217 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 2

”Häh?” Aika oli totisesti tyssännyt Mukuro Ikusaban kohdalla. Oli kuin kaikki hänen ympärillään olisi jähmettynyt täydellisesti. Entisaikoina hänet tunnettiin äärimmäisenä sotilaana. Hän oli kokenut tämän tunnetilan ennenkin palkkasoturiryhmä Fenririn mukana.

Tilanteissa, joissa hän oli toivottoman monen vihollisen saartamana viidakossa tai autiomaaraunioissa… Hyökkäävät viholliset vaikuttivat kuin jähmettyneen ajassa, mikä antoi hänen voittaa ratkaisevasti kaikissa taisteluissaan.

Mutta tämä ei ollut taistelutanner, joten miksi tämä tuttu tunne käynnistyi taas kerran? Tapahtuneen ymmärtääkseen Mukuro yritti hitaasti määrittää nykytilanteen tässä jähmettyneessä maailmassa.

Junko ja Mukuro ovat kumpikin epätoivon lapsia… Mutta Junko Enoshima, todellinen äärimmäinen epätoivo, hautoo sisällään reilusti syvempää pimeyttä. Vaikka heillä on eri sukunimi, Mukuro on Junkon isosisko, yhteydessä verisiteillä. Hän avusti Junkon toivottomassa suunnitelmassa ja esitti häntä teeskennellen osallistuvansa murhaleikkiin luokkatoveriensa rinnalla.

Suunnitelman mukaan Mukuron oli määrä vastustaa Monokumaa (jota hänen siskonsa ohjaili) ja joutua lukkojen taakse vankityrmään rangaistukseksi. Muista erillään hän pakenisi sitten vankityrmästä ja tekisi erilaisia tekoja riistääkseen oppilaat toivosta. Tämä oli hänelle määrätty rooli.

Kun Makoto sairastui päänsärkyynsä, Junko käski Mukuroa ottamaan selvää, oliko shokkitila pannut hänet muistamaan mitään, joka voisi tehdä hänestä vaaratekijän. Hän heräsi Mukuron pitäessä hänestä huolta, joten tämä rupatteli hänelle, mutta tämä ei huomannut mitään muutoksia hänen käytöksessään. Tähän mennessä Mukuro oli varma, ettei mitään ongelmia voisi tulla.

Mikään ei voisi mennä mitenkään pieleen. Hän talloi Monokumaa hänen siskonsa käskyn mukaan ja toisti virheettömästi repliikit, jotka hänet oli opetettu oppimaan ulkoa. Myöhemmin hän putoaisi ansaluukusta vankityrmään ja pysyisi eristyksissä muilta oppilailta. Tuo oli hänen roolinsa. Hän ei ollut tehnyt mitään väärin.

Ongelmia ei ollut. Ongelmia ei ollut. Hän toisteli tuota itselleen yhä uudelleen kuin äänettömänä rukouksena. Mutta tuossa jähmettyneessä hetkessä hän ei nähnyt… Ansaluukkua, vaan lukemattomia keihäitä… Niistä yksi oli varrastanut Makoton kyljestä.

(…Miksi?) (…Makoto?) (…Miksi täällä on keihäitä?)

(…Gungnir?) (…Olisin kuollut, jos en olisi liikkunut.) (…Möhlikö Junko suunnitelman?)

(…Ei, Junko ei möhlisi koskaan.) (…Yrittikö hän tappaa minut?) (…Minut?)

(…Makotoko pelasti minut?) (…Miksi?) (…Miksi hän sanoi nimeni?)

(…Palasivatko hänen muistonsa?) (…Enkö tajunnut tuota?) (…Teinkö minä virheen?)

(…Siksikö Junko suuttui?) (…Onko tämä rangaistus?) (…Onko se minun vikani?)

(…Junko yritti tappaa minut.) (Tappaa minut…) (Tappaa minut…) (Tappaa minut…)

Aika palasi hitaasti hänen maailmaansa. Mukuto tunsi kasvojensa kalpenevan, kun hän katsoi hitaasti kohti Makotoa. Oppilaiden huudot kaikuivat kaikkialla liikuntasalissa. Sayaka kirkaisi kenties ensimmäisenä. Mutta ensimmäisellä kirkujalla ei ollut merkitystä Mukurolle.

(Makoto…) (Miksi?)

Makoto oli äärimmäisen onnekas opiskelija. Hän oli ollut Mukuron luokkatoveri viimeiset kaksi vuotta ja nyt hän oli uhrilahja epätoivolle. Siitä ei ollut kauaakaan, kun hän oli antanut tälle eräänlaisen vastauksen heidän keskustelussaan sairastuvalla. Hän oli vain pelinappula suunnitelmassa, jonka tämän sisko oli laatinut… Mutta nyt epäilyksen tuntu alkoi muotoutua Mukuron mielessä.

(Minä…) (Mitä minä halusin Makotolta?) Hänen sydämensä velloessa levottomasti hän ajatteli lisää. ”Vastapalveluksena lupaan, että jos päätän tappaa jonkun, se et ole sinä!” (Esitinkö… silloin Junkoa?) (Vai… tarkoitinko todella tuota?)

(Milloin aloin epäillä näin?) (Hetki sittenkö, kun hän pelasti minut?) (Vai kun puhuimme aikaisemmin sairastuvalla?) (Vai kun kohtasin hänet ensi kerran tämän murhaleikin merkeissä ennen kuin hänen muistonsa palasivat?) (Vai… jopa ennen tuota?)

Mukuro seisoi siinä ymmällään ja häkeltyneenä, kun Makoto aukaisi hitaasti silmänsä keihäs yhä lävistyneenä kyljestä. "Ai… Mu…kuro?” ”Makoto… oletko kunnossa?” Mukuro ei enää esittänyt äärimmäistä muoti-ilmiötä. Makoto katseli ylös liikuntasalin lattialta ja kysyi:

”Miksi… olet pukeutunut Junkoksi…?” Hän hymyili. Ehkä hän ei enää tuntenut kipua. Tai ehkä häneen vaikutti jokin muu… Mutta kaikesta huolimatta Makoto ei piitannut siitä, että hän teki kuolemaa, vain hymyilläkseen lämpimästi Mukurolle. ”Olen iloinen… olen iloinen… että olet turvassa… Mukuro…”

Heti kun hän kuuli Makoton heikon, hiipuvan äänen, jokin Mukuron sisällä petti… Hänen kasvattamansa epätoivon kuoren sisältä alkoi tulvia ulos voimakasta tunnetta. ”Ei… Tämä on… ihan väärin…” Hän ei enää kyennyt pidättelemään tuota tunnetta. ”Ei… Ei…” Ja ensimmäistä kertaa koko elämässään Mukuro päästi valloilleen kirkaisun maailmaan.

***

Kun Mukuro heittäytyi polvilleen ja tarrautui päähänsä, pieni varjo alkoi kävellä kohti hänen selkäänsä. Täytetty eläin, joka oli ollut hänen jalkansa alla… Monokuma. Hänen kyntensä olivat ojentuneina eikä hän enää kävellyt tavallisesti vaappuen… Sen sijaan hän liikkui kuin peto vaanien äänettä saalistaan, kun hän eteni hitaasti kohteensa sokeaan pisteeseen.

Hivuttautuessaan lähemmäksi Mukuroa Monokuma kohotti veitsenterävät kyntensä kyykkyyn kumartuneena… Ja loikkasi yhtäkkiä kohti hänen niskaansa. Kuitenkin, juuri ennen kuin nuo kynnet ehtivät yltää lamaantuneeseen Mukuroon… Tumma varjo lähestyi sivulta ja läimäytti nuo kynnet pois yhdellä lyönnillä. Kun Monokuman syöksy oli estetty, hän paiskautui ilmaan kieppuen hurjasti ennen kuin törmäsi seinään.

”Hitto vie sinua… Mitä yrität tehdä…!?” Sakura Ogami, äärimmäinen kamppailija, oli juuri estänyt uuden tragedian. Hän seisoi Monokuman edessä ja osoitti hänelle sanansa lujalla, jyrähtelevällä äänellä.

”Yritit tappaa Junkon koulusääntöjen rikkomisesta ja lisäksi jopa hyökkäsit Makoton kimppuun, joka ei liittynyt tähän mitenkään… Jos aiot jatkaa näin julmalla tavalla, meillä ei ole mitään syytä leikkiä leikissäsi mukana…”

Byakuya Togami, äärimmäisen varakas jälkeläinen, hymyili alentuvasti Sakuralle. ”Hölmö… Voisi sanoa *sinun* rikkoneen nyt koulun sääntöjä järjettömillä teoillasi…” Hän näytti aivan kuin ei voisi tosiaankaan välittää lainkaan, eläisivätkö vai kuolisivatko hänen oppilastoverinsa.



”No, hän vain esti äsken rehtorin hyökkäyksen, joten en usko, että sitä täysin lasketaan väkivallanteoksi.” Byakuyan tapaan Celestekään ei vaikuttanut säpsähtäneen sättiessään miestä tämän sanoista. Kaksikon välinen kiusoittelu sai kuitenkin typertyneet oppilaat liikkeelle.

”M-Makoto!” Sayaka juoksi ensimmäisenä kohti Makotoa, joka makasi vatsa verta vuotaen…

Mutta Monokuma pysäytti hänet huutaen äänensävyllä, joka ei vaikuttanut lainkaan hänen tapaiseltaan. ”Pidä varasi! Älä mene liian lähelle noita kahta!” ”Häh…!?”

Monokuman epätoivoisesta äänensävystä hätkähtäneet Sayaka ja muut lakkasivat liikkumasta miltei vaistonvaraisesti. Oppilaat katselivat ympärilleen toisiaan. Tavallisen leikkimielisen askelluksensa sijasta Monokuma käveli heitä kohti harkituin, järjestelmällisin askelin. Ja sitten hän möläytti yhtäkkiä jotain, joka yllätti kaikki, mukaan lukien Mukuro Ikusaban.

”Teitä varmasti hämmentää tämä äkillinen tapahtumien käänne, mutta haluan teidän tekevän yhteistyötä! ”…?” Kun Mukuro käänsi hitaasti päänsä kohti Monokumaa, tämä osoitti häntä ja kiljaisi: ”Mukuro Ikusaba ja hänen rikostoverinsa Makoto Naegi ovat terroristeja, jotka ovat vastuussa teidän kaikkien telkeämisestä akatemiaan!”

Jälleen kerran aika tyssäsi Mukuron kohdalla. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoa. Kaikki näyttivät jähmettyneen tyrmistyksestä. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen Aoi Asahina, äärimmäinen uimari, puhui ensimmäisenä. ”Häh…? Sinähän… pelleilet? Siis, Makotoko on terroristi? Tuohan on mahdotonta… Ja… kuka Mukuro edes on…? Tuohan on Junko…”

Monokuma alkoi selittää hitaasti Aoille. ”Oikean Junkon täytyy olla vangittuna jossain täällä koulussa! Pahimmassa tapauksessa hän voi olla tapettuna… Mukuro on varmasti tutkinut, ketä teistä olisi helpointa esittää, ja piileskellyt keskuudessanne näytellen häntä… Hän kai yritti pitää huolta, että murhaleikki etenisi sujuvasti.”

Yhtäkkiä Monokuman kädet ja jalat alkoivat nytkähdellä kömpelösti, kun hän katsoi muita oppilaita ja esitteli itsensä. ”Minä olen Besshiki Madarai, äärimmäinen hakkeri. Olen teitä ylemmällä vuosikurssilla. Hakkeroiduin ulkopuolelta akatemiaan ja sain viimeinkin Monokuman kehon kontrolliini ihan hetki sitten!”


Isshiki Madarai ei liity tapaukseen!

”K-keneltä?” ”Terroristijärjestön johtajalta, joka ohjailee tätä robottia ulkopuolelta!” (Mitä…?) (…Mitä puhut, Junko?)

Mukuro vapisi kuullessaan nuo sanat Monokuman suusta. Hän toivoi tiukasti lyhyen hetken ajan, ettei hänen siskonsa yrittänyt tappaa häntä, mutta heti kun tuo toivo syntyi, sen nielaisi välittömästi epätoivo. Junkolla oli kyky muuttaa toivo epätoivoksi. Hän ei koskaan antaisi kenenkään hakkeroida häntä noin helposti.

Tälle oli vain yksi selitys. Junko Enoshima teeskenteli olevansa joku nimeltä ”Besshiki” lavastaakseen Mukuron ja Makoton syyllisiksi. Oli kuin Junko olisi käyttänyt Mukuron selviytymistä haarautuvana polkuna johdattaakseen oppilaat erilaiseen epätoivoon. Monokuma puhui lisää kertoen oppilaille lisää valheita, jotka oli suunniteltu yllyttämään heidät liikkeelle.

”Ensimmäisenä päivänä Hope’s Peak Academyssa teidät altistettiin unikaasulle, teiltä vietiin taju ja jouduitte panttivangeiksi. Mukuro ja Makoto ovat luultavasti ainoat agentit, jotka terroristit lähettivät koulun sisään. Tämä tarkoittaa, että he luultavasti tietävät, miten täältä paetaan.” Ja sitten Monokuma kääntyi Mukuroa kohti.

”Mukuro Ikusaba oli jäsenenä palkkasoturiryhmässä nimeltä Fenrir. Hän on etsintäkuulutettu rikollinen, joka on tappanut yli kymmenen tähän kouluun liittyvää henkilöä. Joten älkää pehmoilko ja luulko, että hänet voi ottaa kiinni elävänä! …Itse asiassa juuri noin kytät minulle kertoivat. Joten heti tilaisuuden tultua yritin hakkeroida heidän virittämänsä ansan ja yritin tappaa hänet.”

”Mutta… entä Makoto?” Monokuma vastasi Sayakan kysymykseen kylmästi ja tunteettomasti. ”…Luulenpa, ettei vaivaisella pikku äärimmäisen onnekkaalla opiskelijalla ollut mitään mahdollisuuksia uhmata Fenririn kaltaista ryhmää.”

”Häntä luultavasti uhkailtiin ja pakotettiin yhteistyöhön ennen kuin astuitte kouluun… Tai hänen aiemmista teoistaan päätellen ehkä Mukuro vietteli hänet.” Sayakan kasvot kalpenivat, kun hän kuuli tuon vastauksen, ja hän lakkasi heti puhumasta… Mukuro nosti päätään ja huusi:

”Olet väärässä! Makoto ei ole terroristi! Teidän kaikkien pitää uskoa minua!” Koko liikuntasali hiljeni. Ja sitten… Taka astui eteenpäin ikään kuin olisi puhunut kaikkien puolesta ja kysyi hermostuneena:

”H-hetkinen, mitä oikein tarkoitat… *Makoto* ei ole terroristi?” ”…” ”Vaikuttaa kuin sanoisit, ettei ole epäilystäkään, että tosiasiassa sinä *olet* terroristi! Pyydän, että oikaiset oitis sanasi ja sanot: ’Me emme ole terroristeja!’”

Celestekin alkoi ilmaista epäilyksiään. ”Se on merkillistä. Eikö vaikutakin oudolta, että hän on noin suojelevainen jotakuta kohtaan, jonka me kaikki tapasimme vain pari päivää sitten?”

”…” Mukuro seisoi vaiti. Muiden oppilaiden kasvot alkoivat täyttyä epäluulosta ja epävarmuudesta, kun he tajusivat, etteivät he katselleet todellista Junko Enoshimaa.

Byakuya työnsi silmälasejaan ja alkoi huomauttaa tylysti, mikä hänestä vaikutti olevan pielessä. ”Kuulin tuon hölmön Makoton, tai kenen lie, kutsuvan sinua ’Mukuroksi’ ’Junkon’ sijasta. Miten Makoto tietäisi nimesi olevan oikeasti Mukuro, jos hän vasta tapasi sinut ei niinkään kauan sitten?” ”T-tuota…”

”Minäkin olen kuullut Fenriristä”, Byakuya jatkoi. ”Muistaakseni sen jäsenillä on jossain ihollaan tatuointi.” ”…!” Byakuyan sanat rauhoittivat vaistonvaraisesti Mukuroa.

Vihamielisissä tilanteissa hänen äärimmäisen sotilaan puolustusrefleksinsä ilmenivät usein. Mukuron tatuointi oli hänen oikeassa kämmenselässään. Hän mietti, miten voisi piilottaa sen muilta oppilailta kiinnittämättä siihen samalla huomiota.

Mutta lopulta tämä huolenaihe oli turhaa… ”Jos poliisin rekisteritiedot pitävät paikkansa, hänellä pitäisi olla tatuointi oikeassa kämmenselässään!” …kun Monokuma paljasti avoimesti tuon tiedon.

”Selvä!” Taka huudahti ääni täynnä intoa. ”Näytä meille oikea kämmenselkäsi ja todista viattomuutesi!” Monokuma jakoi toisen tarpeettoman huomion. ”Varmista, että katsot tosi läheltä! Hän on voinut peittää sen meikkivoiteella!”

Junko oli käskenyt Mukuroa piilottamaan tatuointinsa meikkivoiteella, joten Monokuman tieto piti täysin paikkansa… Mukuro ei voinut tehdä muuta kuin pysyä vaiti. Hän ei kuitenkaan pysynyt vaiti siksi, koska hänen henkilöllisyytensä oli paljastumassa… Hän tajusi, että hänen siskonsa vieritti täysin tosissaan syyn hänen niskoilleen.

”…” ”M-miksi emmit!?” naurettavan kunnollinen Taka huusi. ”Luokkatoverinasi uskon sinuun täydellisesti!” Hänen takanaan Hifumi Yamada, äärimmäinen fanfic-luoja, supisi itsekseen tuskanhien virratessa poskella. ”Kappas vain… Tätähän kai kutsutaan ’shakkimatiksi?’”



”Mikset vain jo tunnusta, vitun paskiainen!?” Hifumiin verrattuna Mondo Owada, äärimmäinen prätkäjengipomo, oli melkoisen kiukkuinen.

Jotkut oppilaat kuitenkin olivat kuulustelemassa Mukuron sijasta Monokumaa. ”Hei, etkö tule pelastamaan meitä!?” Leon Kuwata, äärimmäinen baseball-tähti, huudahti. ”Pidähän kiirettä ja ryntää jo tänne!” Monokuma katsoi Leonia ja pudisti pehmeästi päätään.

”Poliisi ei voi auttaa teitä juuri nyt. Te olette panttivankeja ja lisäksi on mahdollista, että koko kouluun on sotkettu räjähteitä ja myrkkykaasua! Hakkeroiduin tähän Monokuma-robottiin ottaakseni tuosta selvää!”

”E-entä sitten kaikki sillä DVD:llä…? Entä kaikki koulun ulkopuolella!?” Sayaka kysyi. Muisto DVD:stä, joka hänet pakotettiin eilen katsomaan painoi hänen mieltään yhä raskaasti, mutta… Monokumalla ei ollut selvää vastausta.

”En tiedä mitään mistään DVD:stä, mutta täällä on varmasti terroristeja aiheuttamassa tuhoa. Lainvalvonta yrittää selvittää sitä kaaoksen kourissa kautta maailman.” ”T-tuo on mahdotonta…!” Sayaka vapisi ja lyyhistyi polvilleen.

”S-Sayaka…” Chihiro Fujisaki, äärimmäinen ohjelmoija, oli hänen vierellään epävarmana, mitä tekisi. Chihiron takana kaksi muuta tyttöä seisoi hiljaa.

Ensimmäinen oli Toko Fukawa, äärimmäinen kirjailijaihme. Hän näytti yrittävän todella kovasti olla katsomatta makaavaa ja verta vuotavaa Makotoa… Toinen oli hiljainen tyttö, joka ei ollut paljoa puhunut itsestään, nimeltä Kyoko Kirigiri.

Toisin kuin Toko, Kyoko tarkkaili kaikkea keskittyneesti aivan kuin tutkisi rikospaikkaa. Olipa kyseessä Makoton hengitystapa tai Mukuron kasvojen ilmeen hienoiset muutokset, mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Yhtäkkiä Toko alkoi puhua levottomasti Sakuralle. ”E-elikkäs… O-oletetaanpa, että tuo Mukuro-nainen tai k-kuka lie tuolla on t-terroristi… V-v-vauhtia nyt ja p-piekse hänet hengiltä tai j-jotain…!” ”Emme tiedä tuota vielä”, Sakura sanoi. ”Nyrkkini eivät jaa oikeutta pelkän spekuloinnin pohjalta…”

Sakura yritti päästä Makoton lähelle tutkiakseen tämän haavoja, mutta Monokuma seisoi hänen tiellään huutaen: ”Älä tule lähemmäksi!”

Tämä tarkoitti, että vain Mukuro pystyi lähestymään Makotoa… Hän oli päättänyt lukemattomia elämiä taistelukentällä. Hän tiesi kokemuksesta. Jos hän ei hoitaisi Makoton haavoja, tämä kuolisi. Makoton haavat eivät olleet välittömästi tappavia, mutta jos hän menettäisi yhä verta, hän vaipuisi lopulta sokkiin ja kuolisi pian tuon jälkeen.

”Olkaa kilttejä… Teidän täytyy hoitaa Makoto ensin…” ”Ei varmasti”, Byakuya sanoi keskeyttäen Mukuron tylysti. ”Sinun sitomisesi ja oikean kämmenselkäsi tutkiminen on etusijalla.”

”H-hei! Makoto on vaarassa! Tuolle ei ole nyt aikaa…” Aoi sanoi vilkaisten huolissaan Makotoa. Hänellä oli yhä hankaluuksia ymmärtää tilannetta eikä hän ollut päättänyt, oliko Makoto epäilyttävä vai ei.

Byakuya oli tiuskaisemassa Aoille, mutta Mukuron teko typerrytti hänet hiljaiseksi. Mukuro veti syvään henkeä ja sitten… Hän riisui päästään vaalean peruukin. Hetki sitten siinä oli kaksi pitkää, vaaleaa saparoa, mutta nyt tilalle tulivat lyhyet, mustat hiukset.

Hän raivasi kasvoiltaan kaikki tunteet ja kun hän puhui, hänen äänensä kaikui kaikkialla liikuntasalissa. ”Minä… en ole Junko Enoshima. Minun nimeni on… Mukuro Ikusaba.”



Oppilaat tuijottivat silmät selällään hänen avointa tunnustustaan. Hän vain poisti peruukkinsa ja raivasi tunteensa. Mutta tuon tehtyään henkilö, jonka oppilaat olivat tunnistaneet Junko Enoshimaksi, hävisi heidän silmistään. Hänen paikalleen tullut ”terroristi” jatkoi puhumistaan rauhallisella, stoalaisen tyynellä sävyllä. ”Autoin kaikkien telkeämisessä tähän akatemiaan…”

”’Merenrantakallion tunnustuksen’ hetki on viimeinkin koittanut!” Hifumi möläytti. ”Mit-mit-mit-mitä!? P-peruukit ovat vastoin koulun järjestyssääntöjä, Junko! Tai siis… Mukuro!” Taka huusi. Aivan kuin heidän kiihtyneistä huudahduksistaan kiihottuneet muut oppilaat alkoivat elämöidä keskenään.

”Täh?” Yasuhiro sanoi. ”Eli Makoton haavat ovat tota noin oikeita…? Meinaako tuo, että se juttu terroristeista tai mistä lie on myös totta? Eli kaikki näiden viime päivien tapahtumat eivät olleetkaan lavastettuja?!” Kun tilanteen todellisuus alkoi valjeta Yasuhirolle, Leon sai sanotuksi hänelle vain: ”Turpa umpeen!”

Byakuya vain pysyi tyynenä ja osoitti sanansa Mukurolle alentuvaan tapaan. ”Mitä ryhmäsi haluaa? Jos olisitte rahan perässä, olisitte jo yrittäneet neuvotella kanssani. Tietenkin antaisin heidän mieluummin kuolla kuin antautuisin lunnasvaatimuksillenne.”

”Päämääränämme… on täyttää maailma epätoivolla.” Byakuya suhtautui tuohon uskomukseen ivallisesti ja alkoi taas kerran puhua. ”Pah… vai niin. Monokuma sanoi jotain vastaavanlaista. Joten tuo ideologia ruokkii terrorismianne. On se totta; jos tekisitte mitään minulle, epäilemättä täyttäisitte maailman epätoivolla… Mutta selvästikin tuo olisi teille mahdotonta.”

Aoi ei voinut uskoa, mitä Byakuya sanoi, ja kurtisti kulmiaan mutistessaan: ”Miten itsekeskeinen voit oikein olla…?” Vahvistettuaan, ettei Byakuyalla ollut lisää kysyttävää, Mukuro katsoi Makotoa, jonka hengitys oli hidastunut, ja antoi tunteen kuulua äänessään.

”Mutta… Makoto ei liity tähän mitenkään. Ette voi… uskoa, mitä Monokuma sanoo.” ”Että mitä sanoit, narttu!?” Mondo huusi. ”En tiedä mitä helvettiä höpiset! Olet terroristi, ihan kuten Monokuma sanoi!” Mukuro katsoi poispäin Mondosta ja jatkoi puhumista. ”Pitää paikkansa, mutta Makoto ei ole sekaantunut tähän lainkaan…!”

Celeste jätti kylmästi hänen vastaväitteensä huomiotta. ”En usko hänen suojelun olevan sinulle hyvästä. Me kaikki kuitenkin kuulimme Makoton puhutelleen sinua oikealla nimelläsi.” ”T-tuota…”

Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän ei olisi voinut sanoa mitään suojellakseen Makotoa. Vaikka Makoto oli täysin syytön. Vaikka Mukuro oli äärimmäinen sotilas, hänen kykynsä rajoittuivat pääasiassa taisteluun. Jopa normaali lukiolainen voisi olla häntä ovelampi väittelyn ja neuvottelun saralla.

Jos hän olisi äärimmäinen neuvottelija, hän voisi kyetä vakuuttamaan heidät, että heidän muistonsa oli todellakin pyyhitty… Mutta jos hän nykytilanteessaan yrittäisi ottaa puheeksi heidän muistinmenetyksensä, he ajattelisivat sen olevan epätoivoinen tekosyy. Mukurokin tiesi sen. Mutta vaikka hän ei tietäisikään, mitä sanoa, hän tiesi silti, mitä tehdä.

”Juuri nyt… Meidän täytyy hoitaa ensin Makoto.” Ja sitten hän alkoi kävellä kohti Makotoa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muista vaikutti kuin Mukuro olisi päättänyt vaihtaa töykeästi puheenaihetta.

”Odota. Viemme Makoton heti sairastupaan hoidettavaksi. Meidän täytyy kuitenkin sitoa sinut.” Tämä oli Sakuran vilpitön vaatimus.

Mutta Mukuro ei voinut mitenkään suostua siihen. Jos hän joutuisi eroon Makotosta, olisi mahdotonta tietää, mitä Monokuma tekisi tälle. Ja kun kiehuvan Mondon ja kylmäsydämisen Byakuyan otti huomioon, Makoto voisi helposti kärsiä lisää vammoja ”kuulustelun” verukkeella.

Lisäksi… Mukuro tiesi olevansa näiden oppilaiden joukosta ainoa, jolla oli kokemusta haavojen hoidosta Fenririn ajoiltaan. Tuota pohdittuaan hänen silmänsä kapenivat ja hän vaikeni… Hän teki päätöksen. Hän taistelisi päättäväisenä tiensä ulos täältä ja pakenisi Makoton kanssa.

”Pyydän anteeksi, mutta sinun tulee juuri nyt nukahtaa…” Näin sanoessaan Sakura asettautui hetkessä Mukuron taakse. Hän oli täysin tämän sokeassa pisteessä. Normaalista henkilöstä olisi näyttänyt kuin Sakura olisi yhtäkkiä kadonnut.



Kun Sakura oli liikkunut ihmisnäköä nopeammin, hänen yhtä lailla nopeat kätensä iskivät kohti Mukuron niskaa. Kuitenkin…

”Anteeksi, Sakura, mutta minun pitää häipyä täältä.” Mukuro väisti Sakuran nyrkin kiertopotkulla.”Ngh…!” Sakura kohotti kulmiaan odottamattomalle vastahyökkäykselle.

Mukuro yritti tempaista potkunsa vauhdilla Sakuralta jalat alta. Sakura kuitenkin väisti ja löi vaistomaisesti takaisin Mukuron kiertyneeseen jalkaan. Mutta Mukuro oli nopeampi ja hyppäsi ylöspäin tähdäten tornadopotkun Sakuran leukaan. Sakura esti hyökkäyksen yhdellä käsivarrella ja sitten molemmat taistelijat loikkasivat taaksepäin, mulkoilivat ja hyökkäsivät samanaikaisesti.

Heidän jokainen iskunsa päätyi toisen torjuntaan ja vastaiskuun ja vaikka he kumpikin olivat aseettomia, heidän taistelunsa ääni kaikui kaikkialla liikuntasalissa. Oli kuin taifuuni olisi puserrettu auton kokoiseksi ja päästetty valloilleen liikuntasaliin. Muut oppilaat olivat kykenemättömiä pysäyttämään heitä. He pystyivät pelkästään toljottamaan edessään tapahtuvaa henkeäsalpaavaa kuolemantanssia.

Kun kymmenen minuuttia oli kulunut, viimeisen törmäyksen valtava ääni kaikui kaikkialla liikuntasalissa… Kaksi soturia loikkasi jälleen kerran taaksepäin ja hengitti raskaasti tuijottaessaan toisiaan. ”Minun virheeni… Vaikka onkin kulunut vasta pari päivää, en voi uskoa, etten huomannut näin vaikuttavan tappelijan piileskelevän joukossamme…” Sakuran tunteman hämmästyksen lisäksi oli kuin taistelu olisi antanut hänelle tarmoa.

Mukuro puolestaan katsoi alas käsivarttaan, vahvisti sen haavoittuneen taistelussa ja ajatteli itsekseen: (Hän on vahva… En usko Sakuran edes ottavan tätä juuri nyt tosissaan.) Vaikka hän olikin ollut Fenririssä alituisesti tuliaseiden, terien, ansojen ja räjähteiden ympäröimänä, tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän oli haavoittunut.

Mukuro oli voimaton äärimmäisenä kamppailijana ja maailman vahvimpana naisena tunnetun naisen mahdin edessä. (Aivan kuten arvelinkin… En voi päihittää Sakuraa pelkästään paljain käsin.)

Jos Mukuroa olisi suoraan käsketty tappamaan Sakura, hän olisi päättänyt joko tarkka-ampua hänet etäältä tai myrkyttää hänet. Näin lähellä hän tarvitsisi rynnäkkökiväärin pelkästään pieneen mahdollisuuteen.

(Minulla ei… ole aikaa… tähän…) Hän katsoi Makotoa ja vahvisti tämän hengityksen keventyneen vielä lisää. (Pitää kiirehtiä…) Mutta tuolla hetkellä ei ollut ketään, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä. Yhtäkkiä… Mukurolla välähti.

Oli totta, että tässä tilanteessa liittolaisen saanti oli mahdotonta. Hän pystyisi silti käännyttämään yhden henkilön vihollisensa viholliseksi. Mukuro veti syvään henkeä ennen kuin säntäsi kohti Sakuraa…

…Sitten hän teki välittömästi harhautuksen ja säntäsi kohti eri tyttöä: Tokoa, joka oli Sakuran ja Mukuron välisen taistelun vuoksi kyyristellyt pelosta liikuntasalin nurkassa.



”Ngh! Nyt menee huonosti…!” Sakura yllättyi ja yritti juosta Mukuron perään, mutta tämä oli askeleen edellä ja saapui Tokon luokse ensin. ”Häh? M-miksi minä?” ”…Olen pahoillani.” ”Hei, h-hetkinen n…nyrglgbrgh!?”

Mukuro tökkäsi Tokoa palleaan ja tämä kaatui hänen käsivarsilleen. Taka ja Aoi kiljaisivat järkytyksestä. ”P-paha juttu! Hän aikoo käyttää Tokoa panttivankina!” ”T-Toko!”

Heidän järkyttyneisiin kasvoihinsa verrattuna Byakuya vain tirskahti ja huomautti kylmästi: ”Typerys. Todellako uskot meidän piittaavan, otatko panttivangiksesi jonkun, jonka vasta tapasimme muutama päivä sitten?”

Mukuro vain vilkaisi kevyesti Byakuyaa ja vastasi: ”Ette tavanneet häntä muutama päivä sitten…” ”Mitä sinä sanoit?” ”Tapasitte hänet kaksi vuotta sitten.” ”?” Byakuya mulkaisi. Mukuro ei piitannut hänestä ja piteli veristä käsivarttaan Tokon kasvojen edessä. Ja sitten hän huusi tämän korvaan:

”Herää, Genocide Jack!” ”!?”



Se tuntui niin satunnaiselta ja sopimattomalta. Miksi Mukuro mainitsisi juuri nyt pahamaineisen sarjamurhaajan nimen? Oppilaat katsoivat toisiaan hämmentyneinä, kun yhtäkkiä… Toko, joka oli vaikeroinut kivusta, potkaisi äkisti pystyyn liikuntasalin lattialta uudella tarmolla.

Hän loikkasi ilmaan paljon korkeammalle kuin kukaan normaali ihminen olisi kyennyt. Leijaillessaan usean metrin korkeudella ilmassa Toko pyörähteli nopeammin kuin ammattilaistaitoluistelija. Tämä sai hänen hameensa lepattamaan ja paljasti useita säihkyviä saksipareja.

Hänen jalkoihinsa oli raavittu lukemattomia viivoja tukkimiehen kirjanpitona kuin suihkuhävittäjään uurrettuna tappolukemana. Toisenlaisessa tilanteessa Tokon loistokkaat loikat ja kiepahdukset olisivat olleet melkoinen näky…

Aiemmin Toko Fukawana tunnettu tyttö käkätti vauhkosti punaisten silmien säkenöidessä, kun hänen mielettömän pitkä kielensä mätkähti ulos hänen suustaan. ”Kun minut kutsuttiiin, tässäpä olen! On minulla murhamätky, sinulle siis sätky! Kyahahahahahahahahahahahahahahahahahahahaha!”

”T-Toko…?” Tilanne oli muuttunut niin radikaalisti, että jopa tähän asti hiljaa ollut Sayaka puhui. ”Hei hei, tähdenlento! Älä kohtele Genocide Jackia kuin sitä masentavaa pikku rillipirua!”

”Se sottatyttö ei kylve lainkaan, joten minun pitää nähdä viisinkertaisesti vaivaa sukiutuakseni suihkussa!” ”Iik!?”

Tokon äkillinen luonteenmuutos sai oppilaat metelöimään keskenään. ”H-hei!” Leon huusi, ”Mitä helvettiä *tuo* tarkoittaa!?” Monokuma vain pudisti päätään. ”On asioita, joita edes minä en ymmärrä.”

Oppilaat jatkoivat panikointiaan merkillisen tapahtumien käänteen vuoksi… Nyt itseään Genocide Jackiksi kutsuva Toko otti hameensa alta saksisarjan ja napsautti niitä riemuiten katsellessaan ympäri liikuntasalia.

”Häh? Jukupätkä, viime jaloittelusta onkin aikaa. Joten mitäs te heput aioitte touhuta täällä liikuntasalissa torkkujeni aikana? Pykätä orgiat?”

”Hm, tajuan. Tajuan täysin. Tarvitsette minua leikkelemään vaatteenne, jotta tuntuisi vielä tuhmemmalta… Just joo! Miksi helvetissä tekisin sellaista teille tolloille!? Sakseni on tarkoitettu vain leikkelemään hurmaavien pojujen taipuisaa, mureaa lihaa!”

Genocide Jack aiheutti hälinää, mutta kun hän näki lattialla makaavan Makoton, hän kallisti taas kerran päätään. ”Hääääääh? Big Mac, sinähän niinku tota teet totaalista kuolemaa.”

”Mistä kiikastaa? Täyttikö maailma sinut niin kovalla epätoivolla, että tulit tänne asti tekemään joukkoitsemurhan? Niin kuumaa, ai että! Mutta miksi aloitat ilman minua!?”

”T-Toko?” Aoi huudahti. ”Rauhoitu!” Genocide Jack ei piitannut Aoista ja antoi tunteidensa virrata estelemättä hyppien ja tanssien innosta saksiaan pidellen.

”Äh, jessus! Halusin puukottaa Big Macia kylkeen itse! Juuri tuonne, jossa jo vähän näkyy kylkiluita! H-hänhän ei edes parhaillaan kilju! M-m-mitä tuo meinaa!? No jaa, ehkä sen sijasta tähän mielenhäiriöön voisi tottua. Haha… hahahahahahahaha.”

”En ole enää yhtään kartalla, mitä tapahtuu!” Yasuhiro huusi. ”Avaruusolentojen syytä kaikki tyynni!” Yasuhiro hautasi päänsä käsivarsiinsa, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Oppilaiden huomio oli täysin keskittynyt Genocide Jackiin.

Mukuro hyödynsi tuota ja alkoi hiippailla Makoton luokse. Kun hän nosti tämän varovaisesti, hän vahvisti tämän ruumiinlämmön alkaneen laskea. (Minä… ehdin vielä sinne ajoissa.)

Vaikka Mukuro kantoi toista henkilöä, hänen onnistui hiljentää askeltensa ääntä juostessaan liikuntasalin oville. Kun oppilaat kuulivat Mukuron avaavan oven, oli jo liian myöhäistä… Hän oli onnistunut pakenemaan liikuntasalista Makoton kanssa.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet tietämättömiä, mitä Mukuro touhusi. Monokuma näki hänen liikkeensä sivusilmältä, mutta ei päättänyt kertoa oppilaille. Ja eräs toinen henkilö… Kyoko Kirigiri. Hän näki Mukuron kantavan Makoton pois, mutta ei ilmoittanut muille katsellessaan heidän poistuvan äänettä.

Kun kaikki painiskelivat henkilökohtaisten ajatustensa ja pohdintojensa kanssa… Hope’s Peak Academy alkoi kulkea polkua kohti täysin erilaista kaaosta.