraalina.” Kyoko painoi hiljaa katseensa alas.

”Minulta parhaillaan puuttuu suurin osa muistoistani. En tiedä kuka olen tai millä kyvyllä minut hyväksyttiin tähän kouluun.” Kyoko kuuli Chihiron henkäisevän takanaan, mutta hän ei välittänyt ja jatkoi.

”Mutta silti uskon, että minun tulisi kuunnella, mitä sanottavaa sinulla on… Hyvyydestäsi tai pahuudestasi riippumatta minun täytyy kuulla kaikki faktat tietääkseni totuuden. Hyvyydellä ja pahuudella ei ole merkitystä. Tulen johtopäätökseen näkemäni ja kuulemani perusteella. Uskon tuon olevan metodologia, joka on juurrutettu minuun.”

”Vai niin… Unohdin kokonaan, että olit tuollainen, Kyoko.” ”Mutta ennen kuin kuuntelen, mitä sanottavaa sinulla on, haluaisin kysyä sinulta ensin yhden kysymykseen.” ”Mikä on…?”

Mukuron vastaus oli täysin tunteeton. Kyoko esitti kysymyksensä kuin olisi kysynyt sitä itseltäänkin. ”Mikä minun kykyni oli, jolla pääsin käymään tätä akatemiaa?” Vastaus tuohon kysymykseen oli yksinkertainen. ”Kyoko… Sinä olet äärimmäinen etsivä.” Tuo vastaus osoitti käännekohtaa kummankin tytön kohdalla.

”…Kiitos. Ymmärrän nyt tilanteen paremmin.” Kyoko nosti hitaasti päätään ja esitti teorian. ”Jos muistinmenetykseni ei ollut vain yhteensattuma, sitten sinulla… Ei, ryhmälläsi on kyky pyyhkiä ihmisten muistoja. Kun tuo pidetään mielessä, jos liikuntasalin aiempi tilanne otetaan huomioon, voin tulla vain yhteen vaihtoehtoon.”

”Vaihtoehtoon?” ”Niin. Se mitä sanoit Byakuyalle, kun hän luuli sinun ottavan Tokon panttivangiksi. Väitit heidän tavanneen kaksi vuotta sitten. On mahdollista, että tuo voi jopa pitää paikkansa…”

Se tosiseikka, että Makoto huudahti Mukuron nimen. Mukuron vahvistamat ja kiistämät asiat. Genocide Jackin omituiset väittämät. Nämä Kyokon erityisellä havainnointikyvyllään huomioimat avaintekijät yhdistyivät hänen mielessään muodostamaan yhden vastauksen.

”On mahdollista, että Byakuyan ja Tokon muistot pyyhittiin myös minun tapaani. Mutta en usko heidän tapauksensa olevan aivan sama kuin minulla. Mutta jos muistojamme voi ohjailla noin vapaasti… Siitä tulee kyseenalaista, oliko Monokuman ilmestymisen päivä todellakin sama päivä, jona astuimme akatemiaan. Kuten sanoit, on mahdollista, että olemme tunteneet Toko Fukawan viimeiset kaksi vuotta.”

”M-mitä tarkoitat?” Chihiro parkaisi yhdistellessään yhä kannettavaansa Monokuman osiin. Kyoko jatkoi puhuen sekä Chihirolle että Mukurolle.

”Luulimme unikaasun tainnuttaneen meidät sillä hetkellä, kun saavuimme tähän kouluun… Mutta on mahdollista, että meidät yksinkertaisesti pantiin ajattelemaan tuollaista tapahtuneen.”

”Olemme esimerkiksi voineet jo viettää viimeiset kaksi vuotta Hope’s Peak Academyssa ja muistomme tuolta ajalta oli pyyhitty täysin. On jopa mahdollista, ettemme edes ole lainkaan äärimmäisyyksiä. Vain satunnaisia henkilöitä, joihin on istutettu kuudentoista vuoden ajalta väärennettyjä muistoja…”

Vaikka Kyokon väite kuulosti naurettavalta, hänen kasvonsa olivat täysin totiset. Hän katsoi taas kerran ylös Mukuroon. ”Mikä tarkoittaa sitä, että harkitsen vaihtoehtoa, että hullu tarinasi on oikeasti totuus.” Kyokon julistus täytti huoneen hiljaisuudella. Mutta hän ei antanut tuon hiljaisuuden hukuttaa häntä. Kyoko viilsi sen läpi omilla sanoillaan.

”Ilman todisteita voin vain tehdä hypoteesejä. Siksi haluan kuulla, mitä sanottavaa sinulla on, Mukuro. En aio uskoa sokeasti siihen, mitä sinä sanot, tai siihen, mitä se hakkeriksi julistautunut Monokuman valtaaja sanoi.” Hän vaikeni, laski taas katseensa ja julisti sitten vaikuttavan päättäväisesti.

”Silti aion tulla johtopäätökseen niin puolueettomasti ja objektiivisesti kuin voin. Mutta voin tehdä noin vain, jos luotat minuun ja kerrot minulle totuuden.” Kyokon varmuus kuului selkeästi äänessä. Mukuron silmät kaventuivat hiukan ja hänen kasvoillaan vilahti tunteiden kirjo, kun hän katsoi kohti Kyokoa…

Mutta kun hän avasi suunsa, hänen ilmeensä ja äänensä olivat täysin vailla tunnetta. ”Aivan niin… Unohdin kokonaan… että olit tuollainen.”

Mukuro toisti tämän hiljaa itselleen, kääntyi sitten kohti Kyokoa ja ilmoitti: ”Varmaankin tuon vuoksi Junko piti huolta, että sinulta pyyhittiin enemmän muistoja muihin verrattuna.” ”…” ”Hyvä on… Kerron teille kaiken…” Ja asetettuaan Makoton takaisin vuoteeseen Mukuro alkoi kertoa konemaisesti tarinaa.

Tarinaa tytöstä, joka halusi täyttää maailman epätoivolla. Tytöstä, joka tunsi itsensä täysin onnelliseksi vain epätoivon täyttämänä. Epätoivon suunnitelmasta, joka alkoi kaksi vuotta sitten, tai kenties jopa aikaisemmin. Kuinka maailma oli nykyhetkellä epätoivon hallitsema. Mukuro antoi suppean yhteenvedon kaikesta, minkä tiesi suunnitelmasta.

Siksi se kuulosti vielä pöyristyttävämmältä kuin Kyoko oli odottanut. Ja tarinan avulla Kyoko sai tietoonsa totuuden itsestään. Kuka hän on ja miksi hän tuli akatemiaan. Akatemian todellisen rehtorin kohtalon… Kyokon isän.



”…” Mukuron tarinaa kuunnellessaan Kyoko pysyi koko ajan hiljaa. Hänen kasvonsa muuttuivat ilmeettömiksi, kun hän sai tietää isänsä kuolleen. Kenties hänen muistinmenetyksensä ja tilanteen mielettömyys auttoivat jotenkin vähentämään sen vaikutusta.

Mutta siitä ei ollut takeita, uskoisiko Kyoko edes hänen tarinaansa. Kun Mukuro päätti puheensa, Kyoko pysyi vaiti. Hän pystyi verrattomilla mielikyvyillään kuuntelemaan Mukuron tarinaa keskeyttämättä tätä tai hylkäämättä sitä hölynpölynä.

Mukuro jatkoi. ”Teidän ei tarvitse uskoa minua. Kaikki tarinani kuvatodisteet kun kuitenkin ovat Junkon hallussa. Minä vain voin… puhua.” Tuon sanottuaan Mukuro käveli hiljaa kohti sairastuvan sisäänkäyntiä.

Ovelle saavuttuaan hän puhui taas katsomatta taakseen. ”Mutta vaikka ette uskoisikaan minua… Kuuntelitte silti kaiken sanottavani, joten… Kyoko, Chihiro… kiitoksia.” Pyydettyään anteeksi näin merkillisellä äänensävyllä hän kääntyi kohti vuodetta, jossa Makoto makasi hengittäen heikosti.

”Pitäkää huolta, että Makoto jatkaa lepäämistä… Kun hän herää, pitäkää huolta, että annatte hänelle ruokasalista tai varastohuoneesta urheilujuomaa juotavaksi… Öh… tuota… olkaa kilttejä.” ”Tietysti, mutta… Mitä aiot tehdä nyt?” Kyoko kysyi. Mukuro suoristautui.

”Epätoivoa…” ”?” ”Minun pitää… Minun pitää saada Junko tuntemaan epätoivoa…” Mukuro mumisi itsekseen lisää, kun hän avasi oven.

”En voi tehdä mitään muuta…” ”Ei, sinä voit tehdä jotain.” ”?” Mukuro lakkasi kävelemästä, kun Kyoko puhui päättäväisesti.

”Riippumatta siitä, onko Monokuma oikeasti Junko Enoshima vai Besshiki Madarai, jos olet tekemisissä hänen kanssaan, hän ei kykene kajoamaan Makotoon.” ”…” ”En täysin luota sinuun, mutta jos olet oikeasti huolissasi Makoton elämästä, olen halukas työskentelemään kanssasi. Toisin kuin Besshiki, joka lienee jo hylännyt hänet. Eikö totta?”

”…Olen pahoillani. En oikein… työskentele hyvin toisten kanssa…” Mukuro katsoi poispäin ja kumarsi sitten päätään poistuessaan sairastuvalta. ”Mutta… öh, teen parhaani.”

Ovet sulkeutuivat, ja Mukuro oli poissa. ”…Anteeksi kun sotkin sinut johonkin näin vaaralliseen, Chihiro.” Jatkaessaan Mukuron antaman suunnattoman tietomäärän järjestelyä Kyoko kääntyi Chihiron puoleen, joka työskenteli yhä Monokuman parissa.

Pelosta vapistessaan Chihiro katsoi hitaasti takaisin Kyokoa. ”Ö-öh, Kyoko… Se… mitä Mukuro äsken sanoi…” Chihiron kasvot kalpenivat hänen pinnistellessään sanoissaan, ja Kyoko yritti rauhoitella häntä. ”Emme voi määrittää, oliko mikään hänen kertomansa totta vai ei. Ei ole syytä pelkoon.”

Mutta Chihiro pudisti päätään ja palasi katsomaan kannettavaansa. ”Minä… minä luulen… hänen puhuvan totta…” ”…Mihin pohjaat tuon?” ”Öh, no… Näyttää siltä, että Monokumaa tosiaankin ohjaillaan ulkopuolelta…”

Monokuman järjestelmästä osa oli yhdistetty Chihiron kannettavaan, ja hän analysoi dataa sen ohjausjärjestelmässä… Ja silloin äärimmäinen ohjelmoija huomasi siinä jotain epätavallista. ”Tämä ohjausjärjestelmä… Luulin siihen olevan vielä vuosi, kunnes järjestelmästä tulisi täysin toimintakuntoinen…”

Chihiro alkoi vapista niin paljon, ettei hän kyennyt puhumaan lisää. ”…Emme voi vahvistaa tuota”, Kyoko sanoi ehdottaen toista mahdollisuutta välttääkseen hätiköityjä johtopäätöksiä. ”On mahdollista, että samankaltaista ohjelmaa kehitettiin salassa…” Mutta Chihiro pudisti itsepäisesti päätään ja sanoi: ”Ei.. ei noin… Se vain… näyttää minusta tosi tutulta…”

Kyoko katsoi Chihiron vapisevien hartioiden yli tiiraillakseen näyttöä ja huomasi silloin… ”Tämä ohjelma…” ”…” ”Chihiro, loitko sinä tämän…?” Äärimmäinen ohjelmoija kykeni vain nyökkäämään heikosti.