89 - School Mode, intro, päivä 1

 
Pikanttina yksityiskohtana alkuvalikkoon saavuttaessa kajahtaa Monokuman ”Thrills, chills, kills!” ja valintaa siivittää puhuhuhu.

Hetkinen nyt, mitäs kummaa? En kai aloittanut vahingossa pääjuonta alusta? Makoto Naegin mietteet Hope’s Peakin uljaasta oppilaitoksesta ovat lähestulkoon sanasta sanaan identtisiä, mutta mutkia oiotaan jo protagonistin esittelyvaiheessa ja Makoton pohdinta Sayakan ja Leonin kaltaisista äärimmäisyyksistä ohitetaan surutta. Eteissalissa maailma kuitenkin vääristyy kuin ummetuksen vuoksi mutkalle vääntynyt kangastus ja Makoto löytää itsensä eteissalista, jossa valtava aseistettu portti häämöttää säpissä. Juurihan minä astuin tuosta valoon!

Neljätoista muuta äärimmäisyyttä ei esittelyä kaipaa, ja tarkoitan tätä kirjaimellisesti, sillä minkäänlaista hahmoesittelyä ei tule. Sayakakin moikkaa minua kuin vanhaa tuttua. Ah, Sayaka. Ja kaikki muut. Yhä hengissä. Älkäähän murhatko toisianne tai tapan teidät. Makoto on sen verran pihalla Sayakan tervehdyksestä, että Junkokin katsoo asiakseen ihmetellä, missä maailmassa oikein olen. Nyt on kyse siis siitä alkuperäisestä Junko-Mukurosta ennen gungnirointia, joten taidanpa viitata feikkityttöön selkeyden vuoksi Junkona, sillä uskoisin sen oikean Junkon loistavan tässä toissijaisessa tarinassa poissaolollaan ja Mukuroa tuskin otetaan tässä puheeksi muutenkaan.


Koin keskisuuren déjà vun ja näen tekstilaatikot shakkikuviona, miten niin?


Siskosi saattaa tietää.

Ihan kaikki eivät ole paikalla, sillä osa heistä lähti liikuntasaliin kuultuaan merkillisen kuulutuksen avajaisseremoniasta. Makoto tuli paikalle viimeisenä herättyään luokkahuoneessa, vaikka tätä ei tällä kertaa koettukaan. Yleinen tilanne on kuitenkin samanlainen kuin murhaleikissä eli kukaan ei oikein tiedä mistään mitään, reitti vapauteen on suljettu ja kamatkin on nyysitty. Kun Hifumi, Junko, Kyoko ja Ishimaru ovat keskustelleet tilanteesta, siirrymme porukalla liikuntasaliin. Osaan jo arvata, mitä siellä odottaa. Ainakin osittain.


Luulisi jo tottuvan tällaiseen.


Maailma kaipaa Kiyondoa.


Se alkaa… TAAS.

Pääjuonesta lainattua kamera-ajoa myöhemmin rakas rehtorimme loikkaa pirteänä eetteriin. Monokuman mieliala kuitenkin muljahtaa välittömästi masentuneempaan, kun ei avajaisseremonia menekään ihan nappiin. Nallerukalla on itsevarmuus tiessään. Vasta nyt oppilaat tajuavat, että teddykarhuhan puhuu. Kommentit eivät varsinaisesti piristä depressiokierteeseen syöksyvää mesireksiä, joka nurisee kuinka reaktiomme toistavat itseään. Onko tämä nyt hienovarainen neljännen seinämän viittaus murhaleikin näennäisen loputtomaan dialogiin?


No en kyllä arvaa.


Tässä vaiheessa olisin yllättynyt, jos et olisi Monokuma.


En kyllä suostu lavalle laulamaan.


Olen niin pahoillani puolestasi.


Ei saatana, pitikin aloittaa School Mode. …Takaisin LEMURIAAN!!!


Murhaleikki oli vasta kenraaliharjoitus.


Monokuman mieliala on muuttunut Kertalaaki™:ksi.

Togami kyseenalaistaa Monokuman rehtoriuran, mikä saa Monokuman kitisemään lisää. Eihän hän keksi heille mitään tekemistä ja lisäksi hän unohti jonkin seikan seremoniasta. Sakura olisi kiinnostuneempi pääsystä pakoon, mutta Ishimaru iskee kyntensä nallen puheisiin. Monokuma unohti… varmuuskopionsa.


Et uskoisi kuka Kyokon isä on.


Etkö ajatellut, että koulussa voisi opiskella?


”Laiminlöit tehtäväsi.”


Hyvinhän siinä viimeksikin kävi.


Kaksi vuotta elämästä ja maailmanlopun.


Muistitikullakin pitää olla.

Vaikka toteamus kuulostaa omituiselta, Leon päättelee, että rehtori taitaa olla joko lelu tai robotti. Tai Kyokon luurankoisä lahjapaketissa, mutta ehkä ei ole syytä lähteä tuolle linjalle. Monokuma innostuu pääjuonta myötäillen lesottamaan olevansa teknologisesti NASAn nörttienkin käsityskyvyn tuolla puolen. Ongelma on siinä, että Monokumia on vain yksi, eikä koulu voi alkaa, sillä jos aito ja alkuperäinen ylikellottuu kuoliaaksi, eihän heidän opiskelustaan tulisi yhtään mitään. Sitä paitsi tämä pentulauma kehtasi räjäyttää ja purkaa hänet murhaleikin aikana! Makoto ei tajua, mistä otso horisee. Minä vain nauroin. Voi näitä viittauksia.


Teknisesti ottaen Monokuma on pelihahmo.


Voidaan kokeilla.


Juoni käski.

Meille annetaan ultimaattumi, joka määrittää kouluelämämme. Ai mitä, ettäkö täällä opiskeltaisiin? Kaikkea sitä! Kuka muka haluaisi vastata oppitunneilla monivalintakysymyksiin, hengata vapaa-ajalla kaverien kanssa ja kavuta varjoulottuvuudessa loputonta tornia tai etsiä totuutta televisiotodellisuudesta? Ei, Hope’s Peak Academyssa rakennetaan Monokumalle varmuuskopioita. Leonista tuo kuulostaa vähintäänkin naurettavalta eikä Togami aio tanssia rehtorin pillin 13/8-tahtiin. Äijän tyly tylytys jaksaa huvittaa yhä, tarinasta riippumatta.


Teen kaikille hoopot viikset.


Tottelit sinä niitä murhaleikissä.

Monokuman joristua tolkuttomia varmuuskopioiden erikoiskyvyistä koko touhu alkaa vaikuttaa entistäkin älyvapaammalta, vaikka hän kovasti yrittääkin motivoida meitä. Hiro aikoo jo painua takaisin Lemuriaan, mutta Monokuma näkisi manööverissä pienen ongelman. Metallilevyt estävät meitä livistämästä. Junko suuttuu ja Celeste ehdottaa Monokuman romuttamista, mutta karhupa uhoaa karkaavansa piiloon. Ja jos Mondolle ja Leonille ei uurastaminen maita, on meille vaihtoehtokin… murhaleikki. Voi ei, ei kai taas!


Teen Tupperwarekuman.


Sugoi Monokuma-chan desu desu uguu gozaimasu.


Lemuria on niin lähelllä… mutta niin kaukana. (vieläkin kaduttaa)


Tämä on vähän kuin sotatanner, Mukuro.


ISS:ltä asti löydetään.


Tätä seuraa FFFUUUUUUU ja räjähdys.


Ollut siellä, tehnyt sen.

Epähauska vitsi ei naurata ketään ja Aoikin haluaa pois, mutta Monokuma ei tykkää nykyteinien kitinästä. Pitäähän meillä nyt sentään jokin päämäärä olla. Tosiasiassa varsinainen koulu alkaa vasta varmuuskopioiden valmistuttua, jolloin pakokin on mahdollista. Eikä meidän ole syytä lusmuilla ja rakennella viiden pennin bootleg-roboja, vaan kyhäelmien tulee miellyttää armasta rehtoriamme. Huoli pois, sillä elämämme on turvattu jokaiselta mahdolliselta kantilta. Kenties metallilevyt pitävät tässäkin tarinassa maailmanloppua loitolla. Sayaka kysyy fiksuja, kun hän ei tajua koko jutun pointtia. Miksi heidän pitää tehdä tällaista? Monokuma sivuuttaa mokoman sivuseikan ja neuvoo lopettamaan ulinan. Sitten hän lähtee pois.


Typerän hauska juttu.


En tunne itseäni järin valaistuneeksi.


Takapiru on Junko Enoshima!


Kouluelämässäkin rakennamme varmuuskopioita?


Sitten lopussa kerrot, että maailma on tuhoutunut.


Kahta ensimmäistä saa sinusta.


”First task: blow up the village’s scouting blimps with a fire weapon! BECAUSE – REASONS!”


Jahuu.

Hope’s Peakin viisitoista ei tajua oikein mitään muuta kuin sen, että he ovat ansassa ja täältä pääsee pois rakentamalla Monokumalle varmuuskopioita. Celeste ei ymmärrä vankeuden tarkoitusta eikä Chihiro koulun nykytilaa. Sayaka arvelee häijyn järjestön olevan kaiken takana ja Hifumi kyseenalaistaa heidän olevan Hope’s Peakissa. Heidän ajatuksensa peilaavat jotakuinkin pääjuonen fiiliksiä, mutta ydinkysymys on sama: mitä täällä on meneillään? Ehkei sillä ole niin hurjasti merkitystä, kun tämä ei ole sentään mitään kaanonia. …Ellei School Mode kerro, mitä oppilaat tekivät toisen kouluvuotensa aikana ennen murhaleikkiä, mutta rohkenenpa epäillä.


Ainakin pääjuonessa olet hukassa ho ho ho.


Vasta Kyokon selitettyä tajusin kaiken, koska Kyoko tajuaa kaiken.


Toivon viimeinen syöpäpesäke epätoivon maailmassa.


Lemuriassa kouluhassuttelut päättyvät useimmiten ensimmäiseen tulivuoriuhriin.

Togami nostaa murhaleikin uudestaan esille, sillä sitähän he varmasti olisivat joutuneet harjoittamaan ellei Monokuma olisi muistanut varmuuskopioitaan. Ajatuskin toisten tappamisesta karmii kaikkia, mutta Ishimaru ei ole ihan vielä dudebroflipannut, joten äärimmäinen moraalikompassi luottaa yhteistyön voimaan. Celestekin valehtelee eurooppalainen linna mielessään, että heidän tulisi sopeutua tilanteeseen. Togamia ei juuri miellytä alhaisten maajussien kanssa kaveeraus, mutta hän ainakin vannoo löytävänsä henkilön, joka on vastuussa kaikesta. Ishimaru päättää puolestamme, että tästä eteenpäin Hope’s Peakissa vallitsee rauhaisa kommuunielämä. Aivan kuten vangitsijamme halusikin.


Kun viimeksi työskentelimme yhdessä, yli puolet meistä heitti henkensä.


Palvelee sinut oikealle.


Vähän Taeko Yasuhiroa silti suututtaa.


Ehkä kannattaisi kääntyä.

Oppilasjoukko siirtyy siihen toiseen paikkaan, jossa on yleensäkin puhuttu mahdottoman paljon. En ole koskaan nähnyt kenenkään syövän siellä mitään. Monokuma tapansa mukaan ilmestyy ruokasaliin selittämään lisää. Trollauksen, perseilyn ja häijyn puhuhun lisäksi hän on kävelevä tai oikeastaan vaappuva ekspositiotso.

Meille annetaan ruhtinaalliset viisikymmentä vuorokautta kyhätä varmuuskopioita. Se on melko pitkä aika. En pitänyt kirjaa murhaleikin pituudesta, mutta ekstravalikon perusteella Monokuman yöllisiä teatteriperformansseja järjestettiin seitsemäntoista kertaa, joten eiköhän tuohon hupiin vähän päälle parikymmentä vuorokautta vierähtänyt. Eli muutama viikko. Nyt puhutaan puolestatoista kuukaudesta. Minulla on jotenkin sellainen kutina, että tässä vaihtoehtotodellisuudessa aika kuluu paljon nopeammin ja rohkenen veikata, ettei School Modessa loppujen lopuksi kestä läheskään niin pitkään kuin murhaleikissä. Monokuma perustelee aikarajaa sillä, että mehän vain laiskottelisimme ilman hoppua.


Tuossa on 51 liikaa.


Katsokaa vaikka ulos.

Monokuma kertoo meille myös erityiskonsepteista, joita meidän tulee aika ajoin väkertää, sillä ei hänelle ihan yksi kopio riitä. Hän yrittää tuhertaa tekoitkua siitä, kuinka me vain särkisimme Monokumia, mutta vollotus ei mene läpi. Hän muistaa mainita pitävänsä edistystämme silmällä projektiarvioilla. Togami toivoisi kuolevansa, sillä niin paljon häntä kiinnostaa. Meitä ei kuitenkaan rangaista kämmeistä tai välinpitämättömyydestä sen kummemmin. Pako saattaa olla vähän haastavampaa, mutta ainakaan teloitus ei odota kaiken lopussa.


Ai vähän kuin sinä olet Junkon ainoa varmuuskopio?


Tukehduttaisin hunajapurkkiin.


Paska Monokuma-klooni.


Tuo voidaan järjestää.


Joku tuhatsanainen essee tai jotain muuta ankeaa.


Sekvenssisärjen tieni pakolipun yli.

School Moden ensimmäinen toimeksianto on Monokuma Casanova, joka ei Makotolle sano juuri mitään, mutta Monokumasta se on aika itsestäänselvä tapaus ja komeakin vielä. Aoi heittää ihan fiksun kommentin eli on parasta olla ajattelematta tai tästä ei tule mitään. Niin juuri, jotain varmuuskopioita pitää rakennella, mitä ihmettä nyt taas? Tekosyy se on tämäkin, mutta eiköhän tästä jotain hauskaa irtoa! Tutut hahmot kuitenkin mukana, joten tutustuupa kaikkiin tasapuolisesti, kun viime kerralla kuolema vei osan oppilaista hyvinkin äkkiarvaamatta.


Monokuma Bossanova?


En ymmärrä saarikuvan yhteyttä.

Tarvikkeita rehtorimme ei sentään aio jakaa. Ne pitää löytää ihan itse, mutta koska tämä on ensimmäinen kerta, hän tekee poikkeuksen, jotta pelimekaniikan salat avautuvat. Marmorista, alumiinitölkeistä ja taltasta pitäisi kaivertaa kreikkalaispatsas, johon taltataan ja ruuvataan ruuveja, jotta Monokuma Casanova syntyy.


Tarvikehuoneessa, duh!


Uurran sille ison kikkelin.


Pakko testata käytännössä.

En edes jaksa kyseenalaistaa kaikkea tätä informaatiota, sillä sitä tulee heti lisää. Uusi pelivalikko! Vain rakennusvalikko on tutoriaalissa valittavissa… ja siellä tukehdun informaatioähkyyn. Tällaista ei totisesti ollut siinä visual novel -murhaleikissä. Työkaluja! Käyttötavaraa! Kyhättyä roinaa! HP-esineitä! Mitä ihmettä, roolipeliksikö tämä muuttui? En ymmärrä mitään, mutta polku täydellisen Mono-olennon luomiseksi on tarpeeksi yksiselitteinen valikkoruljanssi, sillä mönkään ei voi mennä.


No kun en muuta voi.


Monolisa lähtee kyllä seinälle.


Such nonsenzu.


Runokirjassa on oltava Allen Ginsbergiä ja vogonien runoutta.


Pilalle menee kuitenkin.

Monokuma Casanova on valmis, ja uutterat opiskelijat palkitaan jokseenkin epämääräisellä reaktiolla ja viidellä matkalipulla, jotka eivät varmaan kelpaa VR:lle. Monokuma kertoo lipuista myöhemmin ja kun Hifumi, Ishimaru ja Sayaka uskovat pärjäävänsä, Monokuma antaa seuraavaksi objektiiviksi haalia satunnaista romua eikä aio auttaa enempää. Ei Aoi ainakaan apua tarvitse.


Yhtä ruma kuin sinä.


Mikä menetys!

Monokuma ohjeistaa olemaan rehkimättä liikaa, sillä tauot ovat hyväksi. Hän on niin ylpeä meistä. Varsinkin silloin, jos pidämme huolta yleisestä puhtaudesta, sillä mehän sentään joudumme asumaan täällä. Katsoin olkani yli sohvalla odottavaa tiskihimalajaa ja petyin itseeni. Taidanpa pitää pikku breikin. …No niin, mihin jäimmekään? Ai niin, siivous on kova juttu. Lisäksi Monokuma siunaa meitä pidemmän tähtäimen rakennusprojektilla, joka on tosi omaperäisesti toinen Casanova. Tällä kertaa aikaa on viisi päivää, jotka tuntuvat loppuvan heti kättelyssä, kun lukua katsookin. Jotain tulen tekemään taatusti väärin.


Voisi toimia nyrkkeilysäkkinä.


Kuitenkin tässä rakennetaan vain noita.

Minut heitetään takaisin toimintavalikkoon, joka on auennut kaikessa eksoottisuudessaan. E-käsikirja on sentään se sama vanha tuttu, vaikka karttaan, totuusluoteihin tai sääntöihin ei olekaan mitään asiaa. Todistuksen hahmolista on pääjuonen ajan tasalla aivan kuten lahjatkin.


Tuliaisia pääjuonesta.


Pitää joka pelissä olla pääsiäismuna.

Personal Effects näyttäisi olevan jonkinlainen yhteenveto omistetuista esineistä ja hahmojen statuksesta. Pikselipäillä on hiparien lisäksi tasot keräykselle ja siivoukselle, sillä kuten saan suhteellisen selkeästä pikatutoriaalista tietää, School Mode näyttäisi keskittyvän pienimuotoiseen puuhasteluun. Kullekin oppilaalle tulee määrittää duuni päivälle. Jos arbitraarisen roinan haaliminen tai siivous ei nappaa, aina voi levätä, mikä palauttaa työssä huvenneita hipareita. Siinä se. Kepeä mikromanagerointi taitaa olla School Moden idea ja vitsi, joten astutaanpa siis altaan syvään päähän. Määritin duunivalikossa joka ukolle ja akalle suhteellisen satunnaisen keräyskolkan potentiaalisista esinemestoista tietäen vallan hyvin, että joutuisin toistamaan operaation viisikymmentä kertaa, mutta aika kivutonta näpräystä tämä tuntui olevan. Ehkä myöhemmin joutuu siivoamaan ja lepäämään.


Hakun viiltoja ei ihan luudalla lakaista.


Naama leviäisi, jos maksimitaso olisi 99.


Kyllä, Chihirokin on poikien listalla.

Pikseliukkojen pikselihakkujen heiluntaa pääsi seuraamaan pikkusievässä ruudussa, jonka yläpäässä pikselikuma kirmaa kohti pikselimaalia, kun ruudun oikea laita täyttyy julkeasta tilpehööristä. En varmasti tee suurimmalla osalla vielä yhtään mitään, mutta ehkä työtä ei parane enää ajatella, sillä kun kuvitteellinen kohtalon kellokortti on kajahtanut, on vapaa-ajan aika!


Tehkää minut ylpeäksi.


En tiedä olisinko ylpeä.


Eipä ole osunut kohdalle! : ( 

Vapaa-aika näyttäisi keskittyvän oppilaiden kanssa kaveeraukseen. Aivan kuten arvelinkin. Tai sitten voi haudata kasvonsa tyynyyn ja antaa nuoruuden lipua ohi, kun ei noille muille kuitenkaan uskalla puhua. Kakaralauma on levittäytynyt ympäri asuntolan ykköskerrosta eikä yksittäisiin huoneisiin tai muuhun kouluun ole mitään asiaa ensimmäisen persoonan käytäväkomppausvaiheessa. Ilmeisesti MonoKonettakin pääsee renklaamaan vain pelin ekstravalikon kautta. Monokumaakin voi kiusata, vaikka karhun funktiona on informoida, miten ystävyyksien kanssa menee. Näemmä matkaliput on tarkoitettu nimenomaan tätä varten, sillä hahmojen todistussivut ovat ihan eri asia.


Elämän suuria valintoja.


Tahmainen karhu.


Uu, Excel-taulukkoja.


Enpä oikein mitään.

Omnipresentti tutoriaalikertoja katsoo asiakseen työntää epänäkyvän päänsä neljännestä seinämästä kertoakseen, että oppilaiden kanssa voi viettää myös aikaa aivan kuten pääpelissä. Keskustelujen dialogi on täsmälleen samaa kuin murhaleikissä, mikä tarkoittaa välillä sitä, että dialogissa viitataan välillä murhaleikin kontekstiin. Peli kehottaa pitämään mielessä, että School Modehan on kaikesta huolimatta vain bonuskamaa, eikä tekijöitä tule sen vuoksi tuomita. Lykkyä tykö ja niin edelleen.


En ole liittymässä Greenpeaceen.


Ei me jaksettu kirjoittaa mitään uutta heh.

Jaahas. Kenelleköhän sitä puhuisi? Oikeastaan kysymys on täysin retorinen, sillä minulla on selkeän suoraviivainen suunnitelma, johon lunttasin netistä ihan lievästi lisätietoja – tai oikeastaan suuntaviivoja – sillä en usko tämän sisältävän järkyttäviä juonipaljastuksia enkä muutenkaan aio jumittaa lisäsisällön parissa loputtomiin. Näyttäisi kovasti siltä, että School Mode tulee läpäistä useamman kerran, jotta kaiken näkee, ja aluksi kannattaa suosiolla grindata hahmojen todistussivut täyteen. Jätän siis matkaliput rauhaan. Ilmeisesti hahmojen keruu- ja siivouskokemus säilyy pelistä toiseen, joten eiköhän tämä tästä helpotu ja nopeudu.

Noin muuten ajattelin pärjätä rakennusoperaatioiden ja kaiken muun kanssa omillani. Vähän kyllä harmittaa, kun ekstravalikon availurumbasta jäi käteen kokonaista kaksi kolikkoa, joten taidan johonkin väliin kulissien takana pikakelata pääjuonesta jonkin luvun, jotta saan satakunta massia leväperäiseen lahjontaan. Vedän myös lahjonnassa mutkia suoriksi, sillä koska netti on totisesti maaginen paikka, sinne on kerätty tietoa lahjoista, joista hahmot tykkäävät erityisen kovasti. Aion hyödyntää kaikkia keinoja, joilla endgame-prosessi nopeutuu, sillä vaikka tämä uusi pelimuoto kaikessa tuoreudessa kutkuttaakin, voin melkein arvata tämän muuttuvan jossain vaiheessa pakkopullaksi. Saa nähdä!

Tästä eteenpäin dokumentoin Danganronpa: Trigger Happy Havocin School Modea jotakuinkin siten, että kerron hyvin suurpiirteisesti, mihin duuniin sakkia lemppasin, miten rakennusprojektit edistyvät, mitä kaikkea muuta jännää matkan varrella tapahtuu ja niin edelleen, mutta pääpaino on oppilaissa, sillä heidän tarinansa jäivät joko kesken tai aloittamatta. Jatkan siitä mihin jäin eli Togamista. Ajattelin myös käsitellä kaikki yksi kerrallaan, joten Togamin maksimoinnin jälkeen vuorossa on Kyoko. Oletan, että pelirytmi on sellainen, että päivän aikana paiskitaan duunia ja sitten vietetään kallisarvoista nuoruutta ystävien seurassa, joten kyseessä on vähintäänkin elämä pienoiskoossa.

Alright, let’s do this shit. Siirryn Togamin seurassa hengauspaikkaan (joka näyttäisi olevan satunnainen), kuuntelen tilitystä ärsyttävyydestäni, ojennan pääjuonen aikana kunnostautuneelle persnaamalle kuninkaallista currya ja sitten kuulen kunniani, kuinka Makoto ja Togami ovat kotoisin ihan eri maailmoista. Togami ei hyödy mitään kahdenkeskisistä keskustelutuokioista tällaisen joutavan luuserin kanssa, vaikka joutava luuseri kuinka yrittääkin ymmärtää Togamin kieroutuneen maailmankuvan päälle. Saan luvan painua omieni joukkoon ilmeisesti johonkin, jonne aurinko ei paista. Togami aikoo sillä välin voittaa, sillä hän on valittu lapsi, joka voi pysäyttää tämän maailman pahat henget.


Tirvaista käkättimeen.


Yritän menehtyä rasittavasti.


Haluatko olla ystäväni?


Luultavasti jos elämän vaikeustaso skaalautuu menestyksen mukaan.


”You were the chosen one!”

Togami päättää kertoa luuserille lisää erityisasemastaan äärimmäisen varakkaana jälkeläisenä, kun on haaskannut aikaa kehnossa seurassa tähänkin asti. Hän raottaa salaisuutta Togamin uljaan perheen perimäkäytännöstä. Perheen pääjehu ei hommaa vaimoa vaan levittää ylimaalliset siemenensä ympäri maailmaa huippunaisten koloihin. Huippuunsa tislatut superpennut kamppailevat keskenään maailman herruudesta ja vain yksi heistä saavuttaa aseman megaomegakonglomeraatin uutena pääjehuna. Makoton hämmästykseksi Togami taisteli sisaruksiaan vastaan, mutta tuskin kukaan hämmästyy siitä, että Togami voitti kaikki. Tietenkin hän voitti nuorimpana. Tietenkin hän oli ensimmäinen nuorin voittaja-Togami. Tietenkin hän ansaitsi kyseisestä uroteosta äärimmäisyytensä. Paino tai kursiivi sanalla ansaitsi. Muut sisarukset kuolivat, mutta vertauskuvallisesti, sillä heistä tuli osa 99 prosenttia eli samaa roskasakkia Makoton kanssa.


Satunnaisgeneraattori käytössä.


Missäköhän olen nähnyt tämän lukeman aiemmin?!


Kolea tarina veli.

Äärimmäisen varakas jälkeläinen tietää valtavan vastuunsa, mutta hänellä on omistautuneisuutta senkin edestä. Hän voittaa, jotta muiden ei tarvitse. Aikoopa hän voittaa tämänkin leikin. Siis sen murhaleikin, joka on… käynnissä… jossain muualla. Niin. Aivan. Ainakin Togamilla on hauskempaa kuin aikoihin. Byakuya Togami vannoo nimensä, tuota, nimeen ja Makoto jää päivittelemään itsekseen Togamin ehdotonta itsevarmuutta. Ehkä hän ei sittenkään kuulu tämän aaltopituudelle, vaikka kyllä tavallaan ymmärtääkin ylimielisen järjenjuoksun. Kai.


Mistä hiton takapirusta sinä nyt puhut?

Koska meillä ei ole enää ikinä mitään puhuttavaa, Togami heittää luuserille hyvästit. Ei tarvitse enää olla seuraksi. Pidän tätä positiivisena seikkana, vaikka Togami hämmentävää kyllä eräs pelin hienoimmista hahmoista onkin. Togamin kanssa hengailu päättyy tavallaan aika sopivasti. Mitä puhuttavaa meillä muka enää olisi? Jos keskustelisin säästä, Togami kävelisi pois. Ainakin olen vakuuttunut, ettei Togami välttämättä johda loppunutta maailmaa perikatoon. Kyllä hänestä vielä johtajahahmo saadaan ja ehkä murhaleikin ja sammuneen Togamin suvun kylmät realiteetit pehmittävät hänen asennettaan edes hiukan.


Entä jos tulenkin? Sitten sinun täytyy puhua minut poistumaan ja tuosta olisi vaivaa.


Rakastavaisia sitten.


Byakuya Togami, viimeinen sivu.

Makoto palaa kämppäänsä, kuuntelee Monokuman yöilmoituksen ja menee nukkumaan. On ollut pitkä ja aavistuksen omituinen päivä.


Työn orjat sorron yöstä nouskaa.

Ensimmäinen vuorokausi ohi, neljäkymmentäyhdeksän jäljellä.