215 - Liite II: Endgame

Tässä päivityksessä grindataan, grindataan ja grindataan ja suoritetaan, suoritetaan ja suoritetaan satunnaisuuden epäpyhällä alttarilla eli tarinankerronnan ja fiktiivisten ihmissuhteiden ystävät voivat mennä pois ja grindauksen ystävät itseensä. Mikäli masokismin myötäeläminen miellyttää, edessä on Danganronpa 2:n viimeiset vaiheet, joiden lukemisessa kestää huomattavasti vähemmän kuin niiden kokemisessa.

Myönnettäköön, että tykkään keräillä trophyja. Niitä on tämän virkkeen kirjoitushetkellä 8 208 (86 platinaa, 466 kultaa, 1 642 hopeaa, 6 014 pronssia). Tämä ei ole pelkästään lesotusta, vain pelkkä fakta. Sitten lesottaisin, jos ostelisin huonoja lisenssipelejä ylihelppoine trophyineen, osallistuisin moninpelibuustauskerhoihin ja kuluttaisin pystien keräilyyn luonnottoman paljon ylimääräistä aikaa pelkästään silkan pystien keräilyn tuottaman selittämättömän euforian vuoksi. Nuo katalat virtuaalipalkinnot antavat perfektionistille vähintäänkin suuntaviivoja peliensä läpäisyyn. Voisin puolustella pelitapaani lisääkin, mutta enpä taida viitsiä, sillä kukin pelatkoon pelinsä tasan miten haluaa.

Kun tämän blogin aloitin, silloin jo pidin visusti kiinni, että Danganronpat läpäistään täydellisesti platinatrophya myöten. Kaikki nähdään, koetaan ja kerätään, järkevyyden rajoissa. Kaikesta ei kirjoiteta, sillä silloin blogi olisi pelkkä transkripti ja nähdäkseni lähempänä sellaisia perinteisiä tekstipohjaisia Let’s Play -juttuja (en ole edes varma, voiko niitä kutsua teknisesti blogeiksi), jotka tietääkseni saivat alkunsa tai ainakin lähtölaukauksensa Something Awfulin foorumeilta. En ole pahemmin tuota skeneä seuraillut, mutta mitä nyt pikaisesti esimerkiksi Danganronpa 2:n Let’s Playn ensimmäistä sivua vilkaisin, siinä joka hemmetin repliikki kirjoitettiin auki ja ihan kaikki nähdään. Tosin tuossa taisi olla taka-ajatuksena sellainen tilanne, jossa pelin PSP-versiota käsiteltiin eikä peliä ollut vielä tuolloin lokalisoitu länteen, joten joku, jolla oli aivan liikaa vapaa-aikaa, teki kallisarvoista fanikäännöstyötä, joka olisi lopulta yhtä tyhjän kanssa virallisen käännöksen saapuessa ennen pitkää.

Minulla ei tietenkään ole aikaa saati mielenkiintoa tuollaiseen, vaikka minulla onkin kosolti aikaa tarinan tuhansiin tekstisivutiivistelmiin hupsuine kommentteineen, screenshotteihin ja kuvateksteihin. Blogin kyhäily omalla tyylilläni, uskomatonta kyllä, vie melkoisesti aikaa, jonka mielelläni kulutan rakkaudesta aiheeseen, silkasta uppiniskaisuudesta ja yliopiston viimeisten tärkeiden töiden palautuksen hidastamiseksi. Eikä asioita jätetä puolitiehen tai kovin epäselviksi.

Kimaltelevan platinapokaalin tiellä on enää muutama irtoeste. Niistä ensimmäinen olisi pitänyt hoitaa pois alta ajat sitten ja suurin osa työstä lienee jo ohi. Tavoite on sama kuin Trigger Happy Havocissa eli oikeudenkäyntidebateissa tulee hävittää yhteensä 500 häiriöviestiä. Hiukan nurinkurisesti hoidin tämän pois alta tämän päivityksen aiheista viimeisenä, mutta hoidetaanpa se nyt tässä kappaleessa pois alta. Loikkasin siis summamutikassa neljännen luvun Nekomarun murhaa käsittelevään oikeudenkäyntiin ja annoin ensimmäisen debatin loopata alle kymmenen kertaa näpytellen samalla Vitani takapuolen (onpa härskiä) erikoista kosketuslevyä, jotta tuhosin violetteja häiriöviestejä. Olisikohan tähän mennyt viitisen minuuttia? Samantekevää, The Airborne Static Event (Destroyed 500 white noise lines across all trials), ding!

Tämä grindaus oli vielä kevyttä. Kahteen viimeiseen digilemmikkiin piti jopa nähdä puoli tuntia vaivaa, sillä erään hopeatrophyn vaatimuksena on kehittää kaikki lemmikkivariaatiot tappiin. Niitä on onneksi vain kuusi. Lemurioiden sukupuu menee suunnilleen siten, että Lemuria I muuttui Shitimiksi, Lemuria II muuttui Snakemiksi, Lemuria III hukkui testinä pupumuodossa paskaansa (miksi tämä on aina niin hauskaa, miksi?!), Lemuria IV muuttui Pigimiksi, Lemuria V muuttui Usamiksi, Lemuria VI muuttui vahingossa Snakemiksi ja hukkui paskaansa ja tässä sitä nyt ollaan, kaksi olomuotoa näkemättä. Jos olisin pitänyt silmäni auki, ylimääräistä grindausta ei tarvitsisi tehdä, mutta nyt joudun palaamaan toviksi pelin ensimmäiseen lukuun ja ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa saa kirmata vapaasti ykkössaarta ympäri ja ympäri ja ympäri. Olisin voinut hypätä Island Modeenkin, mutta mieluummin skippailen ykkösluvun alkujutut kuin kosken pitkällä tikullakaan tuohon kirottuun räpellykseen.

Lemuriagotchihan siis kehittyy Hajimen askeltahdilla uusiin olomuotoihinsa, joihin vaikuttaa otuksen henkinen hyvinvointi. Kerrataanpa siis vielä kerran perusasioita. Lahjomalla (eli käytännössä Rocketpunchin halvoilla mineraalivesipulloilla) Hope-mittari täyttyy, paskaan hukkumalla (eli siivoamatta jättämisellä) Despair-mittari täyttyy ja jos Despair saavuttaa kymmenennen pääkallon, söpömöykky kuolee pois. Muna kuoriutuu 100 askeleella, pupu kotiloituu 1 000 askeleella, kotilo paljastaa uuden otuksen 100 askeleella ja uusi otus tallustelee itkua tuhertaen ja lahjapaketin annettuaan digiterraariosta uuteen uljaaseen maailmaan 2 000 askeleella. Tossua siis toisen eteen, Hajime! …Tuuppasin Vitan analogitatin oikealle ja katselin Youtubesta penguinz0:n videoita tarkistaen välillä digimökin sontatilanteen. Tämä se on elämää.

Lemuria VII:n eli Gorimin evoluutioyhtälö oli hyvin yksiselitteinen ja netistä tietenkin luntattu: 6 Hopea, 0 Despairia. Annoin siis pupun hörppiä heti aluksi hookaksoota ja pidin huolta pöntöstä kurkistavista yllätyksistä. Sain mukavasti massia ja melko hyvän mielen, sillä jäljellä on enää yksi ketku.


Monoisten vuorten gorillat.


Kyllä, tämä touhu on ihan pyllystä.


No mutta kiitos.


Tunteiden vuoristorataa.

Monokuma. Eli Lemuria VIII. Ilkeän otson luulisi olevan täynnä epätoivoa ja sitä hän kyllä onkin, mutta melko erikoisesti pupu tarvitsee 10 Hopea ja 6-9 Despairia monokumautuakseen. Tämän yhtälön saavuttamiseksi pitää antaa ensin lahjat, sillä lahja nostaa Hopea ja laskee Despairia. Kun Hope on täynnä, pupun pitää antaa hukkua paskaansa ja toljottaa äkäisenä välinpitämätöntä pelaajaa Despairin noustessa, mutta scheisset tulee älytä siivota ennen kuin pupuparka heittää henkensä. Tietenkin nostin Despairin ysiin saavuttaakseni äärimmäisen Monokuman. Monokuma on itse asiassa niin äärimmäinen elämänmuoto, että kun hän on syntynyt, jöötistä ei tarvitse välittää. Despair kyllä nousee, mutta tuo perhanan mölli on ilmeisesti ainoana otuksena kuolematon! Tein siis kypsänä välttämättömän ja annoin köntyksen tepastella ulosteessaan. Sen Monokuma ansaitsee ja itse ansaitsin käyttökelpoisen summan valuuttaa, puuttuvan kyvyn (jolla en tee mitään) ja ding! Gotta Raise ’Em All! (Fully raised every type of pets)


Evoluutio vaatii uhrauksia.


Kun nimi ei mahdu taululle, tulee tyytyä Mnokumaan.


Monokuma ansaitsee parasta.


En olisi uskonut olevani kiitollinen Monokumalle.


On tämä minustakin niin herkkää.

Lemuria IX jää ikuiseksi arvoitukseksi.


How eggciting.

Hoidin lemmikit pois päiväjärjestyksestä lahjojen vuoksi, sillä tarvitsin rahaa yksikätiseen palmuun. Minähän en lahjoilla enää mitään ikinä tee, mutta täydellinen lahjakokoelma (yhteensä 140) on silti saatava. Saahan siitä hopeatrophyn nimeltä For the Hoard ja lisäksi tyhmät esineet ja tyhmät esinekuvaukset ovat oivallista – joskaan eivät erityisen jännittävää – dokumentointimatskua.

Jos palmun eli Monomono Yachinen (ei, tämä ei ole typo vaan jonkinlainen mahdottomasti käännettävä japsivitsi, jota en lähde avaamaan) perusperiaate on päässyt käsittämättömästi unohtumaan, siihen työnnetään kolikko ja siitä saa satunnaisen lahjan. Mitä enemmän palmua käyttää, sitä todennäköisemmin saa vanhoja lahjoja, mikä on kurjempi juttu. Laitteen Repeat Rate siis nousee vääjäämättä ja Internetissä sedät neuvovat vaihtamaan strategiaa siinä 90 % korkeammalla puolella. Jos palmuun työntää könttäsumman rahaa eli maksimissaan satasen kerrallaan, Repeat Rate putoaa tasan kerran nollaan ja hyppää sitten takaisin. Tällöin pitäisi saada satavarmasti uuden lahjan (ja bonusyllärinä kourallisen satunnaisia muita lahjoja, mahdollisesti uusiakin), mutta nimenomaan pitäisi, sillä jostain hämmentävästä syystä nolla prosenttia ei takaa uutta lahjaa, vaikka sellaisen melko todennäköisesti saakin. Kiroilinkin viimeisen pahuksen Coconutin vuoksi jonkin aikaa, kun ei käynyt mäihä, ei sitten millään. Onneksi tallennus ja tallennuksen lataus on keksitty.


Mitä enemmän palmuun syöttää massia, sitä enemmän epämääräisiä olentoja saapuu ihmettelemään tätä mullistavaa tapahtumaa, palmukin paisuu ja taivaalla tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Työnsin yksittäisiä kolikkoja kulissien takana Island Mode -kierrosten loputtua ja nettosin mukavasti puuttuvia lahjoja, mutta nyt jäljellä oli alle kymmenen lahjaa. En muista tarkkaa lukumäärää eikä sillä ole merkitystä, mutta törsäilystä kertoo aivan hyvin se, että Island Moden jälkeen jemmassa oli 700+ kolikkoa ja runsaiden epäonnistumisten jälkeen taskuun jäi 200+ kolikkoa, kun hyödynsin rahapulassani Gorimin ja Monokuman rahapalkintoja. Yhteensä viimeiseen huntti per lahja -palmurutistukseen vierähti hiukan päälle puoli tuntia enkä uskalla edes ajatella yksittäisten kolikkojen työntämiseen kulunutta aikaa. Tyhmää ja turhauttavaa touhua, mutta sitä se oli ykkösessäkin ja jonkun se on tehtävä. Tässäpä siis työni loput hedelmät!


Alkoholitonta absinttia odotellessa.


Näyttää ihan tonnikalasäilykkeeltä.


Kestävät ydintalven yli.


Tällaisen syötyään Makoto pääsi Hope’s Peak Academyyn.


Hajime olisi voinut poimia tämän siitä kookospähkinäkohtauksesta eikä haaskata aikaansa ja aikaani monopalmun parissa.


Vielä joskus haluan nähdä paidan, jossa on Allen Ginsbergin Huuto kokonaisuudessaan.


Ihmekös tuo, kun lahjarumba tuntuu päättymättömältä.


Salaisuus paljastui juuri.


Eivät näytä turvallisilta.


On kieltämättä intohimoista, kun persiistä pukkaa kuolonsädettä.


Opin juuri, että Bvlgari eli Bulgari on italialainen helybrändi.


Sopisivat Gundhamille.


ICE TO SEE YOU


Fantom Pain.


Minulla on jo e-käsikirja.


Kävikö Nekomaru Ogamien luona varkaissa?


”I’ll take a potato chip… AND KISS IT!!”


Chloe Price suosittelee.


Aina saa nauraa typoille. 

Eikös tämä pidä yhdistää siihen äskeiseen esineeseen?


"I've been waiting for you guys!"


Tämä näyttää Hydraulic Press Channelissa litistymäisillään olevalta kultaiselta jänikseltä.


”If they take my stapler, I’ll set the building on fire.”


Autenttisempaa kuin Oculus Rift.


Tuota mieltä BDSM-piireissäkin ollaan.


Kelpaa BDSM-piireillekin.


Ensimmäinen nappi on arvoton.


Pyh, amatööri.


Näyttää pesuharjalta.


Kuolema on kaunista.


”She says nothing at all, but simply stares upward into the dark sky and watches, with sad eyes, the slow dance of the infinite stars.”


Not my cup of tea.


Näyttääpä tuleva Yooka-Laylee pikselöityneeltä.


”This must be the Loch Ness monster’s offspring!”


Äärimmäinen sotilas voisi pitää aseistustaan äärimmäisemmässä kunnossa.


Tuo on vain 1-bar.


Tällainen olisi voinut syntyä digilemmikiksi.


Pää sakeaksi.


Kuihtunut ruusu tarkoittaa, että kannattaisi pitää parempaa huolta ruusustaan. 

En aikonutkaan tänä yönä nukkua.


Tähän olisi niin helppo kirjoittaa, että ”Näyttää vessapaperirullalta.” Siispä kirjoitin.


Mikä loistava aasinsilta seuraavaan tekstisegmenttiin! 

Olen säästellyt Magical Miracle Girl ☆ Monomia grindaussisällön loppuhuipennukseksi, sillä tiedostin vasta jokin aika sitten, että tähän hassuun minipeliin sisältyy tiettävästi Danganronpa 2:n kamalin grindaustrophy, joka on arvoltaan peräti kultaa ja sitä se sietää ollakin. Monomi Won’t Miss These, Right? -pokaaliin tarvitaan ei enempää eikä vähempää kuin kaikki superjäniksen varusteet.

Että mitä? Mistä siis olikaan kyse? Koska viime minipelisessiosta on jonkin verran aikaa, kerrataanpa taas hiukan. Magical Miracle Girl ☆ Monomi on Danganronpa 2:n kylkeen upotettu toimintaminipeli, jossa kerrotaan, miten tekoälyrusakko listi kulissien takana Jabberwockin saaria vartioivat hirvittävät monopedot, jotta oppilaat pääsisivät joka luvussa uusiin maisemiin. Minipelissä ohjastetaan Monomia, jolla jallitetaan epämääräisiä möykkymöllejä sateenkaarirenkaisiin, joiden sisällä ne silppuuntuvat veripaltuksi. Vaihtoehtoisesti otusten päälle voi loikkia, mutta koin tämän hyvin kömpelöksi, vaikka sellaisia ärsyttävän kestäviä jättiläskejä vastaan se tepsiikin. Erinäisten vihollisaaltojen jälkeen kohdataan bossina monopeto.


Tapaamme jälleen.

Tähän mennessä olen läpäissyt kentistä neljä ja jäljellä on kaksi. Stage 5 olisi avautunut viimeiseen lukuun, mutta olin silloin liiaksi juonen pauloissa välittääkseni. Secret-kentän avautumishetkestä en ole varma, mutta vaaditaan siihen vähintään kaikkien kenttien läpäisy, ehkäpä pääjuonenkin näkeminen loppuun asti. Käydäänpä nämä jännittävät uudet kentät ensin läpi, jotta voin itkeä lopuksi katkeraa grindausitkua sopivassa asiayhteydessä.

MISSING REEL #5 - MAGICAL MIRACLE GIRL ☆ MONOMI VS MONOJÄTTI!


Like a record.

Koska saaret uhkaavat loppua kesken (viimeksi riehuttiin viidennellä saarella), viides titaanien taistelu rymistellään Jabberwockin keskussaarella, joka on sellaista melko geneeristä paratiisimaisemaa, josta ei ole erityistä kerrottavaa. Kaikki kentät ovat kuitenkin samanlaisia pyöreitä areenoja lähinnä eri väripaletilla ja perusvihollisiakin tunnutaan kierrättävän eri väreillä. Toisaalta en ole pitänyt niistä mitenkään mielettömän tarkkaa kirjaa. On sellaisia piikikkäitä, joihin ei kannata osua sivuilta tai päältä, on hulluja pommihirmuja ja kahta eri projektiilityyppiä ammuskelevia kiusankappaleita. Ja sitten niitä tympäiseviä jättiläskejä, joiden kurmottamisessa kestää pieni ikuisuus, jotka eivät joudu sateenkaari-iskusta stunlockiin ja jotka tuppaavat syöksähtelemään ulos sateenkaaririnkulasta. Jos sellaisen päälle loikkii tarpeeksi, sisältä paljastuu pienempi prötö, jonka voi tappaa nopeasti, mutta silti… fuck ’em.


Siellä ollaan sympaattisessa letkassa.


Jos ankeudella olisi kasvot.


ANIMALITY!

Suuri ja uhkaava monojätti – joka ei edes vartioi mitään, mutta silti se esiintyi prologissa Monokuman monopetokatraassa varsin keskeisenä – kaatui ensimmäisellä kerralla ennen kuin ehdin tajuta matsin alkaneen. Myöhemmin selvisi, että se osaa kieppua kuin hyrrä Inceptionin lopussa ja viskeleepä se valtavia kivenlohkareitakin. Sillä on myös selittämätön superisku, jossa ruutuun tupsahtaa massiivinen japsivänkyrä. En edes tiennyt, tekikö se mainittavaa vahinkoa, sillä hämmästyin tuosta niin maan perusteellisesti.


”Lesser creatures are the playthings of my will.”


Eeppistä könyämistä.


Eeppistä kieppumista.




…Mitä hittoa juuri tapahtui?


Autobots, disassemble.

 

MISSING REEL #6 - MAGICAL MIRACLE GIRL ☆ MONOMI VS MONOTIIKERI, MONOKÄÄRME, MONOLINTU, MONOHEVONEN, MONOJÄTTI & MONOKUMA!


Eipäs nyt vitsailla grindauksesta.

On Boss Rushin aika digitaalisessa helvetissä! Helvetiltä se ainakin näytti, sillä jos yhtään kärsisin pahoinvoinnista videopelien parissa, lattian poikki mieletöntä vauhtia skrollaavat koodinpätkät olisivat laukaisseet keskiraskaan migreenin. Psykedeelisessä mielessä maisema oli juuri mukavan häiritsevä Magical Miracle Girl ☆ Monomin loppuhuipennukseksi. Minipelin monopedot siis kohdataan perätysten perusvihuvahvistusten kera viimeisen kentän joka toisessa aallossa ja lopuksi jänis kohtaa karhun. Vaikeaako? Ei erityisemmin. Olin ilmeisesti saanut viidennessä kentässä niin muikeat tappotyökalut, että kaikki monopedot romuttuivat sekunneissa ja vaikka jättiläskit yhä raivostuttivat, tämä oli hävyttömän helppo nakki normaalilla vaikeustasolla. Mikä on ihan hyväkin juttu, sillä en juuri nyt jaksaisi yletöntä haastetta.


”AND I SHOOT LASERS OUT OF MY FUCKING EYES.”


“You are a Snake which was not created by Nature.”


"Sing praise to the Songbird, for he is the protector of the Lamb."


“Whoa there, Roach.”


“I must break you.”

Helppona temppuna Monokumaa vastaan kannattaa aktivoida heti kättelyssä tilapäinen Usami-supermuoto, joka takaa immuniteetin pyöriä sateenkaariympyrää. Ei Monokuma edes missään nimessä vaikea ole, samaa tasoa muiden monopetojen kanssa ja kestää vahinkoa superaseita vastaan kuin märkä vessapaperi, mutta ihan matsin alussa häntä ei voi ilman usamoitumista listiä nanosekunneissa, kun nalle verhoaa itsensä happokuviokilpeen ja laukoo pyörremyrskyjä ympäriinsä. Myöhemmin hän paiskoo pommeja ja laukoo Gungnir-peitsipyörteitä lattiasta, mutta niistä ei ole parhaillaan mainittavaa vaaraa.


Tätä on odotettu ainakin kaksi minuuttia.


Monokuma muuttui kellotauluksi.


Puhuhuhu and grow Monokuma.


Taisin saada juuri Gungnirista.


Monokuma taisi saada juuri Usamista.



Viimeisen kentän läpäisystä ei irtoa kummoisia fanfaareja vaan pronssitrophy, mutta tämä ei ole se kultatrophy, josta oli katkeraa puhetta. Kultatrophyyn vaaditaan yhä ne kaikki Monomin varusteet, yhteensä 60. 20 keppiä (nostavat erityisesti Strengthiä), 20 rusettia (nostavat erityisesti Magic Poweria) ja 20 vaippaa (nostavat erityisesti Defenseä). Minipelin viholliset pudottavat niitä satunnaisesti. Paino sanalla satunnaisesti. Alkupään kentistä saa alkupään varusteita ja niin edelleen, vaikka tarkkoja kenttiä ei olekaan Internetin ihmemaassa lyöty lukkoon. Jotkut varusteet ovat myös vaikeustasosidonnaisia, vaikka tässäkin lienee vain taka-ajatuksena se, että tietyllä vaikeustasolla saa todennäköisemmin tietyn esineen. Teoriassa yhtä ja samaa kenttää voisi hinkata pienen ikuisuuden. On kuitenkin olemassa vaippavaruste nimeltä Old Man’s Grass Skirt, jonka avulla vihut pudottavat varusteita todennäköisemmin. Vaikka se on statseiltaan melko kehno, kekkuloin vanhan pierun pöksyissä koko loppuajan, kunhan ensin sain ne. Arpaonni oli onneksi myötä.


No kill like overkill.

Mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Sitä että jouduin käyttämään minipeliin hiukan ylimääräistä aikaa. Kentät ovat todella summittaisesti määriteltynä noin viiden minuutin rykäisyjä, joten se oli kiva juttu. Päätin ottaa minipelistä heti kaiken irti grindatessani ja läpäisin sen seuraavaksi helpolla ja vaikealla vaikeustasolla. Viimeiset kentät olivat vaikealla melko kinkkisiä, vaikka olinkin jo tuohon mennessä saanut ne parhaat aseet. Tämän jälkeen keskityin helpolla alkupään kenttiin surkeiden varusteiden perässä ja läpäisin sekä helpolla että normaalilla viimeisen kentän jos nyt en lukemattomia niin ainakin kymmeniä kertoja. Taisin käväistä muuallakin jossain välissä, mutta viimeisestä kentästä tuntui putoavan kamaa melko todennäköisesti eikä sitä viimeistä puuttuvaa rusettia tarvinnut metsästää todellakaan ikuisuuksia. Kaikki tätä trophya netissä raskaasti kiroavat, minä lähinnä tuhahdin ja pitkästyin. On tämä kuitenkin objektiivisesti ja subjektiivisesti pelin typerin trophy. …Island Moden läpäisy neljästi oli silti ankeampaa.

Meni pelkästään tähän minipeliin silti aikaa kolmisen tuntia, jotka olisin varmasti voinut käyttää kehittävämminkin, mutta nyt se on ohi. Danganronpa 2 on nyt oh-

Ei muuten ole vielä ohi. Tasan yksi trophy puuttuu platinan lisäksi. This Belongs in a Museum! Sitä varten täytyy ostaa kaikki kama pelin ekstragallerioista. Kaikki tapahtumakuvat, kaikki välivideot, kaikki biisit ja kaikki taidekuvat. Tapahtumakuvat täydentyivät puuttuvista kohtauksista, mutta jäljellä on enää yksi kysymysmerkkeihin verhottu välivideo. Sen näkee tiettävästi erään tarinan lopussa.

Tuo tarina kerrotaan ja käännetään seuraavilla kerroilla!