84 - Viimeinen oikeudenkäynti, osa 5

Danganronpan viimeinen debatti on erittäin pitkä ja polveileva enkä ihan ensimmäisellä kerralla keksinyt sen nokkelan symbolista jippoa ennen kuin keskustelu – tai oikeammin monologi – oli lipunut loppuun. Ainakin usean minuutin (kului niitä kellossa jotakuinkin neljä) mittaisessa kestävyystaisteluruljanssissa turboahdettu debattiteema ehti kerrankin soida alusta loppuun ja sopi tilanteeseen täydellisesti. Alkuhämmennyksen jälkeen en tehnyt virheitä, vaikka koettelemuksen loppupuolella sormet alkoivatkin hikoilla. Minähän en osu lopussa ohi!

Nyt ei ole kyse niinkään ristiriitojen puhkomisesta totuusluodeilla, sillä lippaaseen sullotut viisi luotia ovat pelkkää hämäystä. Kun Junko kertoo seikkaperäisesti, kuinka hänen kuoltuaan Hope’s Peakin ilmanpuhdistimet pettävät ja kuinka ulkoa tulvivat saasteet pakottavat heidät uuteen vähemmän uljaaseen maailmaan, Makoton täytyy siinä sivussa ampua lukitulla toivolla itse kunkin kolmen pisteen epätoivo seulaksi. Jokainen löytää vuorollaan itsensä ja debatin kiertokulku jatkuu niin pitkään, kunnes taivuteltavia ei enää ole. Koska äärimmäinen debatti on ehdottomasti tarinan pelimekaaninen huippuhetki, ei ystävieni käännytystä valoon sovi sivuuttaa.


Toivoluoti olisi päihittänyt kaikki aiemmat oikeudenkäynnit yhdellä laukauksella.

Ensimmäisenä vuorossa on Hiro, jonka povaustemput haraavat kovasti lähtöä vastaan, mutta hetken ulistuaan Lemurian kovin äijä julistaa haluavansa elää, jatkaa eteenpäin. Jokin odottaa häntä ulkopuolella. Sinnehän hän on alusta asti pyrkinytkin muita äänekkäämmin. Muistan yhä hänen odottamattoman hajoamisensa pelin alkupuolella. Hiro mieluummin nakkaa ennustukset mäkeen ja jatkaa puhtaalla mututuntumalla. Olkoon Lemuria kanssasi.


Käytävä Lemuriaan.


Mutta nuohan tarkoittavat samaa Lemuriassakin!


Usko myös Lemuriaan niin vielä joskus palaat sinne.


Monohuligaanit särkivät vahingossa taivaan.

Aoi pääsee ääneen seuraavaksi. Ei hänellä mitään kovin syvällistä asiaa ole, kuten vähän arvelinkin. Uimari on yhä takertunut Sakuraan ja miettii, mitä rakas ystävä tekisi. Aoi heittää Sakuran suusta pari neuvokasta aforismia, jotka voisivat olla peräisin vapaa-ajan looppaavan dialogin urheilijaviisauksista, ja saavuttaa… öh… maalin? (koska hän on urheilija ja urheilijalla on maali geddit)


Nostelee vinopenaa ja murahtelee.


Syö paljon donitseja.


Usko donitseihin.


Onpas mielenkiintoinen ohjelmointi.

Genocide Jillillä on vielä vähemmän järkevää sanottavaa, koska hän nyt on vähän semmoinen lyyli. Kiintiökikatuksen jälkeen akka nakkaa evvk:n, ilmoittaa inhoavansa koulua ja seuraa Isäntäänsä vaikka maailmanloppuun asti. Ainakaan sinne ei ole pitkä matka. Tuskinpa vähämielinen Jill edes kykenee epätoivoon, joten hän lienee käännytettävänä lähinnä käytännön pakosta.


Totta.


En minäkään välitä, kunhan et tapa.


Usko… öh… Isäntään.


Käy aina mielessä, kun vien roskat.

Korskeat sukujuurensa kertaheitolla menettänyt Togami sivuuttaa Makoton totuusluodin naurettavana hömppänä. Hänellä ei käynyt epätoivo edes mielessä. Tai niin hän väittää. Kovasti kyllä Togami uhoaa, ettei Makoton kohtalo kiinnosta pätkääkään, kun hänellä on yhä mielessä asia, josta hän on pitänyt kiinni ja joka näyttäisi pikapuoliin toteutuvan. Takapirun loppu on käsillä eikä Togamin pyhä nimi ole tyrehtynyt niin kauan kuin hänessä henki pihisee.


Näytit niin säälittävältä.


Oivaa näyttelyä Togamien joukkokuolemassa.


Usko siihen, että tapat hänet, vaikka et sinä häntä kuitenkaan tapa.


Vaikka mitä.

Kyokon kolme pistettä odottaa aivan lopussa, ja koska musiikilla on tapana tehdä asioista oikealla hetkellä dramaattista, päättymättömän debatin viimeinen etappi etenee alusta Kyokon pelastamiseen Danganronpan pääteeman tahdissa. Kyllähän se kaikessa yksinkertaisuudessaan säväytti.


Eräs ympyrä sulkeutuu.

Kyoko löytää itsensä debatin päätyttyä. Vaikkei hän isäänsä sen kummemmin tuntenutkaan, siitä hän on varma, että ukko kääntyisi haudassaan, jos he antaisivat Makoton kuolla. Kyoko pohtii vielä itsekseen tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä ja antaa asian olla. Hän kääntää ehtymättömän huomionsa Makotoon, sillä hänellä on melko aukoton teoria, kuka tämä tänne asti porskuttanut keskinkertaisuus on miehiään.


Minä niin kiroilen, jos jossain vaiheessa selviää, että rehtori olikin pahis.

Kyokon mielestä Makoto ei tullut tänne tuurilla. Makoto tuli tänne hävittämään äärimmäisen epätoivon. Vaikka arvasinkin seuraavan repliikin noin peninkulman päästä, en voinut olla hymyilemättä. Makoto Naegia voisi siis kutsua äärimmäiseksi toivoksi. On tämä niin tyhmää kamaa, mutta samalla niin vastaansanomattoman siistiä! Kurapaskaksi tämä muuttuisi vasta jonkun känistessä ”luottamus ystäviin on ystävyyttä!” mutta ei tämä nyt sellainen kertomus ole. Olen kenties saanut yliannostuksen epätoivosta ja toivosta, mutta en jaksa valittaa. Tällaista minä suunnilleen odotinkin enkä pettynyt. Ulkopuolisen silmistä dialogi on epäilemättä typerää japsiroskaa, mutta ulkopuoliset voisivat mennä itseensä. Äh, mitä minä oikein höpisen… sillä Makoto Naegi muuttuu pelin viimeiseksi totuusluodiksi! Äärimmäinen toivo vs. äärimmäinen epätoivo! Oletteko ennen tollaista nähneet?! Rivien välistä on kenties vaikea tulkita, tihkunko sarkasmia, mutta riittänee kun sanon: en juurikaan. Fun fact: katsastin heti Makoton ylösnousun jälkeen tyypin todistusyhteenvedon enkä ihan tajunnut, kun erikoiskykynä komeilikin ultimate despair. Mitä helvettiä?! Oikeasti uskon tuon olevan vain omituinen virhe. Kuka muka muutenkaan enää tässä vaiheessa selailisi hahmojen tietoja? Varmaan joku urpo, jonka blogipäivitykset viivästyvät.


Eksyin kauppareissulla, ja tässä nyt ollaan.


Mikäs arvonimi jatko-osan pääjehulle annetaan?



Junko saa keskisuuren hermoromahduksen eikä edes omaksu mitään tiettyä persoonaa, kun takapiru rähjää kasvot vääristyneenä täydellisen epäuskoisena muuttuneesta Makotosta ja itkupotkuraivaroi, kuinka me kaikki olemme ihan tyhmiä ja turpa kiinni Makoto äiä. Äärimmäinen muoti-ilmiökin pilkistää leonkuwatamaisessa epäviileässä raivokohtauksessa, josta on arvokkuus kaukana. Usean persoonan ja ulkoisen nallekarhun taakse kätkeytyneen Junkon sisin taitaa olla todellisuudessa kasassa nahkealla sinitarralla.


Jumala.


Itse se on tyhmä, joka tyhmäksi haukkuu! : (


En ole kuluttanut vaatteisiini tonneja!


OLE HILJAA!

Makoto tajuaa tilaisuutensa koittaneen, kunhan hän toteaa ensiksi itsekseen, ettei toivo ole sellainen kyky, jota kehitetään. Sillä ei ole merkitystä, onko Makoto äärimmäinen tuurihaukka tai toivo…emu. Riittää, että hän osaa tanssia paremmin kuin Junko.






Hey, baby.

Danganronpan viimeinen minipeli ja luotiaikatappelu saattaa olla ohi todella nopeasti. Ei näiden matsien todellista kestoa edes tajua, kun ne vääntävät keskittymisnupin äärimmilleen. Makoton ja Junkon kaksintaistelu alkoi tempo jotakuinkin tapissa ja monipersoonainen takapiru läimäytti vielä negakuumeenkin heti parketille. Ruutu täyttyi tuttuun tapaan pullistuvasta huutomöykästä enkä varmasti missään välissä täysin sisäistänyt, mitä edes tapahtui, mutta Junko sai silti jatkuvasti kuonoonsa ja vaikka minäkin sain runtua, menetin lopulta vain yhden sydämen. Tuntui tämä silti suhteessa hankalalta ja haasteen puolesta ihan tarpeeksi sopivalta kliimaksilta. Jostain kumman syystä ei hurjasti kiinnosta jumittaa näiden parissa muutamaa kuukautta. Ärhäkkä hevi-Junko pelkistyy ratkaisun hetkillä ulvomaan epätoivolatteuksia, jotka olisivat kamalaa bassokinkkumölinää jonkun hemmetin Kingdom Heartsin lopputaistelussa mutta jotka istuvat paremmin käsikirjoitettuun kontekstiin vallan mainiosti. Junko Enoshiman äärimmäinen epätoivo tuhotaan Makoto Naegin (ja hänen rytmiorkesterinsa) äärimmäisellä toivolla.


How many bridges can they burn till we turn?


How many lives can they take till we break?


How many dreams terrorized till we rise?


How many visions must they burn till we learn?


How many homes set alight till we fight?


How many futures must we dream till we scream?


How many sins must they repeat till we’re beat?

Viimeinen oikeudenkäynti päättyy Makoton kieltäytymisiin ja haluun jatkaa eteenpäin. Myös Junko ölisee jotain vähemmän koherenttia.


Näytä sille lortolle.


Niin just.


Kuolet piaaaaaaaan.