221 - Liite III: Danganronpa: Trigger Happy Havoc IF: The Button of Hope and the Tragic Warriors of Despair - osa 6

Pääsisäänkäynnin edessä



”Mukuro…”

Tuo ääni. Se kutsui hänen nimeään. Monokuman äänifiltterin sijasta Junkon normaali ääni kuului Monokuma-yksiköstä. ”…!”

Tarvittiin vain tuo. Yhdellä sanalla Mukuro Ikusaba lakkasi olemasta luonnonvoima ja hänestä tuli taas henkilö. Monokuma ei hukkaisi tätä mahdollisuutta.

Kynsiryöppy loikkasi hyökkäämään kohti Mukuroa kuin hänen horjuvan sydämensä lyönnin mukaan liikkuen. Mutta Mukuro luotti vaistoihinsa ja käänsi koko vartalonsa torjuakseen hyökkäykset, mikä jätti hänelle vain muutamia naarmuja sinne tänne.

Mutta… epätoivo ei ollut vielä ohi. Äärimmäinen epätoivo ei haaskannut lainkaan aikaa tehdessään seuraavan siirtonsa.

”Mukuro, varo!” ”…Häh?” Heti kun Mukuro kuuli tuon äänen, hänellä löi täysin tyhjää. Tuosta ei voinut erehtyä. Se oli Makoton huuto. Huuto, joka pelasti hänet Gungnir-keihäiltä ja muutti hänen kohtalonsa.

(…Ei, väärin.) Hänellä kesti sekunnin kymmenesosa tajuta äänen olleen vain Junkon toistama ääniklippi. Mutta siinä oli enemmän kuin kylliksi aikaa raahata ihmisyytensä takaisin saanut Mukuro epätoivoon. Heti kun hän toipui tyrmistyksestään, Monokuma ilmestyi takaa ja kiertopotkaisi häntä ohimoon.

Hän käänsi päätään kierähtääkseen lyönnistä, mutta sillä hetkellä eri Monokuma iski häntä päällään vastakkaiselta puolelta. Ja heti kun Mukuro väisti tuon iskun, kolme Monokumaa potkaisi samanaikaisesti häntä ja hän iskeytyi maahan. ”Ugh…”

Kun he eivät käyttäneet kynsiään, se tarkoitti, etteivät he yrittäneet tappaa saman tien Mukuroa. Ennen kuin Mukuro pääsi taas pystyyn, kymmenet lattialla häntä odottaneet Monokumat kiipesivät hänen päälleen ja likistivät hänen raajojaan. Yksi Monokumista vaappui Mukuron luokse, kun hän makasi kasvot alaspäin lattialla… ja nauroi.

”Puhuhuhuhu… Sievä tyttö kaikkien näiden ”minujen” likistämänä. Pitäisiköhän minun innostua tästä enemmän?” ”…”

”Älähän ilmehdi. Jos haluaisin tappaa sinut, ampuisin sinut juuri nyt täyteen luoteja. Mutta en usko TV-katsojien pitävän kovinkaan paljon tuosta lopetuksesta. Minun pitää varmistaa, että teen tämän tällä kertaa oikein.”

”Mitä aiot tehdä minulle…?” Mukuro kysyi tunteettomalla äänellään. Monokuma hohotti ja vastasi.

”En mitään. Aion vain pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja panna sinut leikkimään tappoleikkiä tässä koulussa. Pyyhin taas kaikkien muistot ja panen vain heidät käymään uudestaan läpi esittelyn ja saapumisseremonian.” Hän kallisti kasvojaan tyypillisen monokumamaisesti kohti Mukuroa.

”Mutta olisi tylsää, jos meidän pitäisi käydä kaikki läpi! Ehkä tällä kertaa panen sinut osallistumaan Mukuro Ikusabana!” ”…?”

”Vien sinulta vielä lisää muistojasi kuten tein sille kiusalliselle etsivätytölle. Olisit vain pikku tyttöraukka vailla mitään muistoja.” Monokuman puhuessa ja keikuttaessa kehoaan puolelta toiselle muut Monokumat tanssivat ja pyörivät ympäriinsä. Tämän fantastisen kohtauksen keskellä Monokuma jatkoi toivottoman suunnitelmansa kuvailua huolettomaan tapaan.

”Aluksi olet muistinsa menettänyt tyttö ja kaikki niin säälivät sinua... Mutta kun he ratkaisevat tämän akatemian arvoituksen, he saavat tietää, kuka sinä oikeasti olet… On jännää ajatella, miten he kohtelevat sinua, kun noin tapahtuu! Sinut tietäen tapat luultavasti jonkun puhtaasti vaiston varassa. Ehkä minun tulisi miettiä uudestaan sääntöjäni itsepuolustuksesta. Puhuhuhu…”

”Et voi…” Hänen muistonsa pyyhkiytyisivät. Hän ei voinut tehdä mitään luokkatoveriensa vihaamaksi tulemisen suhteen, mutta jos jopa hänen lapsuusmuistonsa katoaisivat, hänen yhteytensä Junkoonkin katkeaisi. Vaikka Mukuroa ei maailma kiinnostanut, hänestäkin se olisi sietämätöntä.

”Olen kuullut ennenkin ’New Game Plussasta’, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun pääsen näkemään ’New Game Miinuksen!’ Ahhhhh… Pitäisikö sinut sitoa huvin vuoksi? Tai ehkä tästä pelistä voisi tehdä vielä masokistisemman? Unohdetaan vaikea, erittäin vaikea ja infernaalinen vaikeustaso! Hypätäänkö suoriltaan mahdottomalle vaikeustasolle?” ”…?”

”Ehkä pyyhin muistosi raahattuani sinua moottoripyörän perässä, nuijittuani sinut tuhannella pesäpallolla, poltettuani sinut roviolla ja murskattuani sinut kaivinkoneella!” ”…!” Mukuro tiesi, mistä Monokuma puhui. Tämä kuvaili työkaluja, jotka he olivat valmistelleet oppilaiden eri teloitusten varalle.

”Kun kaikki ovat jälleen esittäytyneet, he kävelevät ympäri koulun aluetta ja löytävät lopulta lattarintaisen muistinsa menettäneen tytön siteiden peitossa ja Fenririn tatuointi oikeassa kädessä. Tietty fanikunta taatusti kiihottuu tuosta! Jos tämä olisi peli, sen myyntiluvut kasvaisivat 500-prosenttisesti!” Vaikka Monokuma kuulosti vitsailevansa, hän sanoi kaiken täysin vakavissaan.

Todisteena Mukuro kuuli jyrinää kaukaisuudessa. ”No niin, kultainen kyytisi on tulossa!” Moottorin äänen perusteella Mukuro otaksui sen olevan suuri moottoripyörä, jota oli määrä käyttää yhdessä teloituksista. ”Minulla kesti tuoda se tänne asti rangaistushuoneesta, joten parasta olla kiitollinen!”

Jyrisevän moottorin ääni koveni kovenemistaan kuin kuoleman lähestyvän askeleet. Mukuro mietti, miten Monokuma ajaisi sitä noin pikkuruisilla käsivarsilla ja jaloilla, mutta sitten hän muisti olevansa tekemisissä äärimmäisen epätoivon kanssa. Junko tekisi mahdottomasta mahdollista vain aiheuttaakseen epätoivoa. Epätoivoa, joka kulki käsi kädessä Mukuron kohtalon kanssa.

(Minäkö… epäonnistuin?) (Enkö voinut… täyttää Junkoa epätoivolla?) (Enkö… voinut pelastaa Makotoa ja muita?) Mukuron mielessä kiisi kysymyksiä. Mutta hän ei kyennyt vastaamaan niihin. Hän ei voinut mitenkään vastata niihin näin helposti. Hän kuitenkin oli yhä hengissä.

Moottoripyörän ääni lähestyi lähestymistään kuin uhaten murtaa Mukuron itsetunnon… ”…?” Yhtäkkiä Monokuma lakkasi liikkumasta. Muut Monokumat jatkoivat automaattisia liikkeitään. Tämän merkillisen tapahtuman aikana Mukuro huomasi jotain.

Moottoripyörä oli yhtäkkiä vaientunut. Muutaman sekunnin kuluttua moottori räjähti käyntiin ja alkoi lähestyä vielä aiempaa nopeammin. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin pääsisäänkäynnin eteen ilmestyi… Suunnaton moottoripyörä, joka kynti Monokuma-joukkojen läpi kuin saalistaan metsästävä saalistaja. Tämän moottoripyörän ajaja oli kukapa muu kuin… Mondo Owada.

”…!?” ”!” Mukuro ja Monokuma olivat kumpikin näkyvästi tyrmistyneitä tästä tapahtumien käänteestä. Heille puhumisen sijasta Mondo kiihdytti Monokumalta varastamaansa moottoripyörää suoraan kohti Mukuroa.

Juuri ennen kuin hänen eturenkaansa koski Mukuroon, hän keuli eturenkaalla ja käänsi koko moottoripyörän ympäri. Takarengas pyyhkäisi Mukuron selän yli kaataen pois kaikki häntä likistäneet Monokumat. ”Hei… pystytsä seisomaan?” Mondo kysyi ja ojensi vastahakoisesti kättään Mukurolle.

”…?” Mukuro otti hämmentyneenä häntä kädestä ja nousi pystyyn. ”Mitä touhuat, Mondo!? Olin niin lähellä!” Eräs Monokumista protestoi. Ei normaalilla äänellään vaan hakkerina, Besshiki Madaraina.

”Ai juu. Olet Besshiki tai mikä lie, etkös?” ”Aivan niin! Miksi autat terroristia?” ”En… lesota tai mitään, mutta mulla ei ole mitään hajua, valehteletko sä vai tämä tyttö.”

Mondon ohimon suonet alkoivat pullistua ja hänen poskensa punehtuivat kiukusta, kun hän sanoi: ”Mutta silti… mä en ole sellainen, joka seisoskelee, kun joku urpo liittoutuu tyttöä vastaan…” ”Mitä puhut!? Rauhoitu! Sinulla on varmasti Tukholma-syndrooma! Uskottelet itsesi olemaan ystävä rikollisen kanssa, joka otti sinut panttivangiksi…”

Monokuma yritti selittää Mondolle, mutta tämä ei piitannut hänestä, otti Mukuroa kädestä ja vetäisi tytön moottoripyörän selkään. ”Äh, ole vittu hiljaa! En tiedä mistään tukeista tai roomista, mutta älä sä rupea pomottelemaan mua!”

Mondon huutaessa hän revitteli moottoripyörällä aivan kuin olisi höystänyt sillä sanojaan. Kattoon kiinnitetyt tykkitornit alkoivat liikkua, mutta kaksikko katosi ennen kuin tornit ehtivät tähdätä moottoripyörään. Heidän viilettäessään käytävän poikki lukemattomat Monokumat jahtasivat heitä heilutellen villisti kynsiään ilmassa.



”Miksi…?” Mukuro kysyi. ”TÄH!?” Mondo huusi. Hänen äänensä oli vielä kovempi kuin moottorin ääni. ”Älä käsitä väärin! En luota suhun lainkaan!”

Hän madalsi hiukan ääntään kuin olisi kuiskannut itselleen. ”Mutta silti… En tajua miksi, mutta musta tuntuu kuin voisin luottaa siihen, mitä hän sanoi.” ”…Hän?” Mukuro tiedusteli. Mutta kysymyksille ei ollut aikaa.

Moottoripyörää jahtaavien Monokumien johtoyksikkö oli melkein saanut heidät kiinni. Ja sitten Monokumat heiluttelivat kynsiään täydellisen samanaikaisesti kuin kammottavan olennon suunnattomana kitana. Sillä hetkellä… Moottoripyörä viiletti erään tytön ohi. Tytön, jonka taistelutaidot löivät kenen tahansa tavallisen ihmisen. Maailman vahvimman tytön.

”…” Äärimmäinen kamppailija potkaisi lattiasta ymmärryksen ylittävällä taisteluhengellä. Jopa moottoripyörän moottoria kovempi ääni täytti huoneen.

Kun Mukuro katsoi taakseen, hän näki… Sakuran putoavan lattialle ja Monokuma-lauman paiskautuvan lentoon usean metrin päähän.

”Sakura…?” Jos Sakura kuuli Mukuron mumisevan hänen nimensä, hän ei huomioinut sitä… Hän rauhoitti hengityksensä kuin pelottavan jumalkuninkaan veistos, kun hän seisoi Monokuma-lauman edessä valmiina taisteluun. ”Ajojahtimenetelmäsi näyttää sopimattomalta sellaiselle, joka väittää olevansa äärimmäinen hakkeri.”

Hänen iholtaan työntyi ylivoimainen aura ja hänen ihonsa kajasti, kun voimakas lämpö alkoi täyttää käytävää. Toisin kuin Mukuron silkan väkivallan voima, tämä oli kamppailulajien voimaa.

Mukuro jähmetti ilman ympäriltään, ja ajan myös. Mutta Sakura tuotti niin paljon lämpöä, että tila alkoi kiehua hänen seisoessaan Monokumien edessä. Tuon lämmön poltellessa selässä Mukuro katsoi eteenpäin.

Hifumi ja Chihiro kurkistelivat varovaisesti asuntolan oven takaa, kun Aoi ja Taka pitivät vahtia rakennuksen sisällä. Heidät ohitettuaan Mondo hidasti moottoripyörää saavuttuaan ruokalan eteen ja kääntyi pysähtymään täysin. Muut oppilaat katsoivat epäluuloisesti Mukuroa.

Mutta näiden oppilaiden joukosta Mukuro huomasi kaksi henkilöä, jotka eivät suhtautuneet häneen epäluuloisesti. Ensimmäinen oli Kyoko, joka vaikutti tutkivan tilannetta. Toinen… oli laiha poika, joka nojasi Kyokon olkapäätä vasten.

”Makoto…?” Mukuron huulet alkoivat vapista hänen istuessaan moottoripyörän selässä. Kehonsa läpi virtaavasta kivusta piittaamatta Makoto hymyili Mukurolle ja toisti, mitä oli aiemmin sanonut tälle. ”Olen iloinen… olen iloinen, että olet turvassa, Mukuro…”

Valitettavasti… Mukuro ei kyennyt toteuttamaan toivoaan täyttää pikkusiskonsa epätoivolla… Sen sijaan hän oli onnistunut kylvämään toivon siemenet oppilastovereihinsa.

***



Makoto oli tuskin tullut tajuihinsa Mukuron taistellessa Monokuma-laumaa vastaan pääsisäänkäynnillä. Kun hän heräsi, hän teki jotain äärimmäisen yksinkertaista. Hän puhui muistoistaan.

Valtaosa oppilaista oli yhä skeptisiä, vaikka he olivatkin kuunnelleet Mukuron äänitetyn tunnustuksen Chihiron kannettavalta. Selvästikään he eivät olleet aluksi vielä täysin vakuuttuneita Makoton herättyä, mutta… Kun Sakura kysyi häneltä tietyn kysymyksen, ilmapiiri muuttui täysin.

”Hm… Siis tämän koulun seinien tuolla puolen maailma on täysin tuhoutunut…? Sanotko, ettei ketään muuta ole hengissä…?” Makoto nousi hitaasti pystyyn vastatakseen Sakuran kärsivälliseen kysymykseen.

”…Älä murehdi. Varmasti Kenshiro… on yhä turvassa… Varmasti… hän pitää yhä lupauksensa sinulle…” Sakura henkäisi. Kenshiro oli ainoa mies, jota hän ei voinut voittaa. Mies, joka oli luvannut hänelle uusintaottelun ja luvannut hänelle muutakin.



”Miten… tiedät tuon nimen…? Miten tiedät tuosta lupauksesta…?” ”Koska… kerroit minulle… Ei.” Makoto korjasi hitaasti puheitaan.

”Kerroit… meille kaikille…” ”…” Nuo sanat kuultuaan Sakura oli vaiti… Mutta sitten hän kääntyi kohti muita oppilaita ja puhui lujalla, kuuluvalla äänellä. ”Aion luottaa Makotoon…” ”S-Sakura!?” Vaikka Aoi oli järkyttynyt, Sakura jatkoi määrätietoista puhumistaan.

”Se mitä Makoto juuri sanoi… olen pitänyt sitä lukossa muistojeni sisällä. Itse asiassa… aioin pitää sen salassa kuolinpäivääni asti… Mutta jos jaoin tuon salaisuuden, se tarkoittaa, että Makoton, minun ja myös oppilastoverieni välillä oli ennen vahva yhdysside…”

Makoto jatkoi puhumistaan sävyisällä äänensävyllä. Vaikka se ei voinut olla hänen terveydelleen hyväksi, hän puhui edelleen hitaasti muistoista, joita muilla oppilailla ei enää ollut.

”Mi-miksi tiedät tarinasta, jonka aion kirjoittaa!? Oletko Nen-spesialisti, joka osaa ennustaa tulevaisuuden…!?” ”Sinä… sait jo tuon tarinan valmiiksi, Hifumi… Sait minut… auttamaan… tussauksessa…”

”Häääääh!? Hetkonen! Miten tiedät minun kiristäneen rahaa siltä Kuzuryu-klaanin tytöltä!?” ”Koska… yritit jopa… myydä heille elimiäni…”



Hänen haavansa olivat tuskallisia. Mutta silti Makoto vain hymyili ja puhui heidän yhteisestä elämästään. Ikään kuin se olisi ollut nyt hänen velvollisuutensa, kun hänen muistonsa palautuivat.

Kun muut oppilaat kuuntelivat häntä, he alkoivat hitaasti tajuta jotain. Hänen tarjoamiaan kirkkaita selontekoja ei voinut selittää vain tiedonjakona. Jonkinlainen yhdysside heidän kaikkien välillä oli selkeästi pyyhitty.

Vain Byakuya pysyi kyynisenä: ”En olisi mitenkään voinut tulla läheisemmäksi ketään teitä kohtaan. Todennäköisesti te kaikki toimitte salaa yhdessä.” Vaikka Byakuya suhtautui yhä vihamielisesti Makoton muistikuviin heidän muistoistaan, hän päätti toistaiseksi, ettei Makoto ollut oikeasti terroristi.

Mukuro oli ostanut riittävästi aikaa, jotta Makoto heräisi ja jakaisi muistonsa muiden kanssa. Vaikka hän ei olisikaan aikonut tehdä noin… Se oli silti pieni toivonhäivähdys, josta hän piti tiukasti kiinni.