208 - Island Mode, päivät 28-34

Kolikkoja olen takonut ennenkin eli viisinkertainen rahavaatimus Island Moden alkupuolen haasteeseen nähden ei ole homma eikä mikään. Parasta siis unohtaa koko juttu, sillä se valmistuu kyllä omalla painollaan. Toivottavasti.

Siispä takaisin Mahirun seuraan, koska viime päivien punastelut tarkoittavat varmasti muutakin kuin trooppista kuolemanvirusta. Valokuvaajalla olisi arkaluontoista asiaa, joka tulee kertoa privaatisti rannalla, johon astetta henkilökohtaisemmat ihmissuhteet vääjäämättä päät(t)yvät. Sitä paitsi Mahirulla on niin kurja ilme, etten kehtaa kieltäytyäkään. Paikan päällä tyttö pyytää arastellen, että hänestä otetaan kuva, koska kukaan muukaan ei tähän pysty. Olen otettu. Hajime ottaa arvoesineen vastaan vapisevin käsin ja yrittää olla pudottamatta sitä miettiessään, miten otetaan hyvä kuva. Arvasin oikein, vaikka en ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että napsiessa shotteja sitä usein tuppaa peruuttamaan, vaikka Mahirun kaltaiset ammattilaiset astuvat lähemmäksi kuvauskohdetta. Nyt lähentelyllä ei kuitenkaan ole niin väliä, kunhan kuva tulee otettua. Hajime näkee etsimen läpi ihan erilaisen Mahirun ja nolostelusta huolimatta ikuistaa hänet vahingossa.


Et nyt ajattele kuolemaasi.


Voin ottaa kokonaisen albumin.


Valokuvaaminen ei ole mikään vitsi.


Kävelen kahden sentin päähän huohottamaan, jotta tästä ei tule nolostuttavaa.


Ihan kuin minä PS Vitan kuvakaappausten kanssa tai siis.


Hajime tyttöjen kanssa, vol. n+1.

Mahiru nappaa kameran kuvineen takaisin ja ihmettelee hupsua kuvaansa, josta tuli ihan onnistunut, kun tasoa on kuin äidin sotapotreteilla. Eihän tuosta tytöstä voi huonoja kuvia ottaa tai siis. Koska Mahirulla ei ole pahemmin saarikuvia itsestään, hän halusi itsestään sellaisen jonkun toisen silmistä. Tyttö tarjoaa palkkioksi vanhaa kameraansa, jota ei tosin päätynyt saarimatkalle messiin, mutta hän kyllä lupaa opettaa minulle valokuvauksen salat, kunhan pääsemme pois saarelta. Ja animeblushista päätellen jotain muutakin. Miksi näissä välillä oikeinkin herttaisissa seurustelusessioissa aina muistutetaan, että valtaosa meistä ei näe huomista?!


Sain sinut näyttämään kaksiulotteiselta.


Yes we can.


Eipä!


Mahiru Koizumi, viimeinen sivu.


Mahiru Koizumi, tähtisivu.


Valmistettu negatiiveista.



Hoidetaanpa väliinputoajaksi jäänyt Kazuichi pois alta. Kuten olen todennut, minulla ei varsinaisesti ole mitään häntä vastaan ja on toki hienoa, että hän selviytyi loppuun asti, mutta nämä seikat eivät tee hänestä kovinkaan mielenkiintoista tapausta. Silti hepulointi, Sonian onneton stalkkaus ja satunnaiset tyhmät jutut jäivät positiivisesti mieleen. Odotan viideltä seuraavalta vapaa-ajalta mahdottoman jännittäviä korjaustarinoita.

Kazuichi oli pelin alussa niitä harvoja, jotka vankeudestakin huolimatta olivat melko innoissaan trooppisesta luokkaretkestä ainakin ennen kuin Monokuma tuli pilaamaan kaiken. Nyt mekaanikkoa nyppii, kun miljöö on kuvankaunis ja täynnä tyttöjä, mutta Monokuma tuli pilaamaan kaiken. Hän ei ole edes käynyt ennen luokkaretkillä. Japanin keskikoulussa luokkaretki lienee normaalia, mutta Kazuichi skippasi sellaisen monestakin syystä. Ei häntä kiinnostanut. Pyöräkauppiasisältään hän sai tietenkin lusmuilusta selkäänsä varmaan senkin vuoksi, kun pyöräkaupalla ei nykyisin tienaa kuin pikkuhiluja renkaan korjailusta.


Jotta meillä ei olisi neitejä.


Odotahan kun pääset yliopistoon.


En mahda sille mitään, että ainoa välitön my old man -assosiaationi on Final Fantasy X.

Mekaanikkonikkarinerona Kazuichin lahjat eivät rajoitu pelkästään jopoihin, sillä hän osaa korjata mitä tahansa vartuttuaan rojun keskellä ja autettuaan ukkoaan. Purkaminen ja kokoaminen on hänen erikoisalaansa. Kazuichi ehti niin innostua tästä retkestä värikkäine persoonineen. Täällä olisi voinut viettää arvokkaan palasen hiipuvaa nuoruutta, mutta kaikki muuttui, kun Fire Nation hyökkäsi. Kun puhetta tulee ystävyydestä (tai kaveruudesta, miten tuon monimerkityksisen friendin nyt tulkitseekin), Hajime miettii, voiko sellaisen ihan tuosta vaan muodostaa, mutta ehkäpä he voisivat olla ensi alkuun tovereita. Jotka kilpailevat saaren naaraista. On kuin olisin taas pitkästä aikaa Leonin seurassa.


Voitko korjata yhteisen ahdinkomme?


Trippailla voi yksinkin.


Ja bolševikeiksi.


Jokaista vuorollaan, miten niin?


Kuitenkin raahaat keskussaaren virtuaalitodellisuudenluhistajapommin kämppääni.


Kazuichi Soda, toinen sivu.

Illemmalla Kazuichi ei naaraa naaraita, sillä mielessä pyörivät rasvaiset moottorit jykevissä kulkupeleissä, joita ei ole Jabberwock Islandilla lainkaan. Paitsi kolmossaaren motellilla lojui eräs romu ja sotilastukikohdassa oli parkissa parikin jeeppiä ja tankkia ynnä Teruterun teloituskopteri, mutta leikitäänpä, että tämä keskustelu tapahtuu joskus ykkösluvun aikoihin, kun kaikki oli enimmäkseen viatonta. Silloinhan Kazuichi muistaakseni huomioi, että lentokentän lentokoneista on otettu moottorit pois. Nyt hänellä on niin pahat purkuviekkarit, että hän purki mökkinsä vekkarin eikä saanutkaan sitä enää koottua. Ihmekös tuo, kun hän on aina kaikkialta myöhässä.


Kazuichi ei tinderöi, hän tinkeröi.


Hajimen viiltävä kuittailu piristää.

Yleensä Kazuichi päätyy syystä tai toisesta rakentelemaan kaikesta kulkuneuvoja, sillä aivan erityisesti häntä viehättää eräs kone-elementti, joka metelöi aivan tietyllä verbillä ja abstraktimmalla onomatopoetiikalla. Hän tarkoittaa vähemmän yllättäen moottoria, sillä muut vaihtoehdot olivat ihan tyhmiä. Sellaisia Kazuichi purkaisi ja kokoaisi taukoamatta täydellisessä maailmassa. Hajime huomauttaa, ettei toverilla ole edes ajokorttia, vaikka saarelta toimiva kosla löytyisikin. Mutta kuka meidät kortitta rälläyksestä käräyttäisi autiolla saarella, Monokumako?


Se eteni näin mallikkaasti.


Aito DualShock-ohjain?!


Mutta jääkaappihan sanoo KEU KEU KEU. #vainpelitfikummitusjuttuja


Kazuichi purkaa jo omia virkerakenteitaan.

Rattiin liikepahoinvoinnista kärsivä – muistan yhä hänen pakokauhupanikoineen vuoristoradassa – yleiskorjaaja ei sentään loikkaa. Kazuichi palaisi mielellään pyöräprojektinsa pariin, josta hän aikoo huippunopeusuhonsa perusteella rakentavan jonkinlaista kaksipyöräistä dragsteria, jolla ei ole katukäyttöön mitään asiaa. Ehkä hän voisi rakentaa meille murharetken viimeisille selviytyjille viimeinkin sen laivan (katamaraani olisi komea), jolla pääsemme pois pikku epätoivokaranteenistamme epäsivistyksen pariin.


Kelpaa revitellä autobahnilla väärällä kaistalla.


Minulla ei ole sydäntä kertoa Maan pyörähdysnopeudesta.


Kazuichi Soda, kolmas sivu.



Tänään puhutaan unelmista. Hajimelta sellainen on päässyt unohtumaan, mutta Kazuichilla loistaa kiintotähtenä mekaanikkouran multihuipentuma, jota hän uskoo Hajimen pitävän naurettavana, mutta Hajimesta avaruusalus ei ole lainkaan naurettava.


Island Moden päättyminen.


Voisit hankkia lähestymiskieltoja prinsessoilta.


Nekomarun ”siitä?”


Miksi Soniaa ei ole listalla?

Tai no onhan se siinä mielessä naurettava, että kaikki pikkupennut haluavat astronauteiksi ja niin edelleen, mutta äärimmäiselle mekaanikolle tuollainen haihattelu on suorastaan pelottavan sopivaa. Avaruusaluksessa kun on kokoa ja nopeutta. Naaraan narraaminen kyytiin voi olla aavistuksen hankalampaa, jos Kazuichin pahoinvointi jatkuu ilmakehän päihittämisen tuottamissa g-voimissa ja nollapainovoimassa, mutta ainakin Hajimen on helppo kuvitella tuollaisen unelmaksi. Myötäilystäni huolimatta mekaanikko häipyy vaivautuneena paikalta. Ehkä muuttuneeseen mielialaan paljastuu ratkaisu huomenna, sillä nämä tällaiset ”vähän hei koneet ovat siistejä!” -sessiot eivät juurikaan syvennä Kazuichia. Kässärillä on yhä mahdollisuus nostaa hänen osakkeitaan.


Bagger 288 on kulkuneuvoketjun huipulla.


Tulee yksisuuntainen matka.


Crazy Diamond ottaa vastaan jäseniä, kun Mondon paikka avautui.


Liesi jäi käyntiin.


Kazuichi Soda, neljäs sivu.



Miekkosen möllötys jatkuu yön yli ja kurjaa on yhä, kun itsevarmuus puuttuu ja koti-ikävä raastaa. Hajimen pikkuviisautta Kazuichi pitää typeränä, mutta jatkuva kitinä on aivan yhtä typerää. Mekaanikon sisäinen moottori käynnistyy, kun mieleen tulvii erinäisiä kyhättäviä saaripako-optioita, jotka eivät kuulosta kovin lupaavilta. Hänellä kun on taustaa moottoroidusta kalkkiviivakojeesta, joka karkasi futiskentältä vapauteen ja sanomista tuli.


Huomasin munakassilmistä.


When there’s a whip, there’s a way.


Se oli pikainen möllötys.


Onpas romanttista.


Rakettimoottori Zambonissa oli kehnompi päähänpisto.

Puheenaihe vaihtuu murharetkeen, sillä Kazuichi on muiden aikomuksista hyvin skeptinen, jos tämä lopulta johtaa siihen, että vain yksi oppilas pääsee elossa karkuun. Hajime yrittää rauhoitella epävarmaa ja vainoharhaista toveriaan tuloksetta ja jää yksin Jabberwock Parkiin. Jokin Kazuichin sisällä melko selkeästi kytee. Muukin siis kuin teiniangsti.


There can be only none.


Ei, ei ole.


Petyin.


Kazuichi Soda, viides sivu.



Kazuichin anti on jäänyt viime päivien osalta melko suppeaksi ja pintapuoliseksi. Yritän rytmittää jokaisesta kohtaamisesta likimain saman verran tekstiä ja siksi harmittaakin, kun parilta viime kerralta on erityisen vähän kerrottavaa, vaikka sisältöä toki tiivistänkin. Kyllähän valtaosa näistä vapaaehtoisista seurustelusessioista on jokseenkin toissijaista lätinää varsinaisen juonen käänteisiin ja todelliseen hahmodraamaan verrattuna, mutta jotenkin näiden väliinputoajatapausten jutut eivät liiemmin herätä juuri mitään tuntemuksia. Ei Kazuichi huono hahmo ole. Ongelma on siinä, ettei hän ole riittävän hyvä. Toisaalta lauman viimeiset urpot jo kutkuttavat, sillä siellä on oikeasti rasittavia tapauksia, joita rakastaa vihata, joten hoidetaanpa Kazuichin kaari kunnialla loppuun ennen kuin Island Mode -burnout koittaa!

Minut raahataan rannalle, joka tuntuu olevan oikein suosittu paikka ihmissuhteiden loppuun. Ykkösessähän päädyttiin lähes järjestään oppilaan kämppään, mutta Kazuichi kohtaa Hajimen hietikolla puhkuen ja puhisten. Hän on valmis, mutta olenko minä? En ainakaan iskemään naisia tai Kazuichia paitsi jälkimmäistä fyysisesti. Mitä ihmettä, olenko sanonut jotain tyhmää vai haluaako heppu vain purkaa paineita pugilismilla? Kazuichi pyytää omituisia, sillä minun pitäisi huitaista itseäni, kun hän ei oikein tiedä mitä muutakaan tässä tekisi. Hajime kyllä uskoo häneen, mutta hän ei usko Hajimeen. Ei huolta, olen yhtä olemassa Neo World Programin avatarina kuten me kaikki.


Tämä on taas joku lähentely-yritys.


En osaa tehdä taateleita.


Tyhmintä mitä olen tänään kuullut.

Hajimen ei tarvitse käydä väkivaltaiseksi, kun Kazuichi alkaa murentaa kovapintaista hainhammasulkokuortaan. Hampaiden alkuperästä en tiedä, mutta mekaanikko käyttää piilolinssejä ja hiusten nykyinen väri oli pelkkä kokeilu. Japsikamassa tuntuu oikeastaan melko harvinaiselta, että sakki kommentoi sienilettiensä päräyttäviä väriskaaloja. Oikeastaan Kazuichin pipo kätkee alleen melko eeppisen punkpehkon, joka on nähtävissä murharetken oppilasesittelyn kuvituksessa sitten joskus. Pointti on kuitenkin siinä, että Kazuichin räväkkä ulkonäkö on hänen mukaansa pelkkää kulissia. Hän on aina pitänyt itseään nyhverönä ja hyväuskoisena laitefriikkinä siinä missä Hajimen mielessä on pyörinyt itsevarma ja huoleton heppu.


Hahmosuunnittelija pakotti aseella uhaten.


Sitten teroitit hampaasi ja maailma kumarsi.

Keskikoulussa Kazuichi joutui hyväuskoisuuttaan ongelmiin parhaan kaverinsa kanssa annettuaan luntata koevastauksensa ja kun kaveri vieritti syyn pelkästään Kazuichin niskaan, hänestä tuli ex-kaveri. Tuohon aikaan Kazuichi oli myös vihainen nuori mies, joka löysi oman tyylinsä ja sai uusia kavereita mulkeroista. Hänen ei tarvinnut uskoa kehenkään, häntä ei puukotettu selkään ja kaikki oli niin helppoa, kun paikalliset Soniatkin tykkäsivät.


Kai edes jakelit vääriä vastauksia?


Jos muuttaisin ulkoasuni Kazuichiksi, kaikki totisesti muuttuisi.


Tyttöpöpöjä hyiiiii.

Kun Hajime toteaa, ettei ole tullut petetyksi ja varoittaa, ettei sellaista kannata tehdäkään, Kazuichi tajuaa itseinhonsa johtuneen siitä, ettei hän silkkaa heikkouttaan uskonut muihin, mutta nyt hän ainakin uskoo Hajimeen ja yhteiseen pakoon. Vaikka kaikki eivät täältä hengissä poistukaan, Kazuichi poistuu, eikä se nyt enää tunnukaan niin väärältä. Muut kaveeraussessiot jättivät aika kylmäksi, mutta tämä oli varsin oivallinen päätös Kazuichin pikku tarinalle!


Saat uida kotiin.


Mutta mehän olimme tovereita.


Kazuichi Soda, viimeinen sivu.


Kazuichi Soda, tähtisivu.


Näistä voi rakentaa auton.



Naisväkeä on enää kaksi jäljellä ja toinen heistä on ilkeämielinen ja lapsellinen kakara, jonka kanssa en haluaisi viettää hurjasti aikaa, vaikka kasvupyrähdyksestä kuoriutuisikin taattua waifumatskua. Kai se on silti pakko tutustua Hiyokoon, koska ipanan kamalasta asenteesta irtosi ihan mukavasti nauruja. Mikanin jätän jälkimmäiseksi, koska arvostan niin suuresti hänen häiritsevää kilahtamistaan ja ennen kaikkea sitä perhanan tuplamurhaa.

Hiyoko tekee myrkyllisen asenteensa selväksi välittömästi. Ihan kuin en olisi sitä aiemmin huomannut. On tanssija edes lievästi kiltti kysyessään, tulenko suuttumaan hänen puheistaan, mutta stoalaisen tyyni kimpaantuu yhtä kaikki. Saa hän kaiketi näyttää hämärähemmolta ja laiskurilta, mutta mikään hemmetin pedofiili en jukolauta ole. En vaikka viime aikoina olen innostunut visual novel -peleistä huolestuttavan paljon ja joskus pidin tutkimussyistä hallussani Agarest: Generations of Warin kuuluisaa taidekirjaa, hitto soikoon.


Mitäpä luulet?


Minunkin perversioillani on standardit.

Hiyoko pillahtaa itkuun, joka ei särje kenenkään sydäntä. Onhan tuota näennäisen sympaattista vollotusta nähty ja ihan hyvilläni olen, kun saan itkettää pienempiäni. Tämä ei tietenkään kerro minusta mitään ihmisenä, vaikka vauvat ovat kauneimmillaan uunissa. Hajime sankaroi Hiyokon hiljaiseksi ja minua vaaditaan ostamaan lohdutukseksi tähtikarkkia, josta en ole koskaan kuullutkaan ja joka englanniksikin lienee lievän kulttuurillisen kielimuurin takana. En tietenkään arvannut aluksi oikein. Oletin confeiton olevan päin helvettiä kirjoitettu confectionery, jolle suomessa ei pienimuotoisen tutkimuksen perusteella ole suoraa vastinetta paitsi ehkä konvehti (joka puolestaan englanniksi olisi praline), konditoriatuote tai jonkinlainen yleispätevä makeinen, mutta oikeasti tuolla viitattiin konpeitōon, jotka ovat pastellinpirteitä pehmeäkulmaisia Keplerin-Poinsot’n pieniä tähtidodekaedreja tai ydinlaskeumassa mutatoituneita nallekarkkeja, ihan miten tuon tulkitseekin. Maailma olisi heti yksinkertaisempi, jos puhuttaisiin vain karkista tai suklaasta. Mitä sitä turhia hifistelemään.


Hajimesta tulisi kelvollinen lapsenvahti.


”Going to eat so many goddamn crumpets it’s going to be a crumpocalypse.”

Tuollaisia tähtihärpäkkeitä pitäisi siis monokolikoilla ostaa, vaikka Rocketpunchissa niitä ei kuulemma ole. Hiyoko hihittää jallittaneensa minut mahdottomalla tehtävällä ja feikki-itkulla ansaan ja vaatii anastamaan seuraavaksi Sonialta pöksyt ja Gundhamilta korvakorun. Vaatisin Hiyokoa tässä vaiheessa syömään sammiollisen likakaivossa puoli vuotta muhinutta sontaa, mutta hän päätyisi vain tuhertamaan itkua. Hajime päätyy kompromissina etsimään toisenlaista karkkia sokerista sätivälle vastenmieliselle pikkuneidille, kunhan namut ovat peräisin Nipponista. Onneksi Hajime jakaa ajatuksissaan inhoni, sillä Hiyokon pompotuksessa on kestämistä!


Halusin sinut vain hiljaiseksi.


Gundham ei ole kenenkään narttu.


Selkäsauna lähellä.


Hiyokon pitäisi joskus kokeilla salmiakkia.


Hiyoko Saionji, toinen sivu.


 
Hiyoko tykkää kukista. Hajimen ei parane olla yllättynyt, sillä ne ovat kauniita, sopivat perinnetanssiin ja ennen kaikkea niitä on kiva talloa ja potkia kuin muurahaisia. Onpas kypsää, mutta muutakaan en odottanut. Hiyoko vedätti tyhmyri-Akaneakin väitettyään liiskattujen kukkien sisältävän proteiinia ja urheilija jäi popsimaan voikukkia ymmällään. Pidän Hajimen ajatuksista, sillä hän ei pidä Hiyokoa kovin suuressa arvossa.


Hajime ei missään vaiheessa huomannut kimonon kuvitusta.


Itse oleeeeeeeet.


Mustien ruusujen ympäröimänä kymmenen sylen syvyydessä.


Nyt on anarkiaa.


Akanesta tuli kertaheitolla vegaani.

Kakara tuumii jo seuraavaa uhriaan, kun Hajime tokaisee, ettei hänellä taida olla pahemmin ystäviä. Hiyoko ei sellaisia tarvitse… paitsi orjikseen, sillä niitä on maailma pullollaan. Häijy hippiäinen olisi kuin kotonaan etelävaltioiden puuvillaplantaasilla päsmäröimässä, mutta minä en hänen orjakseen ryhdy.


”Weakling, weakling!”


Hiyoko on äärimmäinen elämänmuoto.


Kahleeni ovat epämiellyttävän kireällä, rouva hyvä.


Hiyoko Saionji, kolmas sivu.



Yllätyksetön Usami-haaste valmistui ongelmitta kolme päivää etuajassa. En näe tässä kaavaa, sillä tuskin enää kykenen neljän päivän etumatkaan vaatimusten kasvaessa. Toistaiseksi ne eivät ole kohtuuttomia, vaikka loppu lähestyy jos ei nyt kovaa niin ainakin pirteän verkkaista vauhtia.


Saatanan kirppusäkki, nidon sinut pian korvista seinään, jos et todellakaan keksi mitään uutta sanottavaa.


Gorilla Okami?


Uppoaa neitsytmatkallaan.



Kaksi Island Mode -päivitystä jäljellä! Siis vasta ensimmäisestä läpäisystä. Kolme seuraavaa läpäisyä ovatkin suppeita ja nopeita kokemuksia. Kyllä tämä vielä riemuksi muuttuu, vaikka oma viehätyksensä varmasti on henkisen luhistumiseni seuraamisessakin tässä näpertelyn ja ihmissuhteiden monotonisessa kurimuksessa.