1. kerros – Eteissali
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_uGt5vUS4vsKHnvTILXj1fpJLmEdQknL7kjmcJYv1XhtzJnDaBi85ECCattrwZgwHpqiRZA8INYewqtJM7TBW2e2L8f38lPuGLEMmfjwu_b-S8wcNYEGIO5-3Xwdo3y=s0-d)
Mukuro liikkui yhä eteenpäin ja oli riittävän onnekas, kun ei kohdannut Sakuraa tai Mondoa. Hän oli päässyt kenenkään häiritsemättä liikuntasalin suuruiseen eteissaliin ja seisoi suljetun pääsisäänkäynnin edessä. Yhtäkkiä Monokuma tupsahti varjoista sulkemaan hänen tiensä.
Tässä ydinpommisuojaa muistuttavassa kaikilla tavoilla raskaasti aseistetussa salissa Monokuman siluetti pisti täällä silmään. Hänen naurunsa kaikui kaikkialla huoneessa, kun hän keikutti kehoaan puolelta toiselle.
”Puhuhuhuhu… Mitä touhusit sairastuvalla? Eliminoitko kilpailijasi Makoton kiintymyksestä? Vai autoitko sen sijaan naimakauppiaana? Oli miten oli, eikös se ole sinusta aika hurmaavaa panna Makoto ja Kyoko tällaiseen tilanteeseen yhdessä? Jos tämä olisi jännärileffa, nuo kaksi olisivat viimeinen pari pystyssä!” ”…”
”Mutta jos tämä olisi kauhuleffa, hehän vain kuolisivat! Tappaja olikin alusta asti elossa! Veri sanoo LÄTS! Liha sanoo LÖTS! Pidän hulluna lopetuksista, joissa hahmot luulevat pysyvänsä elossa, mutta oikeasti he ovat matkalla Viimeiseen määränpäähän! Hetkinen, miten määrällä voi olla pää? Mitä tuo edes tarkoittaa!?”
Monokuman vihaisista valituksista huolimatta Mukuro pysyi levollisena. Hän jatkoi hyytävän murhaavaa Monokuman katsomistaan aivan kuin olisi odottanut tämän puheen päättyvän.
”Puhuhuhu… No mutta, juuri nyt minua surettaa. Sääntöjä rikkova rikollinen häiritsee tämän rauhallisen akatemian harmoniaa…”
”En voi edes estää erään oppilaani villiä laukkaa. Aika sanoa näkemiin epäpätevälle rehtorillenne. Aion käyttää Monokuma-Evoluutiota ja muuttua isoksi magnumrehtoriksi ja muovata sinusta kunnollisen oppilaan!”
Heti tuon sanottuaan Monokuma ojensi kyntensä ja vaappui kohti Mukuroa. ”Joten jos aion muovata sinut, sitten minun pitää tappaa sinut ensin!” Heti lakattuaan puhumasta Monokuma hyökkäsi yhtäkkiä kohti Mukuroa kuin piikikäs lentopallo. Mutta Mukuro oli nopeampi ja väisti Monokuman hyökkäyksen.
Hän hyppäsi taaksepäin pysytellen loitolla Monokumasta siltä varalta, että tämän kynnet ojentuisivat vielä pidemmälle. Juuri silloin epäselvä hahmo ilmestyi hänen viereensä. ”!” Mukuro väänsi vartalonsa sen rajoille ja vältti hahmon hyökkäyksen vain täpärästi.
Kun hän päätyi lattialle, hän näki välittömästi… ””Puhuhuhuhu… Joten mitä kuolematon tappaja edes haluaa? Aiotko kertoa muille totuuden ja paeta heidän kanssaan? Vaikka tiedätkin, millainen ulkomaailma parhaillaan on?”” Kaksi Monokumaa puhui Mukurolle yhteen ääneen.
””Ihan tosi, en välitä, jos teet noin. Voin vain kuvitella ilmeen kaikkien kasvoilla, kun he saavat selville totuuden! Se saa niin sydämeni pamppailemaan kiihtymyksestä!”” Kaksi Monokumaa jatkoi puhumistaan stereona.
””Sanoit tuhoavasi suunnitelmani, mutta onnellinen loppu ei sinua odota, otitpa minkä tien tahansa. Ja voit syyttää tuosta vain itseäsi.”” ”…”
””Älä sano, että luulit heidän olevan sinulle kiitollisia. Vaikka te pakenisittekin täältä, uskotko heidän yhä antavan sinulle anteeksi, kun he tuoksahtavat ulkopuolen inhottavaa ilmaa?””
””Jotkut heistä voisivat pysyä mieluummin koulussa ja jotkut heistä voisivat olla katkeria sinulle, kun olit ’kiltti’ ja näytit heille totuuden. Mutta toisaalta tämä kaikki on kuitenkin sinun syytäsi, joten sillä ei ole oikeastaan merkitystä, mitä mieltä he ovat sinusta. Monokuma teki pikku virheen!””
Vaikka Mukuro olikin kasvokkain kahden Monokuman kanssa, hänen ilmeensä ei epäröinyt. Hän ymmärsi, että kahden Monokuman ohjailu samanaikaisesti oli Junkolle helppo nakki.
Mukuro vetäisi esiin käsivarren mittaisen metallitangon nähtävästi tyhjästä ja valmistautui. Se oli sairastuvan entinen tippatanko, joka oli teroitettu teräväksi aseeksi. Mukuro vastasi ase kädessään kylmällä, konemaisella sävyllä.
”Se sopii. Olen jo tottunut siihen…” Mikään pelko, jota hän tunsi Monokuman ehdotettua Makoton syyttävän häntä, ei ilmestynyt hänen kasvoilleen. Hänen polkunsa oli hänelle nyt selvä, ja hän antoi tyynesti vaatimuksensa Monokumalle.
”Junko, avaa portit.” ”…” Näin suoraviivaisen vaatimuksen järkytys veti molemmat Monokumat hetkellisesti sanattomiksi, mutta pian he vastasivat:
””Täh? Miksi?”” ”Jotta me kaikki voimme lähteä yhdessä.” Toinen suoraviivainen vastaus. Molemmat Monokumat katsoivat toisiaan ja alkoivat viittilöidä aivan kuin olisivat kuiskineet toisilleen. Mukuro tiesi heidän liikkeidensä olleen tarkoitettu pilkkaamaan häntä. Hän jatkoi liikkumatta puhumistaan suoraan Junkolle.
”Uskon heidän ymmärtävän, jos näytän heille ulkomaailman. Ja sitten he lakkaavat epäilemästä Makotoa.” ””Keksit aina uusia tapoja tuottaa minulle pettymyksen, Mukuro. Unohditko, miksi koulussa on ilmansuodatusjärjestelmä?”” ”On totta, että ulkopuolella ilma on saastunutta, mutta en usko sen tappavan meitä heti. Sitä paitsi… on se parempaa kuin olla ansassa koulussa pakotettuna tappamaan toisensa.”
””Miten voit olla varma, että muut ovat samaa mieltä kanssasi? Tiedät mitä tarkoitan, eikö totta? Ennen kuin entinen rehtori muuttui avaruuspölyksi, hän haastatteli muita ja he kaikki suostuivat haluavansa jäädä kouluun. Tuo tapahtui jo *ennen* kuin heidän muistonsa oli pyyhitty. Haluatko oikeasti pettää heidän toiveensa?”” Mukuro räpäytti silmiään ja astui hitaasti eteenpäin.
”En… oikeastaan välitä heidän tunteistaan.” ””Täh?””
”Tarvitsen vain sinut, Junko. Joten älä murehdi. Huolehdin aina sinusta… Aion varmistaa, että tunnet epätoivoa, ja aion tehdä Makoton… ja muut… onnellisiksi. Jos tahdot nauttia niin pahasti omasta epätoivostasi… Sitten luotan Makoton minulle antamaan toivoon ja kokeilen onneani heidän kanssaan sinun sijastasi…”
Mukuron suppeat mutta voimakkaat sanat saivat Monokumat kääntymään ja puhumaan taas toisilleen. ”Voiii jukra, tämä ei näytä lainkaan hyvältä, Monokuma A. Tämä lapsi ei tajua omaa tekopyhyyttään.” ”Hän on niin kova pettymys, että hän alkaa lähestyä kriittistä massaa, eikö totta, Monokuma B?”
Kaksi Monokumaa katsoi Mukuroa, joka näytti valmiilta tuhoamaan heidät, ja sanoi: ””Mitä sinä tuumit, Monokuma C?”” ”…?” Mukuro häkeltyi heidän kysymyksestään… Mutta hänen vaistonsa vaikuttivat yhtäkkiä ja hän väisti välittömästi.
Sillä hetkellä kolmas Monokuma kulki kynnet ojossa kohdasta, jossa hänen päänsä oli ollut aikaisemmin. Tämä uusi Monokuma-yksikkö laskeutui useasti kieppuen kasvokkain Mukuron kanssa, joka oli tarttunut yhä kattoon kytkettyihin valvontakameran jäännöksiin.
”Olen samaa mieltä teidän kummankin kanssa, A ja B.” Kolme Monokumaa asettui riviin. Akatemiaan suljetuille oppilaille tämä näkymä olisi ollut painajaismainen. ”””Juuri niin! Puhuhuhuhu…””” Kolme yksikköä alkoi puhua täydellisessä harmoniassa, kun heidän kuusi silmäänsä katsoi ylös Mukuroon.
Yhtäkkiä kukin heistä hyppäsi poispäin kolmeen eri suuntaan ja potkaisi seinistä. Kunkin yksikön kolmiohyökkäyksen reitti yhdistyi yhteen pisteeseen: yhä kattoon tarrautuneeseen Mukuroon. Hän oli eri suunnista kohti tulevien veitsenterävien kynsien ympäröimänä.
Mutta tämä tilanne ei ollut edes painajainen Mukurolle. Verrattuna kertaan, jolloin hän Fenririn jäsenenä ollessaan torjui eräänä yönä kolme hänen leiriinsä tunkeutunutta salamurhaajaa, tämä ei ollut mitään.
Tämä ajatus käväisi Mukuron mielessä hänen roikkuessaan yhdellä kädellä katosta ja hän sätkytteli raajojaan ympäriinsä kuin pyörremyrsky. Tämän liikkeen pysäyttämät Monokumat putosivat lattialle rysähtäen lujaa. Mukuro laskeutui maahan ja jahtasi yhtä heistä heilutellen metallitankoaan.
Yhtäkkiä hän lakkasi liikkumasta ja otti valtavan loikan taaksepäin. Yksi Monokumista räjähti korviahuumaavasti jyrähtäen. Hän oli räjäyttänyt sisäisen pomminsa yrittäen viedä Mukuron mennessään. Mutta Mukuron hiottujen taistelukenttävaistojen ansiosta hänen onnistui välttää räjähdys.
Hän katsoi kohti käytävää odottaen räjähdyksen herättäneen Sakuran ja muiden huomion. Mutta hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Monokuman ääni kaikui sankasta savusta.
””Ai, ei tarvitse murehtia. Käskin jo muita oppilaita kokoontumaan ruokalaan.””
””He noudattivat halukkaina käskyjäni, kun olin kertonut heille kytkeneeni myrkkykaasun pois päältä ja että poliisin erikoisyksikkö olisi tulossa hakemaan heidät. Olen melko varma, että Kyoko ja muut ovat kaikki tähän mennessä ruokalassa. Olen myös varma, että Makoto on heidän seurassaan!”” ”!”
”””Epäilen Sakuran olevan liian kovakourainen hänen kohdallaan, mutta olen varma, että Byakuya kiduttaa Makotoa tämän herättyä. Voin vain kuvitella hänet hieromassa suolaa tai kaatamassa soijakastiketta tämän avohaavoihin… Voi juku, tässähän vallan kiihottuu! Bwah-hahahahaha…””” Monokuman päällekkäisiä ääniä kuunnellessaan Mukuro kallisti hiukan päätään ja kysyi:
”…Olen melko varma, että he saavat selville sinun valehdelleen siitä poliisin erikoisyksiköstä. Sopiiko se todellakin sinulle?” ””””Huoli pois! Kunhan olen hoidellut sinut, en piittaa pätkääkään, saavatko he selville minun valehdelleen. Puhuhuhuhu…”””” ”…?”
”””””Etkö vieläkään tajua? Olet niin kova pettymys!””””” Asia valkeni yhtäkkiä Mukurolle. Ei syy sille, miksei Monokuma piitannut, saavatko oppilaat selville hänen valehdelleen… Vaan että Monokumien äänet savussa kasvoivat asteittaisesti lukumäärältään. ””””””””””Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…””””””””””
Mukuro liikkui yhä eteenpäin ja oli riittävän onnekas, kun ei kohdannut Sakuraa tai Mondoa. Hän oli päässyt kenenkään häiritsemättä liikuntasalin suuruiseen eteissaliin ja seisoi suljetun pääsisäänkäynnin edessä. Yhtäkkiä Monokuma tupsahti varjoista sulkemaan hänen tiensä.
Tässä ydinpommisuojaa muistuttavassa kaikilla tavoilla raskaasti aseistetussa salissa Monokuman siluetti pisti täällä silmään. Hänen naurunsa kaikui kaikkialla huoneessa, kun hän keikutti kehoaan puolelta toiselle.
”Puhuhuhuhu… Mitä touhusit sairastuvalla? Eliminoitko kilpailijasi Makoton kiintymyksestä? Vai autoitko sen sijaan naimakauppiaana? Oli miten oli, eikös se ole sinusta aika hurmaavaa panna Makoto ja Kyoko tällaiseen tilanteeseen yhdessä? Jos tämä olisi jännärileffa, nuo kaksi olisivat viimeinen pari pystyssä!” ”…”
”Mutta jos tämä olisi kauhuleffa, hehän vain kuolisivat! Tappaja olikin alusta asti elossa! Veri sanoo LÄTS! Liha sanoo LÖTS! Pidän hulluna lopetuksista, joissa hahmot luulevat pysyvänsä elossa, mutta oikeasti he ovat matkalla Viimeiseen määränpäähän! Hetkinen, miten määrällä voi olla pää? Mitä tuo edes tarkoittaa!?”
Monokuman vihaisista valituksista huolimatta Mukuro pysyi levollisena. Hän jatkoi hyytävän murhaavaa Monokuman katsomistaan aivan kuin olisi odottanut tämän puheen päättyvän.
”Puhuhuhu… No mutta, juuri nyt minua surettaa. Sääntöjä rikkova rikollinen häiritsee tämän rauhallisen akatemian harmoniaa…”
”En voi edes estää erään oppilaani villiä laukkaa. Aika sanoa näkemiin epäpätevälle rehtorillenne. Aion käyttää Monokuma-Evoluutiota ja muuttua isoksi magnumrehtoriksi ja muovata sinusta kunnollisen oppilaan!”
Heti tuon sanottuaan Monokuma ojensi kyntensä ja vaappui kohti Mukuroa. ”Joten jos aion muovata sinut, sitten minun pitää tappaa sinut ensin!” Heti lakattuaan puhumasta Monokuma hyökkäsi yhtäkkiä kohti Mukuroa kuin piikikäs lentopallo. Mutta Mukuro oli nopeampi ja väisti Monokuman hyökkäyksen.
Hän hyppäsi taaksepäin pysytellen loitolla Monokumasta siltä varalta, että tämän kynnet ojentuisivat vielä pidemmälle. Juuri silloin epäselvä hahmo ilmestyi hänen viereensä. ”!” Mukuro väänsi vartalonsa sen rajoille ja vältti hahmon hyökkäyksen vain täpärästi.
Kun hän päätyi lattialle, hän näki välittömästi… ””Puhuhuhuhu… Joten mitä kuolematon tappaja edes haluaa? Aiotko kertoa muille totuuden ja paeta heidän kanssaan? Vaikka tiedätkin, millainen ulkomaailma parhaillaan on?”” Kaksi Monokumaa puhui Mukurolle yhteen ääneen.
””Ihan tosi, en välitä, jos teet noin. Voin vain kuvitella ilmeen kaikkien kasvoilla, kun he saavat selville totuuden! Se saa niin sydämeni pamppailemaan kiihtymyksestä!”” Kaksi Monokumaa jatkoi puhumistaan stereona.
””Sanoit tuhoavasi suunnitelmani, mutta onnellinen loppu ei sinua odota, otitpa minkä tien tahansa. Ja voit syyttää tuosta vain itseäsi.”” ”…”
””Älä sano, että luulit heidän olevan sinulle kiitollisia. Vaikka te pakenisittekin täältä, uskotko heidän yhä antavan sinulle anteeksi, kun he tuoksahtavat ulkopuolen inhottavaa ilmaa?””
””Jotkut heistä voisivat pysyä mieluummin koulussa ja jotkut heistä voisivat olla katkeria sinulle, kun olit ’kiltti’ ja näytit heille totuuden. Mutta toisaalta tämä kaikki on kuitenkin sinun syytäsi, joten sillä ei ole oikeastaan merkitystä, mitä mieltä he ovat sinusta. Monokuma teki pikku virheen!””
Vaikka Mukuro olikin kasvokkain kahden Monokuman kanssa, hänen ilmeensä ei epäröinyt. Hän ymmärsi, että kahden Monokuman ohjailu samanaikaisesti oli Junkolle helppo nakki.
Mukuro vetäisi esiin käsivarren mittaisen metallitangon nähtävästi tyhjästä ja valmistautui. Se oli sairastuvan entinen tippatanko, joka oli teroitettu teräväksi aseeksi. Mukuro vastasi ase kädessään kylmällä, konemaisella sävyllä.
”Se sopii. Olen jo tottunut siihen…” Mikään pelko, jota hän tunsi Monokuman ehdotettua Makoton syyttävän häntä, ei ilmestynyt hänen kasvoilleen. Hänen polkunsa oli hänelle nyt selvä, ja hän antoi tyynesti vaatimuksensa Monokumalle.
”Junko, avaa portit.” ”…” Näin suoraviivaisen vaatimuksen järkytys veti molemmat Monokumat hetkellisesti sanattomiksi, mutta pian he vastasivat:
””Täh? Miksi?”” ”Jotta me kaikki voimme lähteä yhdessä.” Toinen suoraviivainen vastaus. Molemmat Monokumat katsoivat toisiaan ja alkoivat viittilöidä aivan kuin olisivat kuiskineet toisilleen. Mukuro tiesi heidän liikkeidensä olleen tarkoitettu pilkkaamaan häntä. Hän jatkoi liikkumatta puhumistaan suoraan Junkolle.
”Uskon heidän ymmärtävän, jos näytän heille ulkomaailman. Ja sitten he lakkaavat epäilemästä Makotoa.” ””Keksit aina uusia tapoja tuottaa minulle pettymyksen, Mukuro. Unohditko, miksi koulussa on ilmansuodatusjärjestelmä?”” ”On totta, että ulkopuolella ilma on saastunutta, mutta en usko sen tappavan meitä heti. Sitä paitsi… on se parempaa kuin olla ansassa koulussa pakotettuna tappamaan toisensa.”
””Miten voit olla varma, että muut ovat samaa mieltä kanssasi? Tiedät mitä tarkoitan, eikö totta? Ennen kuin entinen rehtori muuttui avaruuspölyksi, hän haastatteli muita ja he kaikki suostuivat haluavansa jäädä kouluun. Tuo tapahtui jo *ennen* kuin heidän muistonsa oli pyyhitty. Haluatko oikeasti pettää heidän toiveensa?”” Mukuro räpäytti silmiään ja astui hitaasti eteenpäin.
”En… oikeastaan välitä heidän tunteistaan.” ””Täh?””
”Tarvitsen vain sinut, Junko. Joten älä murehdi. Huolehdin aina sinusta… Aion varmistaa, että tunnet epätoivoa, ja aion tehdä Makoton… ja muut… onnellisiksi. Jos tahdot nauttia niin pahasti omasta epätoivostasi… Sitten luotan Makoton minulle antamaan toivoon ja kokeilen onneani heidän kanssaan sinun sijastasi…”
Mukuron suppeat mutta voimakkaat sanat saivat Monokumat kääntymään ja puhumaan taas toisilleen. ”Voiii jukra, tämä ei näytä lainkaan hyvältä, Monokuma A. Tämä lapsi ei tajua omaa tekopyhyyttään.” ”Hän on niin kova pettymys, että hän alkaa lähestyä kriittistä massaa, eikö totta, Monokuma B?”
Kaksi Monokumaa katsoi Mukuroa, joka näytti valmiilta tuhoamaan heidät, ja sanoi: ””Mitä sinä tuumit, Monokuma C?”” ”…?” Mukuro häkeltyi heidän kysymyksestään… Mutta hänen vaistonsa vaikuttivat yhtäkkiä ja hän väisti välittömästi.
Sillä hetkellä kolmas Monokuma kulki kynnet ojossa kohdasta, jossa hänen päänsä oli ollut aikaisemmin. Tämä uusi Monokuma-yksikkö laskeutui useasti kieppuen kasvokkain Mukuron kanssa, joka oli tarttunut yhä kattoon kytkettyihin valvontakameran jäännöksiin.
”Olen samaa mieltä teidän kummankin kanssa, A ja B.” Kolme Monokumaa asettui riviin. Akatemiaan suljetuille oppilaille tämä näkymä olisi ollut painajaismainen. ”””Juuri niin! Puhuhuhuhu…””” Kolme yksikköä alkoi puhua täydellisessä harmoniassa, kun heidän kuusi silmäänsä katsoi ylös Mukuroon.
Yhtäkkiä kukin heistä hyppäsi poispäin kolmeen eri suuntaan ja potkaisi seinistä. Kunkin yksikön kolmiohyökkäyksen reitti yhdistyi yhteen pisteeseen: yhä kattoon tarrautuneeseen Mukuroon. Hän oli eri suunnista kohti tulevien veitsenterävien kynsien ympäröimänä.
Mutta tämä tilanne ei ollut edes painajainen Mukurolle. Verrattuna kertaan, jolloin hän Fenririn jäsenenä ollessaan torjui eräänä yönä kolme hänen leiriinsä tunkeutunutta salamurhaajaa, tämä ei ollut mitään.
Tämä ajatus käväisi Mukuron mielessä hänen roikkuessaan yhdellä kädellä katosta ja hän sätkytteli raajojaan ympäriinsä kuin pyörremyrsky. Tämän liikkeen pysäyttämät Monokumat putosivat lattialle rysähtäen lujaa. Mukuro laskeutui maahan ja jahtasi yhtä heistä heilutellen metallitankoaan.
Yhtäkkiä hän lakkasi liikkumasta ja otti valtavan loikan taaksepäin. Yksi Monokumista räjähti korviahuumaavasti jyrähtäen. Hän oli räjäyttänyt sisäisen pomminsa yrittäen viedä Mukuron mennessään. Mutta Mukuron hiottujen taistelukenttävaistojen ansiosta hänen onnistui välttää räjähdys.
Hän katsoi kohti käytävää odottaen räjähdyksen herättäneen Sakuran ja muiden huomion. Mutta hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Monokuman ääni kaikui sankasta savusta.
””Ai, ei tarvitse murehtia. Käskin jo muita oppilaita kokoontumaan ruokalaan.””
””He noudattivat halukkaina käskyjäni, kun olin kertonut heille kytkeneeni myrkkykaasun pois päältä ja että poliisin erikoisyksikkö olisi tulossa hakemaan heidät. Olen melko varma, että Kyoko ja muut ovat kaikki tähän mennessä ruokalassa. Olen myös varma, että Makoto on heidän seurassaan!”” ”!”
”””Epäilen Sakuran olevan liian kovakourainen hänen kohdallaan, mutta olen varma, että Byakuya kiduttaa Makotoa tämän herättyä. Voin vain kuvitella hänet hieromassa suolaa tai kaatamassa soijakastiketta tämän avohaavoihin… Voi juku, tässähän vallan kiihottuu! Bwah-hahahahaha…””” Monokuman päällekkäisiä ääniä kuunnellessaan Mukuro kallisti hiukan päätään ja kysyi:
”…Olen melko varma, että he saavat selville sinun valehdelleen siitä poliisin erikoisyksiköstä. Sopiiko se todellakin sinulle?” ””””Huoli pois! Kunhan olen hoidellut sinut, en piittaa pätkääkään, saavatko he selville minun valehdelleen. Puhuhuhuhu…”””” ”…?”
”””””Etkö vieläkään tajua? Olet niin kova pettymys!””””” Asia valkeni yhtäkkiä Mukurolle. Ei syy sille, miksei Monokuma piitannut, saavatko oppilaat selville hänen valehdelleen… Vaan että Monokumien äänet savussa kasvoivat asteittaisesti lukumäärältään. ””””””””””Puhuhuhuhu… Puhuhuhuhu…””””””””””
Kun savu alkoi hälvetä, kolmen Monokuman varjot ilmestyivät. Se
räjähtänyt ei voinut toipua, joten uuden oli täytynyt tulla sen tilalle.
Mutta Mukuro ei mitenkään voinut kuulla äsken vain kolmen Monokuman
puhuneen.
Monokumat tekivät yhtäkkiä liikkeensä kuin hänen tarkan kuulonsa todistaakseen. Kolme Monokumaa kumartui ja alkoi pyörittää ylävartaloaan.
Heidän takaa ilmestyi uusia Monokumia kuin henkiin herätettyjä jälkikuvia. Tämä toinen Monokuma-rivi matki aiempia vain erittäin lyhyellä viiveellä paljastaen takaa vielä lisää Monokumia. Lopulta Mukuro tajusi siellä olevan kolme riviä, joissa kussakin oli kymmenen Monokumaa. {{{{{{Puhuhu… Tiesitkö, että tätä kutsutaan piiritanssiksi?}}}}}}
Monokuman kolmekymmentä ääntä puhui täydellisessä harmoniassa, kun he paljastivat tietoja, jotka eivät liittyneet nykytilanteeseen mitenkään. Mukuro jo tiesi, että kaikkialle akatemiaan oli asetettu useita Monokumia. Mutta vain Junko tiesi, kuinka monta Monokumaa oli oikeasti olemassa. Mukuro ei voinut mitenkään tietää, olivatko nämä kolmekymmentä Monokumaa osa suurempaa joukkoa.
Kaksiväristen teddykarhujen katras jatkoi pyörimistään ympäriinsä. Mukurosta tuntui kuin häntä pommitettaisiin hypnoottisilla kuvilla. Mutta tämän epänormaalin näyn edessä äärimmäinen sotilas pysyi rauhallisena ja keskittyneenä. Hän ei ollut lainkaan kuten se tyttö, joka oli hätääntynyt aiemmin liikuntasalissa Makoton lävistyttyä.
Seisoessaan kolmenkymmenen epätoivon lähettilään edessä hän hidasti hengityksensä ja antoi sykkeensä kiihtyä.
Vaisto, ei pelko tai pakokauhu, sai hänen verensä jyskyttämään kehossaan ja nopeuttamaan hänen solujensa reaktioaikaa. Kun hänen aistinsa tarkentuivat, Monokumat alkoivat puhua taas hänelle. {”Älä huoli, varmistan, ettei Makoto kuole.”}
”…?” {”Kunhan vain kaikki elävät, voin nollata heidän muistonsa niin monta kertaa kuin tahdon.”}
”…!” {”Puhuhuhu… Aivan niin. Kaikki vaivannäkösi, toivosi, unelmasi ja päättäväisyytesi menevät suoraan romukoppaan!”} Monokumat vuorottelivat puhuessaan kymmenen joukkoina. Aivan kuin Monokumia ohjaileva takapiru haluaisi rehvastella kyvyllään manipuloida heitä.
Äärimmäinen sotilas kuitenkin tiesi, mikä kaiken tämän todellisena taka-ajatuksena oli. Hän terästi korvansa äärimmilleen ja huomasi tietyn äänen Monokumien äänten kätköissä.
”…” Mukuron kasvot pysyivät täydellisen liikkumatta, kun hän potkaisi lattiasta. Heti sivulle liikuttuaan jyrinä vapisutti eteissalia. Portin eteen kattoon asennetut tykkitornit alkoivat sataa luoteja alas kohti Mukuroa.
Monokumat olivat vain takapirun syötti, kun hän yritti ampua tämän kuoliaaksi. Monokumat ryntäsivät kohti Mukuroa luotimyrskyssä aivan kuin ajaakseen hänet syvemmälle ansaan.
Mukuro arvasi takapirun ohjelmoineen heidän liikkeensä etukäteen, jottei heihin osuisi yhtäkään luotia. Hän juoksi porteille väistellen luotien ja kynsien aaltoja joka askeleella. Kolmenkymmenen Monokuman ja kahden tykkitornin ohjelmointi ja lisäksi Mukuron pakoreitin ennakointi… Sitä olisi pidetty mahdottomana kenen tahansa kohdalla, mutta Mukuro tiesi sen olevan mahdollista Junkolle.
Äärimmäisenä epätoivona Junkolla oli epätoivoa aiheuttavia kykyjä, jotka ylittävät kaikkien normaalien ihmisten kyvyt. Hänen voimannäyttönsä oli vain, jotta Mukuro olisi täynnä epätoivoa. Epätoivoa. Mukuron edessä tapahtuva välikohtaus huokui epätoivoa.
Hellyttävän tappavat Monokumat nauroivat ja tanssivat kuin viikatemiehet luotien viuhahdellessa ilmojen halki. Se oli epätoivoa mielettömyyteen asti ja se kaikki oli Mukuroa varten. Mutta sellaisen epätoivon ollessa läsnä… Mukuro tunsi merkillistä tyyneyttä.
(…Minulleko?) (…Tekeekö Junko tämän kaiken… minulle…?) (Junko… katseletko minua juuri nyt?) Lopulta Mukuro kenties oikeasti oli pettymys. Hän puristi kätensä nyrkkiin. ”Junko… Kiitos.” Tykkitulen ääni peitti Mukuron kuiskauksen ja hän vaikeni täysin. Äärimmäisen epätoivon jäsenenä Mukuron sydän oli täynnä iloa… Vaikka hän oli täynnä tunnetta, hänen silmistään oli kadonnut säihke. Ilman täytti hiljaisuus. Jopa tykkitornien tulitus vaikutti lakkaavan hetkeksi. Mutta se oli vain aistiharha Monokuman ohjailijalle.
Jotain niin vahvaa, että se hiljensi tulituksen eikä sensorit havainneet sitä, levisi ympäri koulua Mukuron ollessa sen keskipisteessä. (Minä… pidän huolta, että teen tämän oikein.)
Tuon viimeisen ajatuksen myötä hän sulki suunsa ja kytki pois tunteensa. Kun hän juoksi kärventävien luotiaaltojen halki, ilma hänen ympärillään alkoi viilentyä. Kun tämä viileys levisi hänen sydämeensä, se alkoi lyödä mekaanisesti.
Muutama sekunti myöhemmin. Mukuron keho ja mieli sulautuivat ja niistä tuli yhtä hänen ympäristönsä kanssa… Hänen ”lämpönsä” dominoi nyt taistelukenttää.
Epätoivo, luodit ja Monokumat täyttivät alueen. Mukuro ennakoi niiden liikkeet ja hyppäsi yhtään empimättä ilmaan. Yksi Monokumista hyppäsi häntä kohti, mutta hän väisti hyökkäyksen, potkaisi tätä kehoon ja sinkosi itsensä ilmaan.
Luodit lävistivät tilan, jossa Mukuro oli aiemmin ollut, iskeytyen suoraan putoavan Monokuman sisäisen pommin läpi. Luodin törmäys sai sen räjähtämään ja liekehtiviä Monokuman kappaleita paiskautui kaikkialle. Paineaallolla ratsastava Mukuro tasapainottui ilmassa, kun hän potkaisi pois kaksi, kolme hänen peräänsä loikannutta Monokumaa. Hän liikkui niin viehkeästi, että käytännössä lensi.
Sitä vastoin Monokumat paiskautuivat vastaantulevien luotien tielle räjähdellen yksi toisensa perään. Jotkut heistä räjähtivät pääsisäänkäynnin lähellä, mutta heidän räjähdyksensä eivät edes jättäneet naarmuja. Eteissalia täysin hallinnassaan pitävä Mukuro väisteli luoteja ja vahvisti, etteivät Monokumien sisällä olevat pommit riittäneet tuhoamaan ovea.
Mutta hän kieltäytyi lopettamasta. Mukuron piti saada tietoja siitä, mitä hänen täytyisi tehdä paetakseen akatemiasta.
Hänellä ei ollut halua tappaa Junkoa. Mukuro halusi täyttää Junkon epätoivolla juurruttamalla toivoa Makoton ja muiden oppilaiden tulevaisuuteen. Se oli Mukuron äärimmäinen päämäärä.
Saada tietoja. Hänen päättäväisyyteensä verrattuna hänen suunsa pysyi ummessa. Mutta tämä ei tarkoittanut, että Mukuro ei puhunut tällä hetkellä Junkolle.
Tämä tilanne… Tämä kuoleman ja tuhon taistelu oli Mukurolle eräänlainen keskustelu.
Hän tiesi vain kuinka taistella. Hän luuli, ettei ollut kiinnostunut mistään muusta. Hän luuli, ettei tarvinnut mitään muuta. Mukuron vain tarvitsi olla miekka, jolla hänen siskonsa epätoivon halu toteutetaan. Pelkästään tuo päämäärä oli hänen olemassaolonsa ydin ja hän eli koko elämänsä vakuutellen itselleen, ettei voinut tehdä mitään muuta. Siksi voima oli kuin kieli Mukurolle.
Taistelu kuolemaan asti paljasti hänen sydämestään enemmän kuin pelkät sanat koskaan pystyisivät. Hänen sanansa olivat taistelukentän poikki puhaltavassa raakuuden tuulessa, joka kitki muita myös väkivallan kieltä puhuvia. Tämä piti paikkansa jopa hänen siskoaan vastaan. Kun Junko sättisi siskoaan, Mukuro ei voinut vastata röyhkeästi. Hän kykeni vain kyyristelemään ja pyytämään vuolaasti anteeksi.
Mutta nyt oli erilaista. Junko käytti ensimmäistä kertaa kieltä, jonka hänen siskonsa jopa tunnisti. Maailman hajalle repinyt epätoivon lapsi puhui hänen siskolleen voiman kieltä.
Mukuron sydän täyttyi ilosta. Sen vuoksi hän lujitti keskittymisensä ”keskusteluunsa” Junkon kanssa, ja tuo tunne alkoi asteittaisesti kadota. Tällä jääkylmällä taistelukentällä Mukuro jatkoi kuumaa keskusteluaan.
Koulun tykkitornit tulittivat loputtomia epätoivon ammuksia. Mutta Mukuron sanat katkaisivat joka ikisen väkivaltaisen ammuksen, joka uhkasi murskata hänen kehonsa ja mielensä kahtia.
Hän tajusi nopeasti, ettei Monokumien lukumäärä ollut lainkaan vähentynyt, tuhosipa hän kuinka monta tahansa. Ja lisäksi Mukuro huomasi, että rähinään oli liittynyt lisää Monokumia, kunnes heitä oli lähes viisikymmentä hänelle taisteltavaksi. Mutta Mukuron määrätietoisuus ei murtuisi niin helposti.
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_sFv_XAPzphTOB5DJsf6qRoZzE-axyS-Q9udZ4FibMw07Pb1GZVYwbpvZSX7eS26jWy2IcITGN7xgxFN4SRSunFhph_CSyD7Av_lOzuypMHBPpd8QqjPDBB5uf18oYp=s0-d)
Kun hän jatkoi voimansa kantamistaan, hänen sydämensä alkoi täyttyä jostakin, joka ei ollut toivoa eikä epätoivoa. Hän oppi epätoivoa tultuaan Junkon hylkäämäksi ja hän oppi toivoa väkivallan teoiltaan. Mukurolle, jota tämä maailma ei kiinnostanut, tämä pieni paikka portin edessä oli hänen elämänsä heijastuma. Kuvaus hänen täydellisestä maailmastaan.
Tämä pettymyksen tuottava tyttö, täynnä loputonta pettymystä, tietämättä mitään muuta tapaa elää, jatkoi yksinäistä tanssiaan. Hän antautui epätoivon rytmille, jota toivon musiikki säestää.
Monokumat tekivät yhtäkkiä liikkeensä kuin hänen tarkan kuulonsa todistaakseen. Kolme Monokumaa kumartui ja alkoi pyörittää ylävartaloaan.
Heidän takaa ilmestyi uusia Monokumia kuin henkiin herätettyjä jälkikuvia. Tämä toinen Monokuma-rivi matki aiempia vain erittäin lyhyellä viiveellä paljastaen takaa vielä lisää Monokumia. Lopulta Mukuro tajusi siellä olevan kolme riviä, joissa kussakin oli kymmenen Monokumaa. {{{{{{Puhuhu… Tiesitkö, että tätä kutsutaan piiritanssiksi?}}}}}}
Monokuman kolmekymmentä ääntä puhui täydellisessä harmoniassa, kun he paljastivat tietoja, jotka eivät liittyneet nykytilanteeseen mitenkään. Mukuro jo tiesi, että kaikkialle akatemiaan oli asetettu useita Monokumia. Mutta vain Junko tiesi, kuinka monta Monokumaa oli oikeasti olemassa. Mukuro ei voinut mitenkään tietää, olivatko nämä kolmekymmentä Monokumaa osa suurempaa joukkoa.
Kaksiväristen teddykarhujen katras jatkoi pyörimistään ympäriinsä. Mukurosta tuntui kuin häntä pommitettaisiin hypnoottisilla kuvilla. Mutta tämän epänormaalin näyn edessä äärimmäinen sotilas pysyi rauhallisena ja keskittyneenä. Hän ei ollut lainkaan kuten se tyttö, joka oli hätääntynyt aiemmin liikuntasalissa Makoton lävistyttyä.
Seisoessaan kolmenkymmenen epätoivon lähettilään edessä hän hidasti hengityksensä ja antoi sykkeensä kiihtyä.
Vaisto, ei pelko tai pakokauhu, sai hänen verensä jyskyttämään kehossaan ja nopeuttamaan hänen solujensa reaktioaikaa. Kun hänen aistinsa tarkentuivat, Monokumat alkoivat puhua taas hänelle. {”Älä huoli, varmistan, ettei Makoto kuole.”}
”…?” {”Kunhan vain kaikki elävät, voin nollata heidän muistonsa niin monta kertaa kuin tahdon.”}
”…!” {”Puhuhuhu… Aivan niin. Kaikki vaivannäkösi, toivosi, unelmasi ja päättäväisyytesi menevät suoraan romukoppaan!”} Monokumat vuorottelivat puhuessaan kymmenen joukkoina. Aivan kuin Monokumia ohjaileva takapiru haluaisi rehvastella kyvyllään manipuloida heitä.
Äärimmäinen sotilas kuitenkin tiesi, mikä kaiken tämän todellisena taka-ajatuksena oli. Hän terästi korvansa äärimmilleen ja huomasi tietyn äänen Monokumien äänten kätköissä.
”…” Mukuron kasvot pysyivät täydellisen liikkumatta, kun hän potkaisi lattiasta. Heti sivulle liikuttuaan jyrinä vapisutti eteissalia. Portin eteen kattoon asennetut tykkitornit alkoivat sataa luoteja alas kohti Mukuroa.
Monokumat olivat vain takapirun syötti, kun hän yritti ampua tämän kuoliaaksi. Monokumat ryntäsivät kohti Mukuroa luotimyrskyssä aivan kuin ajaakseen hänet syvemmälle ansaan.
Mukuro arvasi takapirun ohjelmoineen heidän liikkeensä etukäteen, jottei heihin osuisi yhtäkään luotia. Hän juoksi porteille väistellen luotien ja kynsien aaltoja joka askeleella. Kolmenkymmenen Monokuman ja kahden tykkitornin ohjelmointi ja lisäksi Mukuron pakoreitin ennakointi… Sitä olisi pidetty mahdottomana kenen tahansa kohdalla, mutta Mukuro tiesi sen olevan mahdollista Junkolle.
Äärimmäisenä epätoivona Junkolla oli epätoivoa aiheuttavia kykyjä, jotka ylittävät kaikkien normaalien ihmisten kyvyt. Hänen voimannäyttönsä oli vain, jotta Mukuro olisi täynnä epätoivoa. Epätoivoa. Mukuron edessä tapahtuva välikohtaus huokui epätoivoa.
Hellyttävän tappavat Monokumat nauroivat ja tanssivat kuin viikatemiehet luotien viuhahdellessa ilmojen halki. Se oli epätoivoa mielettömyyteen asti ja se kaikki oli Mukuroa varten. Mutta sellaisen epätoivon ollessa läsnä… Mukuro tunsi merkillistä tyyneyttä.
(…Minulleko?) (…Tekeekö Junko tämän kaiken… minulle…?) (Junko… katseletko minua juuri nyt?) Lopulta Mukuro kenties oikeasti oli pettymys. Hän puristi kätensä nyrkkiin. ”Junko… Kiitos.” Tykkitulen ääni peitti Mukuron kuiskauksen ja hän vaikeni täysin. Äärimmäisen epätoivon jäsenenä Mukuron sydän oli täynnä iloa… Vaikka hän oli täynnä tunnetta, hänen silmistään oli kadonnut säihke. Ilman täytti hiljaisuus. Jopa tykkitornien tulitus vaikutti lakkaavan hetkeksi. Mutta se oli vain aistiharha Monokuman ohjailijalle.
Jotain niin vahvaa, että se hiljensi tulituksen eikä sensorit havainneet sitä, levisi ympäri koulua Mukuron ollessa sen keskipisteessä. (Minä… pidän huolta, että teen tämän oikein.)
Tuon viimeisen ajatuksen myötä hän sulki suunsa ja kytki pois tunteensa. Kun hän juoksi kärventävien luotiaaltojen halki, ilma hänen ympärillään alkoi viilentyä. Kun tämä viileys levisi hänen sydämeensä, se alkoi lyödä mekaanisesti.
Muutama sekunti myöhemmin. Mukuron keho ja mieli sulautuivat ja niistä tuli yhtä hänen ympäristönsä kanssa… Hänen ”lämpönsä” dominoi nyt taistelukenttää.
Epätoivo, luodit ja Monokumat täyttivät alueen. Mukuro ennakoi niiden liikkeet ja hyppäsi yhtään empimättä ilmaan. Yksi Monokumista hyppäsi häntä kohti, mutta hän väisti hyökkäyksen, potkaisi tätä kehoon ja sinkosi itsensä ilmaan.
Luodit lävistivät tilan, jossa Mukuro oli aiemmin ollut, iskeytyen suoraan putoavan Monokuman sisäisen pommin läpi. Luodin törmäys sai sen räjähtämään ja liekehtiviä Monokuman kappaleita paiskautui kaikkialle. Paineaallolla ratsastava Mukuro tasapainottui ilmassa, kun hän potkaisi pois kaksi, kolme hänen peräänsä loikannutta Monokumaa. Hän liikkui niin viehkeästi, että käytännössä lensi.
Sitä vastoin Monokumat paiskautuivat vastaantulevien luotien tielle räjähdellen yksi toisensa perään. Jotkut heistä räjähtivät pääsisäänkäynnin lähellä, mutta heidän räjähdyksensä eivät edes jättäneet naarmuja. Eteissalia täysin hallinnassaan pitävä Mukuro väisteli luoteja ja vahvisti, etteivät Monokumien sisällä olevat pommit riittäneet tuhoamaan ovea.
Mutta hän kieltäytyi lopettamasta. Mukuron piti saada tietoja siitä, mitä hänen täytyisi tehdä paetakseen akatemiasta.
Hänellä ei ollut halua tappaa Junkoa. Mukuro halusi täyttää Junkon epätoivolla juurruttamalla toivoa Makoton ja muiden oppilaiden tulevaisuuteen. Se oli Mukuron äärimmäinen päämäärä.
Saada tietoja. Hänen päättäväisyyteensä verrattuna hänen suunsa pysyi ummessa. Mutta tämä ei tarkoittanut, että Mukuro ei puhunut tällä hetkellä Junkolle.
Tämä tilanne… Tämä kuoleman ja tuhon taistelu oli Mukurolle eräänlainen keskustelu.
Hän tiesi vain kuinka taistella. Hän luuli, ettei ollut kiinnostunut mistään muusta. Hän luuli, ettei tarvinnut mitään muuta. Mukuron vain tarvitsi olla miekka, jolla hänen siskonsa epätoivon halu toteutetaan. Pelkästään tuo päämäärä oli hänen olemassaolonsa ydin ja hän eli koko elämänsä vakuutellen itselleen, ettei voinut tehdä mitään muuta. Siksi voima oli kuin kieli Mukurolle.
Taistelu kuolemaan asti paljasti hänen sydämestään enemmän kuin pelkät sanat koskaan pystyisivät. Hänen sanansa olivat taistelukentän poikki puhaltavassa raakuuden tuulessa, joka kitki muita myös väkivallan kieltä puhuvia. Tämä piti paikkansa jopa hänen siskoaan vastaan. Kun Junko sättisi siskoaan, Mukuro ei voinut vastata röyhkeästi. Hän kykeni vain kyyristelemään ja pyytämään vuolaasti anteeksi.
Mutta nyt oli erilaista. Junko käytti ensimmäistä kertaa kieltä, jonka hänen siskonsa jopa tunnisti. Maailman hajalle repinyt epätoivon lapsi puhui hänen siskolleen voiman kieltä.
Mukuron sydän täyttyi ilosta. Sen vuoksi hän lujitti keskittymisensä ”keskusteluunsa” Junkon kanssa, ja tuo tunne alkoi asteittaisesti kadota. Tällä jääkylmällä taistelukentällä Mukuro jatkoi kuumaa keskusteluaan.
Koulun tykkitornit tulittivat loputtomia epätoivon ammuksia. Mutta Mukuron sanat katkaisivat joka ikisen väkivaltaisen ammuksen, joka uhkasi murskata hänen kehonsa ja mielensä kahtia.
Hän tajusi nopeasti, ettei Monokumien lukumäärä ollut lainkaan vähentynyt, tuhosipa hän kuinka monta tahansa. Ja lisäksi Mukuro huomasi, että rähinään oli liittynyt lisää Monokumia, kunnes heitä oli lähes viisikymmentä hänelle taisteltavaksi. Mutta Mukuron määrätietoisuus ei murtuisi niin helposti.
Kun hän jatkoi voimansa kantamistaan, hänen sydämensä alkoi täyttyä jostakin, joka ei ollut toivoa eikä epätoivoa. Hän oppi epätoivoa tultuaan Junkon hylkäämäksi ja hän oppi toivoa väkivallan teoiltaan. Mukurolle, jota tämä maailma ei kiinnostanut, tämä pieni paikka portin edessä oli hänen elämänsä heijastuma. Kuvaus hänen täydellisestä maailmastaan.
Tämä pettymyksen tuottava tyttö, täynnä loputonta pettymystä, tietämättä mitään muuta tapaa elää, jatkoi yksinäistä tanssiaan. Hän antautui epätoivon rytmille, jota toivon musiikki säestää.
***
Tietokonehuoneen sisin alue – Monokuma-huone
![[IMG]](https://lh3.googleusercontent.com/blogger_img_proxy/AEn0k_vafLLZARqyIWorUzC5g6R1w8kdSCxpwv6Mh9d2Odx12-ORbvWcgkBhxq4yc_QSuBTLCBFvOibpTdIcGO6VT-SFvdhSp0QS_px1s5oyL7bNV3bvgn-ASFG_LIFz5Knp=s0-d)
Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Porttien valvontakamerat tallensivat kuvamateriaalia lukemattomista Monokumista, jotka kaatuivat raivoavan demonin lailla taistelevan lapsen käsissä. Monokumien lukumäärä vahvistui, ja nyt heitä oli sata yrittämässä upottaa kyntensä Mukuroon. Useimmat heistä toimivat autopilotilla reagoiden hänen liikkeisiinsä ennalta saamiensa tietojen perusteella…
Muta vaikka Mukuro seisoi satojen mekaanisten vastustajien edessä, hänen kasvoillaan ei näkynyt pelkoa. Hän ei ollut kärsinyt yhtäkään vammaa ja hänen ulkoista olemustaan oli lähes ylimaallista katsoa. Joskin Sakura Ogami oli riittävän vahva vahingoittamaan hänen käsivarttaan… Nykytilassaan Mukuro voisi mahdollisesti taistella Sakuran kanssa nyt tasapeliin turvautumatta tuliaseisiin.
Hän otti taistelukentän täysin haltuunsa omaksuen ympäristönsä aivan kuin se olisi osa häntä. Hän väisteli hyökkäyksiä takaa kuin hänellä olisi silmät selässä ja iski Monokumien heikkojen kohtien läpi metallitangollaan. Tulipa hyökkäykset mistä hyvänsä, Mukuro esti ne kaikki aivan kuin hänen ihonsa olisi silmien peitossa.
”Äärimmäisyydeksi” kuvaileminen ei enää tehnyt hänelle oikeutta. Mukuro oli noussut ihmisyyden rajojen yläpuolelle ja muuttunut silkaksi tappokoneeksi. Mutta siitä huolimatta… Vaikka Junko ymmärsikin siskonsa tolkuttoman voiman, häntä ei pelottanut. Häntä ei pelottanut hitustakaan. Junko kuitenkin voi tuntea vain epätoivoa.
Hän alkoi jopa ihastella siskonsa yritystä täyttää hänet epätoivolla. Mutta tuo tunne täytti Junkon pian hekumallisella epätoivon ekstaasilla. Hän tiesi, ettei Mukuro ollut toivoa eikä epätoivoa. Tämä oli vain ilmiö. Pettymystä tuottava tyttö, joka ei enää ymmärtänyt itseään ja joka tiesi vain, kuinka olla väkivaltainen, koska hän ei kyennyt enää uskomaan mihinkään muuhunkaan.
Mukurosta oli tullut kaikki sotilasvoimat ylittävä tuhon ruumiillistuma. Häntä ei edes voinut enää pitää sotilaana. Hän oli luonnonkatastrofi, kuin taifuuni tai tornado. Tai kenties hän oli nyt gravitaation tapaan universumin perimmäinen voima, joka oli olemassa vain tuodakseen epätoivoa Junkolle.
Takapirulla oli hauskaa katsella siskonsa menevän täysillä. Jos Mukuro tuhoaisi kaiken ja pilaisi Junkon elämän, epätoivo lohduttaisi silti tätä. Hän voisi vain mennä ja nujertaa tämän. Junko harkitsi tätä muutaman sekunnin, kunnes…
Tuttu, toivoton tottumus nosti päätään. Hänen tottumuksensa tylsistyä niin pahasti, että pahaa teki. Näyttöä katsellessaan virnuilleen tytön kasvoilla kuvastui nyt stoalainen tyyneys ja hän kurkotti kohti Monokuman kaiuttimiin kytkettyä mikrofonia.
Mukuro ei ollut enää ihminen. Mutta Junko tiesi, miten hänet tuodaan takaisin. Se oli oikeastaan yksinkertainen tunne… Ja tuo toivoton tunne Mukuroa kohtaan mielessään takapiru sanoi vain yhden sanan:
”Mukuro…”
Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Porttien valvontakamerat tallensivat kuvamateriaalia lukemattomista Monokumista, jotka kaatuivat raivoavan demonin lailla taistelevan lapsen käsissä. Monokumien lukumäärä vahvistui, ja nyt heitä oli sata yrittämässä upottaa kyntensä Mukuroon. Useimmat heistä toimivat autopilotilla reagoiden hänen liikkeisiinsä ennalta saamiensa tietojen perusteella…
Muta vaikka Mukuro seisoi satojen mekaanisten vastustajien edessä, hänen kasvoillaan ei näkynyt pelkoa. Hän ei ollut kärsinyt yhtäkään vammaa ja hänen ulkoista olemustaan oli lähes ylimaallista katsoa. Joskin Sakura Ogami oli riittävän vahva vahingoittamaan hänen käsivarttaan… Nykytilassaan Mukuro voisi mahdollisesti taistella Sakuran kanssa nyt tasapeliin turvautumatta tuliaseisiin.
Hän otti taistelukentän täysin haltuunsa omaksuen ympäristönsä aivan kuin se olisi osa häntä. Hän väisteli hyökkäyksiä takaa kuin hänellä olisi silmät selässä ja iski Monokumien heikkojen kohtien läpi metallitangollaan. Tulipa hyökkäykset mistä hyvänsä, Mukuro esti ne kaikki aivan kuin hänen ihonsa olisi silmien peitossa.
”Äärimmäisyydeksi” kuvaileminen ei enää tehnyt hänelle oikeutta. Mukuro oli noussut ihmisyyden rajojen yläpuolelle ja muuttunut silkaksi tappokoneeksi. Mutta siitä huolimatta… Vaikka Junko ymmärsikin siskonsa tolkuttoman voiman, häntä ei pelottanut. Häntä ei pelottanut hitustakaan. Junko kuitenkin voi tuntea vain epätoivoa.
Hän alkoi jopa ihastella siskonsa yritystä täyttää hänet epätoivolla. Mutta tuo tunne täytti Junkon pian hekumallisella epätoivon ekstaasilla. Hän tiesi, ettei Mukuro ollut toivoa eikä epätoivoa. Tämä oli vain ilmiö. Pettymystä tuottava tyttö, joka ei enää ymmärtänyt itseään ja joka tiesi vain, kuinka olla väkivaltainen, koska hän ei kyennyt enää uskomaan mihinkään muuhunkaan.
Mukurosta oli tullut kaikki sotilasvoimat ylittävä tuhon ruumiillistuma. Häntä ei edes voinut enää pitää sotilaana. Hän oli luonnonkatastrofi, kuin taifuuni tai tornado. Tai kenties hän oli nyt gravitaation tapaan universumin perimmäinen voima, joka oli olemassa vain tuodakseen epätoivoa Junkolle.
Takapirulla oli hauskaa katsella siskonsa menevän täysillä. Jos Mukuro tuhoaisi kaiken ja pilaisi Junkon elämän, epätoivo lohduttaisi silti tätä. Hän voisi vain mennä ja nujertaa tämän. Junko harkitsi tätä muutaman sekunnin, kunnes…
Tuttu, toivoton tottumus nosti päätään. Hänen tottumuksensa tylsistyä niin pahasti, että pahaa teki. Näyttöä katsellessaan virnuilleen tytön kasvoilla kuvastui nyt stoalainen tyyneys ja hän kurkotti kohti Monokuman kaiuttimiin kytkettyä mikrofonia.
Mukuro ei ollut enää ihminen. Mutta Junko tiesi, miten hänet tuodaan takaisin. Se oli oikeastaan yksinkertainen tunne… Ja tuo toivoton tunne Mukuroa kohtaan mielessään takapiru sanoi vain yhden sanan:
”Mukuro…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti