205 - Island Mode, päivät 7-13

Kun viimeksi hassuteltiin Ibukin älyvapaassa seurassa, on välitöntä juttuseuraa rytmitettävä vakavuudella. On tässä sakissa totisempaakin sakkia. No ainakin pari. Vaikka tässä vapaat kädet onkin syöksyä suin päin mihin tahansa suhteeseen, minulla on jo kohde tähtäimessä. Vaikka Pekon Sparkling Justice -huijauksesta oli vakavuus kaukana, jäyhä henkivartijamiekkailijatar on seuraava uunituore waifukandidaattini, sillä hänen tarinansa loppui pääpelissä lyhyeen eikä hänestä lopulta jäänyt juuri muuta käteen kuin nuoriherroittelu ja ihmisen muotoinen Black & Decker. Kuka Peko Pekoyama siis lopulta on naisiaan?

On hän ainakin vaitelias, se käy heti selväksi. Hajime rikkoo jään kysymällä kendosta, mutta jää ei murru, kun vastakaiku kaikuu yksitavuisena ja seuraava aiheeseen liittyvä utelu saa lähes yhtä suppean reaktion, joka toisi jääkauden herkemmän runopojan sydämeen. Kaiken aikaa Peko toljottaa kalderasilmillään Hajimen miettiessä, mistä tässä puhuisi. Jotain kendosta kuitenkin. Tyttö tarttuu kendotasoon, jota hänellä ei ole, sillä mihin sellaista tarttoo? Pekon päämäärä on jo määritelty ja tasogrindailun sijaan hän suojelee ja leikkaa miekallaan, sillä sitä varten hän on olemassa. Kyllähän sitä olemassaoloa riittikin, peräti kaksi lukua.


No ken do.


Suhteemme alkaa lupaavasti.


Itsehän olen tasolla 86.


Peko läpäisee pelinsä tasolla yksi ja käyttää huijauskoodeja.

Kehuista Peko hämmentyy ja pääsee punastelupälkähästä vaihtamalla puheenaihetta menettämiinsä asioihin. Sellaisiin pörröisiin, lämpimiin ja pehmeisiin. Koska puhe ei ole Fuyuhikosta, hän viittaa eläimiin, jotka kaikki ovat tassutelleet häntä karkuun. Eläinrakkaus on juurikin sellainen yksityiskohta, joka jäisi Pekon hahmosta huomaamatta pelkässä pääpelissä, joten eivät nämä postpelilliset seukkaukset täysin turhaa taustamatskua ole. Hajime kehottaa konsultoimaan Gundhamia ja Peko uskoo tuhon devojen sietävän hänen seuraansa. Miekkatytön silmissä leimuaa hiukan samanlainen mielipuolisuus kuin oikeudenkäynnin kaksoisroolissa ennen kaiken loppua ja saan ilmeisesti jatkossakin tulla juttelemaan. Taidan kerätä kanttia yön yli.


Really hotista tulisi sanomista.


Noita kutsutaan tytöiksi.


Terrible creatures.


Jum-P ei pelkää mitään.


Peko Pekoyama, toinen sivu.



Vapaapäivänä ajattelen vain Pekoa, koska olen likainen ja koska vapaa-aikaslotteja tarjotaan tuplasti. School Moden tapaan Island Moden joka seitsemäs päivä näyttäisi olevan huilausta duunista eikä vapaaehtoistyötä tunneta. Onneksi siivouspalkki säilyy välipäivänä liikkumattomana. Oletan Usamin kiroilevan mopin parissa ympäri saaria teinien seukatessa. Ihan mielellään minä tänäänkin grindaisin tilpehööriä, mutta tyydyn grindaamaan Pekoa tai siis.


Eikö riitä, että pitää taukoa Island Modesta?

Työkalun kanssa jatketaan kendomiekoista ja Peko tekee aloitteen. Hajime on hukassa tytön kummallisten kendokysymyksien edessä ja myöntää, ettei ole mikään soturi. Peko arvelee, etten sellaiselta vaikuttanutkaan, sillä vaikka muisti onkin pyyhitty, lihasmuistin luulisi säilyvän ja se lienee parhaillaan mallia kömpelö pulkkanaru.


Minä vain huidon sinne tänne.


Kun Hajime kerran koski miekkaan, hän teki epähuomiossa seppukun.


Hajime on sivari.


Kerronko mitä muuta paikkaa kihelmöi.

Taas minua luodataan noilla roihuavilla iiriksillä ja Hajime uskoo Pekon määrittelevän, olenko uhka vai en. Kiistän kaiken ja Peko alkaa epäillä erästä saaren voimakaksikkoa. Koska Jabberwockilla ei ehtinyt muodostua kovin erikoisia klikkejä eikä varsinkaan Pekon ollessa elossa, vaihtoehdoista on helppo karsia kaikki muu paitsi Akane ja Nekomaru, jotka olivat hyvää turpapataa Chandler Beachilla. Peko tietää duon taistelevan vain itsepuolustukseksi ja analysoi atleetin ja joukkuemanagerin voimien olevan mittaamattomia. Hajime uskoo mieluummin yhteistyöhön eikä tajua, miksi Peko edes puhuu taistelusta. Pekon työkaluisempi puolisko – se aavistuksen nyrjähtänyt – vilauttaa hampaansa, kun miekkaan pitää vissiin välillä tarttua. Noin muuten riittävän tasapainoinen Peko höpötti pariin otteeseen pääpelinkin puolella välttelevänsä väkivaltaa, mutta ei mahda mitään, jos joskus pitää äityä väkivaltaiseksi. Kenties Fuyuhikon piridiilit eivät aina menneet putkeen. Henkivartija uskoo itse kunkin kohtaloon, mutta ei tyrmää Hajimen mietteitä. Sitten hän kävelee pois.


Akane syö meidät ja Nekomaru paskoo ulos.


Akanekomaru.


Peko näyttää valmiilta taistelemaan minua vastaan.


Luotan pakoiluun.


Peko Pekoyama, kolmas sivu.

Mutta ei kauaksi. Noudan Pekon keskuspolulta heti takaisin Jabberwock Parkin hermokeskukseen. Oletan Hajimen viettävän kulissien takana jonkin aikaa vaikkapa mökkinsä huussissa, jottei hän vaikuta liian epäilyttävältä marssiessaan takaisin kendoilijan huomaan alle viiden minuutin sisällä. Ilmeisesti olisi pitänyt keksiä jotain muuta puuhaa loppupäiväksi, sillä Peko vain toljottaa Hajimea noilla luonnottomilla maailmanloppusilmillään, joiden sävy sopisi paremmin capseilla substantiiveja huutavalle voima-animepääpahikselle. Ilveily muuttuu sen verran hupsuksi, että Hajimen on ihmeteltävä kasvojen kalvetessa, mistä nyt kiikastaa. Oletin Pekon suolisto-ongelmien päätyvän henkilökohtaiseksi draamailuksi, sillä ykkösluvun bilemurhamysteeristä jäi jotenkin sellainen kuva, etteivät privaatti-istunnot pääty tähän, mutta neiti irvistelee ihan muusta syystä. Hän yrittää hymyillä kuin Arska Terminator-leffoissa. Mahiru kun on napsinut tovereistaan kuvia kuin Blackwell Academyssa konsanaan eikä Peko hymyile yhdessäkään polaroidissa.


Voit kyykkiä pusikossa, en katsele kovin paljoa.


Tosi vaikeaa miekkatemppua.


Ei salakuvaus ole kivaa.

Hajime saa siis ryhtyä hersyvän hauskaksi humoristiksi ja murjaista vitsin. Jotta en ala horista kuolleista vauvoista ja uunitetuista juutalaisista, Peko antaa suuntaviivaksi eläinaiheen. En osunut heti huumorisuoneen, mutta Peko ottaa sen oikean syö ampuu lehtiä -pandavitsinkin liian tosissaan eikä ymmärrä kaskua. Hajime ei vaivaudu superselittämään pilkutusta ja ajattelee itsekin vitsin olleen samaa tasoa 101 Wacky Kid Jokesin kanssa. Vaikka vitsi ontui, aihe ei niinkään, sillä pandat ovat pörröisiä ja minipandat aivastavat helvetin lujaa. Peko kertoo, ettei ole oikein koskaan osannut hymyillä. Lapsuudenystäväkin (kukakohan se mahtaisi olla, hmm?!) piti jäyhää naamavärkkiä pelottavana ja sama päti ensirakkauteen (kukakohan se mahtaisi olla, hmm?!). Hajime miettii hymyilemättömyyden olevan kaukana normaalista ja jotain kenties tapahtuneen ja siirtyy omiin oloihinsa pähkäilemään tosi hauskoja puujalkavitsejä.


Orjuus. Space Jam.


If pandas revolt, that’s a pandamonium. (oma keksimä)


”Why aren’t you laughing? I went through all this trouble to read you these wacky jokes and you just sit there like an asshole.”


Jos jokaisella olisi panda, maailmanrauha lankeaisi maailmaan.


Hyi hyi Fuyuhiko.


Peko Pekoyama, neljäs sivu.



Työ kutsuu. Keräsin esineitä ja siivosin. Vaikka muistaisinkin, mitä tarkalleen ottaen muutama viikko sitten Island Modea pelatessani kahdeksantena päivänä duunissa tapahtui, jättäisin kertomatta. Kyllä ne väärennetyt kolikot valmistuvat omalla painollaan ja joudumme hurjiin vaikeuksiin virkavallan kanssa. Sosiaalinen kanssakäyminen ei valmistu omalla painollaan eli ramppaan takaisin Pekon luokse. Hymyilykuuri jatkuu ja Hajime kuulee naurettavan typerän tempun, jolla Hiyoko veti miekkailijaa höplästä. Huulien sormeilu hymyksi ja lapsellisen loitsun loihe lausuminen ei ole aitoa hymyä ja Hajime pyytää Pekoa lopettamaan ensimmäisen yrityksen, vaikka täällä ei olisikaan ketään muuta näkemässä. Peko lannistuu ja muistelee valokuvakatrasta, jossa ainakin muilla oli hauskaa ja hän uskoo hymyn voimaan.


Kobadera, ninja magic.


“Why’s the rum gone?”


Vaadin yhä tyhjentävää selitystä sille Monokuman Valuse-oviloitsulle.


Kyllä minä niille hymiöille hymyilin oikeussalissa.


Jos Batmankin joskus hymyilisi, Jokerista ei olisi kummoista vastusta.

Alati puuttuvasta hymystä Peko muistaa erään tapauksen, jossa hänet ja lapsuudenystävä (kuka lie?!) kidnapattiin jossain vuorilla eikä ystävän piristelystä tullut ilman hymyä mitään. Hän suojeli ystäväänsä ja rivien välistä voi lukea, että yakuzan viholliset sivallettiin suikaleiksi. Hajime ei aio luovuttaa Pekon suhteen ja Pekollakin olisi ilmeisesti jotain kerrottavaa, josta ei tule epätyypillisen punastelun vuoksi mitään. Kun neiti poistuu hetimmiten paikalta, Hajime varautuu henkisesti yhteiseen tulevaisuuteen, kun ei keksi, mistä muustakaan tässä olisi kyse.


Onnistuit tuossa ennen kuolemaasi.


Ei taas näitä työkalujuttuja.


Hymykuuri alkaa Martti Kuosmasen hervottomista huumorikuvista.


Miekka tulee teroittaa.


Peko Pekoyama, viides sivu.

 

Viimeisellä pekoilukerralla mennään heti suoraan asiaan. Tapahtumapaikaksi on valittu rantakaistale, jossa kaikki Jabberwock Islandin kertomukset tuntuvat alkavan. Kun Peko ei saa sanotuksi mitään, Hajime kasvattaa nyytit ja arvaa oikein vaihtoehdoista, joista ainakin yksi on niin kammottavan kohtalokas ja teinimäisen ihastuttava, että valitsin sen tietenkin ensimmäisenä. Kendotar ei tajunnut yhtään, mistä höpisin. Tyydyn siis tiedustelemaan, mistä tällä kertaa kiikastaa, sillä kaikkia täällä kiikastaa jostain joskus.


I love you saisi olla vaihtoehtona kaikissa pelin keskusteluissa.

Rakkausvaihtoehto on kuitenkin yllättävän lähellä kiikastusta, sillä nyt Hajimen tulisi amoroida Pekon tie jonkun onnenpojan sydämeen. Uunituore friendzoneni (aina sama juttu) ei tietenkään kerro, kuka paraikaa tai todennäköisemmin aina on ihastuttanut, vaikka tietenkin tiesin (ja Hajime yhdistää pisteet lapsuudenystävään), että hän haluaa olla vielä joskus nuorirouva. Ehkäpä heti saaripaon jälkeen. …Kuka pakenee, kuka ei.


Tuo palmuapinakin tietäisi asiasta enemmän.


Siitä tulisi tosi noloa.


Ranteet auki.

Hajimella ei ole juurikaan deittailukokemusta (paitsi Jabberwockin hamekansan kanssa) ja hän veikkaa, ettei asiaa kannata ajatella liikaa. Riittää kun on yhdessä ja saa sen toisen osapuolen hymyilemään. Peko muistaa ystävänsä kyllä hymyilleen kerran oikein komeasti haastaessaan eläintarhassa riitaa jonkun turboapinan kanssa. Fuyuhiko voisi välillä laajentaa bisnesreviiriään eläintarhan ulkopuolelle. Välikohtausta muistellessaan Peko vilauttaa aidon ja luonnollisen hymyn, joka ei sittenkään ollut mikään mahdoton saavutus. Nähtiinhän se toisessa oikeudenkäynnissäkin. Lemmentohtori-Hajimea kiitetään ja päivän pikkusievänä opetuksena Peko ymmärtää, että hymyt tulevat luonnostaan eivätkä pakotettuina ja hän on keskittynyt liiaksi suojelupuuhaan. Hajime on melkein kateellinen, kun joku muu saa Pekon itselleen, vaikka todellisuudessa näin ei tule koskaan käymään. Valtaosan Danganronpa 2:n (aivo)kuolemista periaatteessa hyväksyy – paitsi ei Gundhamia koskaan – mutta Pekon ja Fuyuhikon erkaneminen toisistaan jaksaa vieläkin riipaista, vaikka kakkosluvun läpäisystä on vierähtänytkin melkoinen tovi. Tuskinpa he Island Modessakaan päätyvät takaisin yhteen, sillä muut oppilaat eivät tässä todellisuudessa varsinaisesti tee mitään yhdessä.


”Like what?” ”Uhh, I dunno.”


“Handsome Jack here!”


Vain semmoinen tyhmyri sanoisi ei.


Minä en kuitenkaan ollut tärkeintä.


Ihan kuin amiksen pihalla.


Peko Pekoyama, viimeinen sivu.


Peko Pekoyama, tähtisivu.


Jaa tässä voiton salaisuus.



Pekon jälkeen olisi niin nastaa hypätä suoraan vokottelemaan seuraavaa vosua, mutta tuollainen manööveri antaa minusta ihan väärän kuvan ja naisten loputtua kesken jäisi jäljelle vain miessavotta. Vaihtelua sen olla pitää ja on täällä hupaisia äijiäkin jäljellä. Ja nimenomaan äijää alan seuraavaksi kiusata, sillä mechana ja pehmolelunakin tunnettu jumittuneen caps lockin NEKOMARU NIDAI!!! saa luvan ryhtyä urheilulliseksi porakersantikseni ja huutaa tärykalvooni paskomisen, sontimisen ja kaikenlaisen ulostamisen oleellisuudesta. Odotan myös pelonsekaisella innolla, koska hän tekee minulle ”sitä.”

Saisin ”sitä” vaikka heti, kun rypistyneen perunasäkin muotoinen mörökölli alkaa lampsia kohti, kun Hajimella olisi mielessä keskusteltavaa. Säästyn välittömältä ahdistelulta ja kerjään verta nenästäni ja muista ruumiinaukoista, kun Hajime valitsee hiukan väärin sanansa kysyessään, miksi Nekomaru on vain joukkuemanageri. Ehkäpä ”sen” vuoksi.


Silmät kiinni ja ”se” on nopeammin ohi.


Minä kun luulin, että ”siitä” pitää maksaa.


Nekomaru olisi oiva äärimmäinen ”se.”


DO!?!? IT!?!?

Koska olen autuaan ulalla manageroinnista, Nekomaru selittää yllättävän asiallisesti ja ennen kaikkea huutamatta managerien tärkeydestä ja omasta urastaan erinäisten luonnonlahjojen parissa, joten ylvästä ammattikuntaa ei auta pilkata. Jotenkin hän aistii Hajimen kehut sisäisestä monologista, sillä hän on yhtä kanssani – varsinkin tehdessään ”sitä” – eikä Hajimen auta kuin tuumia, että on siinä päheä äijä. Vielä päheämpi, jos antaa ”sitä.” Suorastaan vaadin ”sitä.”


Kysy vaikka levy-yhtiöiltä.


Leon Kuwata ei liity tapaukseen.


Ihan tyhmiä olette.


Mutta ajatteletko mitä näen?


Nekomaru Nidai, toinen sivu.



Kun olen nukkunut huonosti ”se” mielessäni ja tehnyt päivittäisen duunini ”sen” vuoksi, Nekomaru piristää minua hipelöimällä hentoa riisikeppivartaloani kauttaaltaan. Oliko tämä ”sitä?” Jos oli, pitänee käydä pesulla. Ainakin kalsarit vaihtaa, koska ne ovat ”siitä” sotkussa. Hajimen ulvottua managerini tuumii, että kyllä minusta vielä jotain tulee, kun luut ovat kunnossa. Koutsi aikoo fiksata ruokavalioni, jotta minusta tulee aivan yhtä paisuneen syntholmöykyn näköinen kuin hänestä.


Nekomarullahan on silmät kiinni.


Kunpa naisetkin puhuisivat minulle noin.


GET SWOLE

Hajime hämmentyy, mihin hän on taas ajautumassa, mutta Nekomaru antaa hänelle vapaat kädet atletoitua (c-c-coinage!) mihin lajiin tahansa, mutta hän vihjailee jotain tosi miehekkäästä ja fyysisestä lajista, jossa on pallo. Ei ollut kummoinen monivalinta-arvoitus, sillä tietysti kyse ei ole ”siitä” vaan rugbysta, tuosta ehkä maailman urpoimmasta debiilien mongoloidien lajista. Nekomaru siteeraa tyystin tuntematonta (ja ilmeisesti niin obskyyria japsiviittausta, etten löytänyt aiheesta mitään, kun tämä on niin mahdottoman kiintoisaa) Spyke Booksia rugbyn historiasta väittäessään lajin olevan peräisin shintolaisuudesta ja könyämisestä riisipelloilla.


Blitzball on urosten hikistä kilvoittelua.


This choice is maddening.


Sato pilalla.

Hajime ei tajua rugbysta mitään enkä tajua minäkään. Sehän on vain herkkä vertauskuva autokolarille, kun tollot kolaroivat keskenään. Nekomaru möykkää jotain liikkeestä ja tiimityöskentelystä eikä hän ole koskaan väärässä, sillä Hajime on ilmiselvästi lahjakas. Lahjakas rikkomaan kaikki luut, uskoisin.


Pitäisi joskus ottaa selvää, mitä rugby edes sanana tarkoittaa. Toisaalta joku badmintonkin on juuh elikkäs.


Voin olla se pallo, jota kolossit retuuttavat menneninkäryisissä kainaloissaan.


Nekomaru Nidai, kolmas sivu. 

 

 Jokainen kohtaaminen Nekomarun kanssa näyttäisi alkavan ahdistavasti, kun jälleen kerran mölisijä mölisee Hajimen päälle ja neuvoo siirtymään makuuasentoon, sillä ”sen” aika on koittanut. Itken ja huudan pakokauhusta. Hajime sen sijaan pelastuu kysymällä, mitä manageroinnissa tehdään ja Nekomaruhan kertoo. Vieläpä yllättävän asiallisesti. Jo kolmas privaattisessio Nekomarun seurassa eikä yhtään kakkajuttua, mitä tämä on? Vai onko kakka ”sitä?”


Sepä ”se.”


”Sitä.”

Opin tai teeskentelen oppivani jotain tahdonvoimasta, tarkkaavaisuudesta ja sen sellaisesta, mutta Nekomarulla on oma salainen aseensa: sormet. Noilla turpeilla nakeilla hän soittelee atleettejaan kuin konserttipianisti ja loihtii melkoisia taikatemppuja. Jos tämä olisi eräs toinen japsiversumi, Nekomaru ilmiselvästi saisi hamonin virtaamaan. …Sillä ”se” on yksinkertaisesti äärimmäistä hierontaa ja Hajime hoksaa, miksi äijä salaili tarkoin varjeltua liikesalaisuuttaan. Ja minä kun luulin, että Nekomaru ottaa uhrinsa väkivaltaisesti takaapäin, pöh.


Kannattaa huutaa tosi lujaa.


Parempi ettet mitään.


”Cut finely, beat of my hamon!”


Danganronpan suurin salaisuus on paljastunut, eikä mikään tunnu enää miltään.

Vaikka Hajime ei ihan kaikkea Nekomarun toimenkuvasta ymmärräkään, ainakin hän ymmärtää lähentelevää ystäväänsä hiukan paremmin ja pitää tämän riittävän tyytyväisenä osoittaakseen edes etäistä kiinnostusta. Tähän mennessä jutustelu on pysynyt merkillisen ammattimaisena, vaikka Nekomies välillä ärjyykin. Vaihtelua tämäkin. Kieltäydyn kohteliaasti ”siitä” ja rikon paikkani vaikkapa viimeisellä sessiolla.


Sinä siis kidnappasit noilla vuorilla Pekon ja Fuyuhikon!


Voisin kuolla tuohon.


Nekomaru Nidai, neljäs sivu.



Ne kolikot sain valmiiksi päivää ennen määräaikaa, joka on tänään. Siinä sivussa kyhäilin erään keräilyesinetuplaajan, jolle tulee varmasti tarvetta. Ne kaikki muut ovat yhä työn alla ja kärsimättömänä haluaisin rakentaa ne kaikki huomiseen mennessä, mutta ei voi mitään. Monokuma keksisi kolikoista rutosti urputusta, mutta Usami tykkää, vaikka raahaisin kuolleen kissan näytille.


Sanoisit joskus muutakin.


Useless Crap?


Kahdeksan?!



Vaikka tämä on taas vaihteeksi niitä kertoja, jolloin tuntuu, ettei Island Mode lopu koskaan, seuraava satsi tulossa pikapuoliin. Ehkä.