72 - Viides oikeudenkäynti, osa 3

Koska en teknisesti valehdellut väittämällä jatko-osan jatkuvan pääsiäisen jälkeisellä viikolla vaan jätin pelivaraa pääsiäisen jälkeiselle loppuvuodelle, on syytä läpäistä Trigger Happy Havoc kunnialla loppuun. Minähän en tätä epätyydyttävästi vie päätökseen, harmittaisihan tuollainen julkea perseily itseänikin. Enkä muutenkaan jätä koskaan blogeja kesken, jos ei lasketa mukaan kaikkia aikaisempia.

Eihän tuossa edes tarjottu lopputekstejä alkuvalikosta nyt puhumattakaan, kun tarinassa rikottiin aika-avaruusjatkumoa loikkaamalla takaisin ratkaisun hetkiin. Kiihtyneessä tilassaan Makoto ilmiselvästi kuvitteli, mitä väärästä valinnasta seuraisi ja joutuu nyt hiukan selvittelemään päätään tiukan valinnan edessä. Muistojen tuominen mukana vaihtoehtoiselle aikajanalle kun ei ole juuri tässä visual novelissa mahdollista.

Viimeksi nähtiin siis ilmiselvä pelin huono – tai tapahtumagallerian perusteella vaihtoehtoinen – loppu kauhistuttavine seuraamuksineen. Kyokon jouduttua murskatuksi (ja minun kavahdettua märälle lätsähdykselle) rauha lankesi Hope’s Peak Academyyn eikä kenenkään täytynyt enää kuolla. Paitsi Tokon, jolle nähtävästi kävi jotain peruuttamatonta Togamin kanniskeleman muistotaulun mukaan. Ehkä Genocide Jill rikkoi jotain hänessä. Ehkä hän rikkoi sittemmin sääntöjä. Ehkä Togami antoi ymmärtää, ettei tule koskaan olemaan hänen Isäntänsä ja Toko antoi ymmärtää, että se on ranteet auki Jillin saksilla. Tai sitten hän on vain kameran takana, mutta ajastuskin on keksitty.

Siitä ei ole tietoa, päättyikö tylsäksi muuttuneen viihdeohjelman filmatisointi koko maailmalle, kun tarjolla ei ollut enää epätoivoa, vain Big Bear ilman kuolettavia häätöjä. Myös Monokuman tai takapirun liikkeet jäivät ikuiseksi arvoitukseksi. Joku kuitenkin täydentänee selviytyjien ruokavarastoja tai sitten heille oli annettu edellytykset ryhtyä omavaraisiksi. Voi olla, että heidät jätettiin elämään epätoivoiseen loppuun asti vailla pakopaikkaa oman onnensa nojaan ja Monokuma päästettiin ikuisille talviunille. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan tullut pelastamaan heitä.

Viimeisen yhteispotretin perusteella näen vain pienen joukon suhteellisen onnellista porukkaa. Eniten tyrmistyin Togamin aidolle hymylle. Pelin aikana lähin hymynkare oli vain julkeaa irvailua, mutta lähitulevaisuuden Togami vaikuttaa oikeasti aika rennolta häiskältä! Tässä sen näkee, ettei raha tee onnelliseksi. Monokuma-kolikoistakaan tuskin rohmuaa minkäänlaista pesämunaa, kun valuutan ainoa funktio koulun sisällä on ostaa lahjoja MonoKoneesta. Entistäkin vanhempi Hiro näyttää suunnilleen japanilaiselta lähinaapurin työttömältä hamppusedältä. Välittömänä assosiaationa mainittakoon mainion eriskummallisen Funky Forest -elokuvapläjäyksen Guitar Brother, en oikeastaan tiedä edes miksi. Makoto näyttää suunnilleen omalta itseltään, Aoi taas… no, kotiäidiltä, kunnon milffiltä.

Ajoitan kuvan jälkikasvun perusteella vähintään johonkin viiden vuoden päähän. Jos äärimmäisyydet olisivat repineet hiuksiaan ja muutenkin seonneet tajuttuaan vapauden olevan sula mahdottomuus, he eivät näyttäisi tuollaisilta. Toki alkuhetkien epätoivo ja kauhistelu olisi ollut melkoista, mutta tässä puhutaan nyt useasta vuodesta. He olivat hyväksyneet tilanteensa ja päättäneet elää loppuun asti tekemättä joukkoitsemurhaa. Vuosien saatossa he olivat saavuttaneet jonkinlaisen toivon, vaikka siihen ei pako kuuluisikaan.

Ja hankkineet lapsia. Ehkä genetiikka ei toimi siten, että pennut perivät toisen vanhempansa hiukset täysin identtisesti, mutta ainakin on selvää, millaista sutinaa vällyjen alla on jyystetty. Aoilla on epäsuotuisa asema olla äijäkolmikon kynnettävänä, kun Toko näköjään valitsi mieluummin kuoleman, mutta en minä Makotona valittaisi oikeastaan mistään muusta kuin siitä, että penskojen ikäjakauman perusteella Togami ehti apajille ensin. No, onhan heppu kuvassa oikeinkin salskea uros, ei siinä mitään, mutta minä kun luulin Makoton olevan Aoille se ensimmäinen! Hiroa käy vähän sääliksi, kun sai hännänhuippuna säälistä ja käytännön pakosta.

Toivon Hope’s Peak Academyn nelikolle vilpittömästi kaikkea hyvää ja vuosisatojen saatossa runsaita ristisiitoksia ja vaihdan rinnakkaistodellisuutta toiseen. On aika selvittää, mitä pelin lopussa ihan oikeasti tapahtuu. Varmuuden vuoksi juoksen toistamiseen karkuun.

Kunhan Togami on ihmetellyt toista todellisuutta ihmettelevää Makotoa, palataan takaisin kaiken määrittelevään valintaan. Nyt annan Kyokon valheen olla. Kyoko ei ole missään vaiheessa edes rivien välissä vaikuttanut pahikselta eikä Makotokaan usko ajatuksissaan Kyokon olevan murhaaja, vaikka juurihan he olivat asiasta äänestäneet valehtelun perusteella. Nyt Makoto uskoo vain takapirun järjestämään takapirulliseen ansaan ja vastaa Kyokon patentoimalla kolmoispisteellä Togamin tivatessa, onko kellään antaa vastaväitteitä Kyokon ansamanifestille.


Näin todellisuuden, jossa sait naista. Vähemmästäkin toljottaa.


Ollaan hereillä siellä.


Oho vahingossa valitsin taas väärin.


True Ending go!


Et usko itsekään.


Kuvittelet vain.


En kommentoi.

Ja kun Makoto pysyy vaiti, Togami hiukan pettyneenä toteaa, että Kyoko ei näköjään vienyt kaapin avainta huoneeseensa. Hiro muistaa Togamin pitäneen hallussaan Kyokon huoneen avainta. Tokon suutahdettua vihjailulle Togami vastaa syytöksiin yöalibillaan, joten jäljelle jää vain yksi ehdoton vaihtoehto. Aoi tajuaa syyllisen olevan Makoto. Nelikkoa varjelee alibi, Kyokoa puolestaan Makoton itsetuhoinen päätös olla hiljaa.


Voinko ehdottaa itseäni?


Lemurian kautta asia on näin.


Kuten minä!


No ei tämä käänteinen psykologia toiminutkaan.

Tajutessaan tuomiolirinsä Makoto alkaa sopertaa, että heidän tulisi käydä tapahtumaketju kertaalleen läpi. Tähän kätkeytyy taatusti jotain! Koko juttu on älyvapaa! Joku satunnainen Mukuro ilmestyi kuvioihin kuolemaan, jotta oikeudenkäynnit jatkuisivat ja Kyokokin puhui ansasta. Siksi tämän on olta-


Aloitetaanko siitä, ettei Kyoko ole ruumis?


Työntäkää vain lisää väkeä tänne koko ajan kuolemaan. Show’n täytyy jatkua.


Mitä paskaa nyt.

Hyvä on, tätä en osannut odottaa. Luulin oikeudenkäynnin jatkuvan vielä jonkin aikaa ja päättyvän loppupäätelmään, mutta karhu on puhunut. Historia toistaa itseään Monokuman selittäessä, että olimme myöhässä. Tosin Kyoko kummastelee, ettei heillä ennen ollut mitään aikarajaa. Oikeudenkäynnin pisteytys ja sen jälkeinen äänestys antavat ymmärtää, että viides oikeudenkäynti oli kaikessa näennäisessä lyhykäisyydessään todellakin tässä.


No siinä aiemmassa aikajanassa.


En minä tällaiseen suostunut.