30 - Luku 3, Daily Life, osa 1

Aoi Asahinalla on huono yö. Hän köllöttää itkeskellen sängyllään rutistaen vankilakoulunsa nimikkotyynyä. Yksi heistä on taas poissa, eikä Aoi enää oikein näe keinoa päästä pois. Paitsi ehkä sen yhden. Sätin itseäni, kun pidän näkemästäni. Hyvä on, varusteltu animutyttö alusvaatteisillaan miellyttänee ketä tahansa yksinäistä blogaajaa ja kenties Alepan muovipussiin ankarasti huohottavaakin (lähikauppani on tosin S-Market), mutta enemmän tässä miellyttää, kun viimeinkin pääsen näkemään jonkun muunkin tuntemuksia kuin sisäistä monologiaan jauhavan Makoton. Ja Aoi on jäänyt jokseenkin paitsioon sellaisena söpöläisenä, joka ei oikein etsivöinnistä ole kärryillä ja joka lähinnä kaveeraa kenotsooisen amatsonijääkaappipakastimen kanssa. Onhan tämä mukava tapa palata taas Danganronpan pariin, ei siinä mitään.


Olen kateellinen tyynylle.

Aoi päättää piristää itseään donitsitripillä, sillä sokeri on oikotie onneen tai keskivaikeaan syömishäiriöön. Jonkinmoinen pakkomielle on kuitenkin kyseessä, kun niiden rei’istäkin saadaan iloa. Rinkilälikka livahtaa yöhön katuen kirjoittamatonta sääntörikettään, mutta tulee toisiin ajatuksiin, kun kylpylästä kuuluu mekaanista rutinaa. Avonaisesta lokerosta löytyy kelmeästi hehkuva Chihiron irtopää, joka on vähintäänkin jokin noosfäärin avatar.


Olen kateellinen donitseille.


”Ethän murhaa minua moottorisahalla?” ”ENN ENNNN ENNNNNN ENNNN”


The night is dark and full of errors.



Ja sitten takaisin Makoto Naegin pariin. Hän on jo saapunut aamiaiselle, jossa väki on vähentynyt, sillä teinivainajien lisäksi joukostamme puuttuvat Togami, Toko/Genocide Jill ja Aoi, joka Sakuran mukaan kärsii vatsakivuista. Sen siitä saa, kun makeaa mässyttää! Teknisesti ottaen myös Ishimaru on poissa, sillä hän on hajoamisensa jälkeen vaipunut katatoniseen tilaan. On kuin mies olisi kehittänyt neljään pyrkivän piin, eivätkä Hiron palopuheet herätä vastakaikua.


Lemuriassakin tuolimies ampuu kaikki.


Varsinainen, öh, takaisku.


Ishimarukin halusi kyydin.

Hifumi jo miettii epävarmaa tulevaa, mutta Celeste ihmettelee, mikseivät he ole tyytyväisiä heille annettuihin mukavuuksiin. Hän ainakin on jo unohtanut karun ulkomaailman. Hifumi alkaa kuitenkin höpistä salakielellä entiteeteistä, jotka tulkitsen piirretyiksi lolipennuiksi ja antropomorfisiksi voimatonttu-ukoiksi eli ilmeisesti hänelläkin alkavat klippiepisodit kadota animesta.


Välillä Danganronpa harrastaa tosi hienovaraista sosiaalista kommentaaria.


Jos Star Ocean 5 tulee, sen hahmokastissa on tällaista mustaa paskaa.

Oletin Hiron olevan vetelä nahjus, mutta hänpä nimeää itsensä iän suomalla arvovallalla ja Ishimarun täyshajoamisella porukan johtajaksi ja ehdottaa heidän jatkavan koulun tutkimista, sillä jos historia tosiaan toistaa itseään, oikeudenkäynnin jälkeen heillä on lisää huoneita, joihin piilottaa ruumiin. Muutkin innostuvat lisätilasta ja johtolangoista, mutta kaiken pilaa paikalle tupsahtava saksikäsi-Jillward, joka ei sentään heti upota instrumenttejaan kenenkään otsaan. Mutta ei umpikahjo sarjamurhaaja ole varsinaisesti sivistynyttä pöytäseuraakaan. Jäiköhän se Toko sittenkin lopullisesti toisaalle? Neiti Kansanmurha on aivan täpinöissään uudesta paikasta, jossa hän voi toteuttaa itseään ja ensi alkuun hän aikoo panna stopin jakomielikliseille. Jill jää kikattamaan itsekseen muiden syödessä ahdistavaa aamiaista, ja sitten itse kukin levittäytyy ympäri koulua.


Lemuriassa kylänvanhin päättää kaikesta.


Varsinkin jos löytävät väkevöitettävää uraania.


Ja sitten he kaikki kuolivat.


Aloita vaikka Tokosta niin päästään sinustakin eroon.


Parasta heittää paria noppaa.

Maailmani on jälleen täyttynyt epämääräisiin paikkoihin ilmestyneistä kolikoista, joten nuohoan umpimähkään aiemmat paikat, sillä jostain syystä varsinkin pyykkituvan pesukonekolonnaan ilmestyy sattumanvaraisiin koneisiin valuuttaa. Sinänsähän tämä on pakkomielteistä keräilyvimmaa, kun oikeudenkäynneistä nettoaa moninkertaisesti massia, mutta onpahan tässä ainakin muutakin puuhaa kuin äksän painelu dialogin edistämiseksi. Sitä paitsi käytäväkomppaus värikoodatuilla käytävillä autereisen musiikin tahtiin on mukavan rentoa puuhaa. Ei sitä aina viitsi warppailla tärkeisiin paikkoihin. Käyn myös matkalla yläkertaan kaupassa tuhlaamassa rahojani pariin otteeseen, kun ensimmäisellä yrityksellä arpakoneesta ulostautuu sama vanha t-paita, mutta satunnaisgeneraattori suo sentään ihan uuden lahjan. Vaikka jotkut huoneet – etenkin luokat – ovat jääneet tosi staattisiksi turhakkeiksi, vanhojen monitorien, kamerojen, kellojen ja ikkunalevyjen silmäilystä on tullut tapa, vaikka en todellakaan enää katsasta kaikkia spotteja. Makotolla ainakin tuntuu ajantaju rakoilevan ja paranoia iskevän.


Väärää kokoa minulle.


Ai, se oli vain ykkösluvun juonijuttu. Ei täällä koskaan enää mitään tapahdu.


Nyaa!

Ennen yläkertautumista huomaan koulunpuoleisen ykköskerroksen avautuneen täysin, sillä tähän asti teljetty sairaalahuone on nyt auki. Ei siellä tosin ketään ole eikä kyllä oikein mitään muutakaan, petejä, lääkekaappi ja sen sellaista. Ehkä tämä liittyy jotenkin tuleviin tragedioihin. Toisessa kerroksessakin on yllättävän tyhjää. Käytävällä kolmoskerroksesta höpisevän Hiron lisäksi yhytän poikien pukuhuoneesta yllättäen Togamin. Ja hän kun luuli olevansa täällä rauhassa lukemassa. Monokuma on pitänyt kovasti huolta, ettei täällä ketään kuollut tai mitään muuta vilunkiakaan tapahtunut.


Lemuriaan vievä vaatekaappi.


Jos Togamia voi kiusata, se on hyvän pelin merkki.

Kolmoskerroksen käytäväkompleksi johtaa suljetun neloskerrosportaikon lisäksi kahteen luokkahuoneeseen, hupihuoneeseen, kuvisluokkaan ja tiedelabraan. Katsastan copypasteluokat ensin. 3-A:ta asuttaa Sakura, joka on ilmeisesti ottanut tehtäväkseen ronklata massiivisilla lihaksillaan ikkunalevyt helvettiin, mutta mikään ei taivu hänen tahtoonsa.

Lay of the yet another land on top of the yet another land.


Vain Solo Wing Pixy puuttuu.


No niin minäkin.

Jätän trippailutapetit ja liitutaulun väärinkäytön ja siirryn hupihuoneeseen, jossa déjà sanoi ”Vu”, sillä aivan kuin olisin ollut täällä ennenkin. Juuri niin, kyllä, huonehan on kuin melkein suoraan Virtue’s Last Rewardista, jonka kolkoilta käytäviltä löytyi aivan vastaavanlainen viihdekäyttöön omistettu tila. Sekä ’ronpan että VLR:n hupihuonetta somistavat bilispöytä ja darts-vehje, joten assosiaatio oli välitön. Tosin tässä pelissä ei ole lagomorfis-animatronista kyytivehjettä eikä koristehaarniskoja. Mukavuuksista innostunut Celeste (vaikka hän ei koskaan näytä kovin innostuneelta) luettelee viihdetilan sisältävän lisäksi Othellon ja shōgin lautapelifriikeille. Petyin 7 Wondersin puutteesta.


Ja häviäisin Celestelle kaikissa.

Onpa siellä lehtiäkin, ja tässä vaiheessa Monokuma ilmestyy lesottamaan laajasta valikoimasta, johon ei tuhmuuksia kuulu. Celeste on utelias uusista numeroista, mutta karhu vihjailee varsin pelottavasti, että uusien lehtien saanti ei ole hänestä kiinni. Mitään tässä ei sanota suoraan ja nallekin katoaa paikalta sopivan möläytyksensä turvin, mutta minusta alkaa jotenkin pahasti tuntua, että kenties Makoton perhesohvan pommituksessa onkin jotain perää. …Mitä helvettiä tuolla ulkomaailmassa on meneillään?!


Kokonaista kaksitoista.


Tai Elloksen katalogi.

Lelut koluttuani siirryn Kyokon jututuksen jälkeen kuvisluokkaan, jonka takaseinä näyttää technicolor-oksennukselta sinne tungettujen härötöherrysten vuoksi. Sivistyneempään makuun siellä on ylen korskeita marmoripatsaita ja tietenkin marmorikuma seassa. Hifumi on luonnollisesti täällä hakemassa inspiraatiota ja saan kuulla häneltä juttua veistoksista ja etenkin figuureista, jotka ovat hänestä ihan tarpeeksi kaksiulotteisia. Sitten minulle kerrotaan oma keksimiä erisnimiä, joiden figuja tämä pallukka arvostaa ja teeskentelen kiinnostunutta. Genshikenin lukeneena ymmärrän kyllä, miten tämä otakutouhu saavuttanee Japanissa ihan uudet sfäärinsä, kun miljoona pulkkanarua tai ihrakasaa ahtautuu hikoilemaan johonkin Tokion lähiön coniin keräämään swägiä ja onanoimaan cossaajille, joten siinä mielessä herra Hifumi lienee oivallinen stereotyyppi tästä alakulttuurista. Arvostan innostuneisuutta, mutta kunhan Hifumi ei ala ponifaniksi, kaikki on hyvin.


PUMPKINHEEEEEEEEEEAAAAAAAADDDDDD!!!


Tajusin viittauksen heh.


Sillä välin Kiasmassa.

Kuten yleensäkin, jätän hourailevan Hifumin omaan arvoonsa ja käväisen kuvisluokan tarvikehuoneessa, jonka lattialla lojuu suuremman luokan jättishokkiylläri: valokuva Mondosta, Leonista ja Chihirosta. Hemmot ja mukahemmotar ovat otoksessa ihan fiiliksissä (Mondon menneninkäryiset kainalot löyhkäävät jo Vitani audiorööreistä) eikä minun tarvitse edes kysyä mitään ennen kuin Makoton pieni mieli tulvii kysymyksiä.


”A surveillance camera?!”

Mutta ennen kaikkea minua ja Makotoa askarruttaa, miksi kuvan ikkunassa ei ole metallilevyä. Monokuma ilmestyy nyysimään unohtamansa (joo joo ihan varmasti) arvoituskuvan ja haaveilemaan hymyilevästä nuorisosta eikä tietenkään ennen katoamistaan kerro minulle yhtään mitään. Makotokin jo raivoaa, mutta minä hymyilen. Lisää kysymyksiä, voi kyllä! Tämä kolmikko siis oli toistensa kanssa tekemisissä ennen Hope’s Peak Academya, mutta kovasti he kyllä olivat kuin eivät olisi tunteneet toisiaan.


Tämähän on Hope’s Peek Academy.

Luoviuduin turkoosin puhelinpylväskäytävän poikki muutaman mutkan jälkeen tiedelabraan, joka on melkoinen halli eikä muistuta luokkaa ensinkään. En saa vastakaikua Ishimarulta, joka on kuitenkin viitsinyt tulla tänne asti seisomaan paikallaan, joten koluan huoneen ihan itse. Isken silmäni väkisinkin tilan keskushökötykseen, joka tuo väkisinkin mieleen asteroidikaupunkia lähestyvän lineaarikiihdyttimen.

Monokuma tupsahtaa jälleen kerran jutustelemaan joutavia, sillä hän kertoo laitteen olevan aikakone. Kuulemma koulun entisen äärimmäisen fyysikon suunnittelema ja kaikkea. Ishimaru saa kerrankin soperrettua jotain Mondon pelastamisesta aikaloikalla, mutta Monokuma murskaa unelmat kertomalla koneen kykenevän minuutin mittaiseen menneisyysloikkaan. Jos vaikka pizza palaa pohjaan. Itsehän mietin, että kärsivällinen aikamatkaaja voisi tehdä miljoona miniloikkaa. Millään tällä ei ole kuitenkaan niin minkään valtakunnan merkitystä, sillä meidän piinaajamme valehteli koko ajan. Vekotin on ilmanpuhdistin, jolla eläisi vaikka Marsissa. Hetkinen, olemmeko me Marsissa? Paskapuheen myötä nallea ei enää ole ja murtunut Ishimaru palaa lukkoon. Makoto raivoaa, että Monokuma tuli perseilemään tämän kustannuksella ihan tahallaan.


Viittauksen toistamisenkin uhalla: ”Tragedy, ain’t it?”


TIME PARADOX


Kalliita megaprojekteja tehdään tämän vuoksi.


Suuri skotti.


Opin uuden sanan.

Kun kuvakulmaa kääntää, etualalle lipuu pöytä, jonka ainoa esine on sydämillä ja animujousiampujachibiprinsessalla koristeltu digikamera. Se näyttäisi toimivan, mutta Makoto päättää jakaa löytönsä sitten muiden kesken. Myös tiedelabrassa on oma tarvikehuone, jota en ehdi sen syvällisemmin tutkia, kun sitä asuttaa tämän köörin vaarallisin tapaus. Niin, se sarjamurhaaja. Kovasti hänestäkin on hyötyä. Nytkin Jill on ihan formaldehydipöllyssä ja kohottelee jo saksiaan. Makoto ei keksi tähän mitään sanottavaa, mikä kohottaisi hänen eloonjääntitodennäköisyyttään kauhuakan seurassa, joten hän päättää etsintänsä tähän. On aika palata ruokasaliin, sillä takuulla muillakin on kerrottavaa.


Kawaii desu.


Pelottaa.

Ja ehkä joku pääsee hengestään.