78 - Luku 6, Deadly Life, osa 3

Mukuro Ikusaban (?) uudet murhatutkimukset

Tai no Makoto ei poistu oikeastaan ihan vielä. Hän pysyy sen verran paikoillaan, että katsastaa toistamiseen viidennen Monokuma-kansion, jonka sisältö ei ole juuri muuttunut. Ruumiin reikäisiä yksityiskohtia pyöriteltäneen taas riittämiin. Kansiota tärkeämpää on valita suunta, tai oikeastaan suuntien järjestys. Makoto luettelee omaksi totuusluodikseen kaikki avautuneet ovet eli neloskerroksen kanslian ja datakeskuksen Mono-oven, vitoskerroksen biolabran sekä asuntolan koko toisen kerroksen. Uusien paikkojen lisäksi hänen tulee käväistä uudestaan murhapuutarhassa ja dojossa, koska ne yhdistyvät murhaan.


…They had also been struck in the head with an object about as thick as a metal pipe. The body was covered with other wounds, but these were at least several days old.


…In addition, the areas directly connected to Mukuro Ikusaba’s death are the garden and dojo.

Tiedän jo suuntaavani lopulta kohti asuntolan toista kerrosta, mutta minulle iskee silti vastustamaton halu koluta kaikki paikat, kun naurahdin jo Makoton anarkistiselle ajattelumallille, jossa kameratkin saavat kyytiä. Ajankohdallakaan ei tunnu olevan enää mitään väliä. Yöajasta huolimatta tutkimukset ovat käynnistyneet. Tutkimusriffien taustoittamana vanhojen nurkkien koluamisessa on kieltämättä vahvaa lopun ajan tunnetta, kun Makoto heittää hyvästit keittiön pöperöille, harkitsee kylpyläkäyntiä, muistelee Alter Egoa, sekoilee saunassa, tajuaa pyykkituvan uimapuvun kuuluvan Hirolle (mieleni), haluaisi heittää Monokuman jätekuiluun ja kiroaa varastossa pahat aikuiset, jotka ovat reality-tuloilla raijanneet tänne elintarvikkeita muutamaksi eliniäksi.


Et yllä kuitenkaan.


Tulee yläasteen kumiperunat mieleen.


Elävistä niin väliä.


Nyt jotain tasoa, Makoto Naegi.


En voi koskaan enää katsoa Hiroa.

Varaston ääreltä pääsenkin mukavasti asuntolan toiseen kerrokseen, joka ei vaikuta yhtään mukavalta paikalta. Kolkkojen käytävien seinämät ovat useista kohdista pirstaleina, seinien kappaleita lojuu pitkin käytäviä, veritahrojakin tursuaa muutamasta paikasta ja osa käytävästä on yksinkertaisesti tukossa. Muutaman oven tuolle puolen ei ole mitään asiaa. Toisaalta karttakaavoituksen perusteella täältä ei enää lähde portaikkoa kolmanteen kerrokseen, joten asuntolan kauhut pysyvät vain ja ainoastaan täällä. Jotain tällaista vähän Kyokon vihjailun perusteella uumoilinkin. Mutta en ihan näin synkkää sentään.


Lay of the wasteland.

Kauhukerros ei ole täydellinen vesiperä, sillä paskallakin voi käydä, vaikkei peli annakaan. Sukupuolikoodattujen vessojen lisäksi pääsen katsastamaan yksittäisen asunnon, joka näyttää rumien hevarien asuttamalta. Ei siellä mitään tärkeää ole, tuhoa vain.


Goa’uldit hyökänneet.


Soittakaa Paranoid.

Kaappikirahvitöherrys antaa vihiä eräästä ovesta, sillä vaikkei sen toisella puolella Jylhäkallio avaudukaan, säilytyskaappeja siellä on melkoisesti. Makoto arvelee niiden olleen aiemman vuosikurssin ilmeisen kovassa käytössä, sillä osa niistä on naulittu tukkoon jämerillä peltilevyillä. Kaappien toinen kolmannes on niin rutussa, ettei johtolankoja löydy. Loput kaapit on lukittu uimahallin pukuhuoneiden tapaisella e-kirja -mekanismilla. Kävin kärsivällisellä pieteetillä kaikki kaapit läpi, aivan turhaan.


En keksi mitään sanottavaa.


Kovassa käytössä.


Joidenkin kaappien perusteella noista ei ole hurjasti hyötyä.

Käytävän perimmäisen umpikujan luona on vielä yksi huone. Arvaan jo Kyokon läsnäolon perusteella, mitä se pitää sisällään. Kyokon lisäksi siis. Hope’s Peakin rehtorin tilavassa yksityishuoneessa on mukavuuksia sängystä sohvaan sekä maailman ilmiselvin salaovi, mutta keskityn ensin tietokoneeseen, kun Kyoko tuntuu uppoutuneen ajatuksiinsa. Kyokokin on tutustunut tietokoneeseen ja löytänyt isänsä useita äärimmäiseen epätoivoon liittyviä hakutuloksia. Salaisuuksien verho rakoilee sen verran, että äärimmäinen epätoivo ei viittaa yksittäiseen henkilöön vaan ryhmään, joka oli vastuussa Tragediasta. Vaikkei Isigirin informaatiosta irronnut tämän enempää, kelpaa se äärimmäisen epätoivoiseksi totuusluodiksi. Ainakin Makotolle.


Syntymäsi?


Pitäisi olla The Ultimate Despairs.


Aika kova saavutus silti päästä rehtoriksi.


…They are motivated only by despair, making them some of the most despicable people to ever live.

Nahkatuoli ja tietokonepöytä eivät ole erityisen valaisevia mielenkiinnon kohteita, joten siirrän katseeni seinän suorakulmiopainaumaan, jota Makoto epäilee suunnitteluvirheeksi. Kyoko arvelee sen toisella puolella olevan jotain ja Makotokin innostuu salahuoneesta. Kyoko jopa tietää, miten sen saisi avattua, sillä tietokoneessa oli oviohjelma. Ainoa ongelma on salasana, josta Kyokolla ei ole minkäänlaista käsitystä kokonaisvaltaisen premissien koluamisen jälkeenkään. Makoto ei aio jättää asiaa sikseen ja keksii hetken päästä niin epätodennäköisen yksinkertaisen ratkaisun, ettei Kyoko olisi koskaan tajunnut tai halunnut tajuta sitä. Tyttö hämmästyy ehdotuksesta, mutta muuttuu vaiteliaaksi. Makoto saa hänen puolestaan kokeilla mitä lystää. Ei aina tarvitse nykiä hihasta. Muutenkin olen väärässä.


Graafinen bugi!


Pikku hetki, käyn toisen aikajanan lopussa etsimässä sen.


”Your name” on kehno salasana.


Arvaan, että olet väärässä.

Kun Makoto naputtelee vapisevin käsin ”Kyoko Kirigiri”n ja salaovi avautuu, Kyoko näyttää kohtuullisen raivostuneelta ja marssii salahuoneeseen. Seuraan perässä. Yllärihuone on veistetty samasta muotista kuin koulunpuoleisen kakkoskerroksen vessan salahuone eli sisustus on jäänyt tekemättä ja seinillä vilistää putkia.


Yhteen vai erikseen?!


Olisin arvellut seuraavaksi nerokasta ”password”-salasanaa.


Miksi ei?

Kolkossa huoneessa on lipasto, työpöytä ja tilan keskellä lojuva pöytä, jolle asetettu värikäs lahjapaketti suorastaan huutaa avaamista. Kyoko vain mulkoilee sitä ja Makotokin jahkailee siihen koskemista, kunnes Kyoko näyttää vihreää valoa. Tyttö neuvoo olemaan huutamatta, sillä hänellä on jonkinlainen aavistus Kinder-boksin sisällöstä. Makoto astelee hitaasti pöydän äärelle, nostaa lootan kannen ja vilkaisee sisälle.


Sukkia siellä on.


Kyokokin vihjaa, että siellä on sukkia.


Rumia sukkia.


Mieluummin vaikka kalsareita.


Kunhan ei niitä Pandan iänikuisia konvehteja.

Makoto huutaa.



.
..
…
….
…..
…...
…....
….....
….......
….........
….............
…..................


WHAT’S IN THE BOOOOX?!

Pääkallo ja luukimara on vähemmän iloinen lahja nätisti pakatussa lahjapaketissa. Kyoko vähän arvelikin jotain tällaista, mutta Makoto on epäuskoinen. Kyoko korjaa, etteivät varsinaiset luut kolisseet hänen mielessään, mutta hän oli noin muuten ruumiin kannalla. Enpä tiedä, boksiformaattiin sullotut mätänevät lihankappaleet olisivat olleet kertaheitolla karumpi yllätys. Koska Makoto ei yhdistä heti pisteitä, Kyoko kertoo, että tuossa on hänen isänsä. Vihjeet oli jo heitetty ilmaan, sillä Alter Ego arveli rehtorin löytyvän koulusta ja Monokumakin vastikään kertoi, että koulussa oli murhaleikin alussa vain kuusitoista oppilasta. Ei karhu mitään puhunut kuolleista rehtoreista. Makoto huomaa Kyokon selittävän asioita rauhallisesti, mutta huomaa tytön vain yrittävän vaikuttaa rauhalliselta. Kenties Kyoko jossain vaiheessa halusi olla väärässä, kun ei kurkannut ennen Makotoa laatikkoon. Makoto jää punnitsemaan tytön puheita ylpeydestä ja perhesiteiden katkomisesta, kun pääkallolöytö tiivistyy totuusluodiksi.


Sellainen kutina kallossa.


Melko luiseva mies.


Teknisesti kyllä.


Kaikki ulkomaailmassa ovat kuolleet.


Hyvin sä vedät.

Kun Kyoko ei suostu puhumaan lisää, tutkin muut kalusteet hänen luvallaan. Lipaston laatikoissa on vähemmän tärkeitä asiakirjoja, joiden perusteella herra Kirigiri näyttää olleen melkoinen työnarkki, mutta Kyokon mielestä isällä ei ollut muutakaan ja hän yritti olla ainakin tässä työssä haka, kun perheen perintö ei maistunutkaan.


Yt-neuvottelut ovat joskus rankkoja.

Lipaston päällä puolestaan on merkillisen herttainen valokuva isukista pitämässä hauskaa erittäin nuoren Kyokon kanssa. Hämmästynyt tytär vimmastuu, kun menneisyys ei suostukaan katkeamaan. Makoto vilkaisee kuvaa uudemman kerran ja tuumii, että rehtorigirin on täytynyt välittää yhä Kyokostaan. Kyoko on vain ihmeissään, kun nyt hänen syynsä kouluuntumiseen valahti reisille ja isäukko tuotti pettymyksen uudemman kerran. Kyllä on kehno ukko. On hänen selästään ja uguu-Kyokosta ainakin totuusluodiksi.


Ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia: uguu!


Olin joskus noin pieni!


Mutta Kyoko halusi isoksi.


Komeat hautajaiset.


Voit kaataa symbolisesti tuon lahjapaketin.


Darth Vader.



Saatuani luvan tsekkaan lopuksi työpöydän, jonka viimeisestä laatikosta Makoto poimii e-käsikirjan, joka on nimikoitu hätäkäyttöön. Kyoko arvelee sen olevan rehtorin käyttöön tarkoitettu rajoittamaton käsikirja ja suo sen Makotolle. Hän itse aikoo jäädä tänne ja pyytää minua häipymään, vaikka siitä vaivaa onkin. Kenties Kyoko näyttää tunteensa, kunhan ei anna kenenkään nähdä niitä. Makoto aloittaa vielä Kyokon ja tämän isän suhteesta ja Kyoko arvelee Makoton pointin olevan, että isä halusi nähdä tyttärensä, mutta Kyoko ei pidä teorioista, jotka eivät kätke tapahtunutta. Hän lupaa palata murhatutkimuksiin, kunhan on selvittänyt ajatuksensa.


Entä jos tutkimukset menevät tutkimusten tielle?


No nyt on hätä.


Rehtori halusi vain päästä uimahallin tyttöjen pukuhuoneeseen, hyi.


Deittailua Kyokon kanssa.


Kohta irtaimisto saavuttaa pakonopeuden.



Yksityishuoneeseen palannut Makoto miettii vielä itsekseen, että rehtorin kuolema lienee takapirun syytä. Hän muistaa myös Alter Egon puheet siitä, että Hope’s Peakin johdossa ollut rehtori suunnitteli eristyksen, mutta näemmä tekoäly oli väärässä. Mitä rehtori sitten puuhasi täällä? Ja kuka takapiru on, jos ei rehtori? Makoto käy läpi vainajat ja elävät eikä voi millään uskoa, että joku kuusikosta on vastuussa kaikesta. Pian hänelle tulee lisää syitä olla epäuskoinen. Samoin kuin minulle.


Aika hyvin, kun ihan alussa oletin lukumäärän huomattavasti pienemmäksi.


Syntyi tuollaisena.


21-kasvoinen hirviö kaiken takana.

Kaappihuoneessa ei tule tenkkapoota kuin vain suurimmassa osassa käsikirjakoodatuista kaapeista. Vasemmanpuoleisin ei-rikottu ja ei-teljetty kaappi sisältää ronpakaupalla epämääräisesti järjesteltyä okkultismia. Kristallipallo soittelee Makoton kelloja, mutta hän ei voi uskoa tämän olevan mahdollista. Tarot-pakkakin menee yhteensattuman piikkiin. Eräälle hyllylle on sullottu vino pino pölyisiä kirjoja ja vihkoja. Makotolla ei ole varaa syytellä kyseistä opiskelijaa laiskuudesta. Hän poimii satunnaisen vihkon, jonka kannessa komeilee Yasuhiro Hagakuren nimi ja aukeamat on tuherrettu täyteen muistiinpanoja oppitunneilta. Makotosta tämä on kohtuullisen käsittämätöntä, sillä Hirohan saapui samaan aikaan Hope’s Peakiin kuin he muutkin… eivätkä he ole täällä mitään koulua käyneet ellei murhakoulua lasketa. Onko Hiro siis ollut täällä ennenkin, jäänyt kenties luokalleen äärimmäisyyksien koulussa ja selviytynyt Tragediasta hengissä? Tai sitten vihko ja kaapin muu sisältö on feikattu.


Täällä oli toinenkin hörhö, mutta hän olikin vähemmän äärimmäinen ja sai kenkää.


”Isn’t this one big family reunion?”


Nyt menee aine viuhuen ohi.



Siirryn toiseen ja viimeiseen tärkeään kaappiin, joka sijaitsee suunnilleen kaappirivistön keskellä. Sisällä on vain nimetön taskumuistio, jonka sisällön Makoto arvelee tytön käsialaksi. Hän jähmettyy eräälle aukeamalle, joka näyttää tutulta. Siinä kerrotaan suunnitelmasta muuttaa Hope’s Peak suojapaikaksi eristetyille opiskelijoille. Muistion omistaja päätti puhua asiasta rehtorille eli isälleen ja kuuli lisätietoja tulevaisuuden nuorista toivoista, maailman viimeisestä toivosta epätoivoa ja tuhoa vastaan. Eristyksissä he olisivat uuden ajan alku tässä korruptoituneessa maailmassa. Kirjoittaja ei oikein pitänyt kuulemastaan. Makoto tajuaa heti kirjoittajan olevan Kyoko, mutta nythän Kyokon paljastuksissa ei olisi mitään järkeä. Muistion perusteella Kyoko oli jo tavannut isänsä.


“They call me Chaos for a reason, boy! Don’t be ridiculous! As of late I’ve found that time itself is rather meticulous!”


Ilmeeni.


“It can be a dangerous place, but it’s our last, best hope for peace.”


Kunnon SS-meininkiä.


Tyhmä on.


Nyt tietää mitä tehdä oikeudenkäynnissä!

Makoto plärää muistion loppuun etsiäkseen vastauksia, mutta viimeiselle aukeamalle on jätetty vain kryptinen kysymys.






…the pocketbook: ”Despair walks among us. And so, we survive… There’s a second ´despair´…”

Ihmeteltyään entisille opiskelijoille kuuluvien kaappien nykyisille opiskelijoille kuuluvaa sisältöä Makoton on aika siirtyä johonkin ihan toisaalle, kun Kyokoa ei voi jututtaa muistiosta. Matkalla alas ja alhaalta ylös käyn kursorisesti läpi vanhat tapahtumapaikat hauskojen huomioiden ja irtovaluutan toivossa, mutta jätän varsinaiset copypasteluokat rauhaan. Mitään kovin tärkeää tai olennaista en löytänyt.


Aina repeää ED-209:n porraskompurointimölinälle.

Vasta neljännessä kerroksessa on uutta tutkittavaa. Astun ensiksi datakeskukseen, johon Aoi on saapunut ihmettelemään Mono-ovea. Hän ei ole kehdannut avata sitä räjähdysvaaran vuoksi, mutta onneksi meillä on aina Makoto. Sankarimme ei hurjasti arvosta vihjailua, mutta kunhan olen natisuttanut hänen mieltään televisiointilaitteistolla, tuuppaan oven auki kunhan Aoi on ensin sännännyt suojaan. En hajoa kappaleiksi vaan astun sisään.


Kyllä räjähtämisenikin imisi.

Scifistinen ohjaamohuone näyttää Aoista mechan ohjaamolta. Minulle tuli vain mieleen Mega Shark versus Mecha Sharkin ohjaamotilat, mutta tämä ei sitten ole mikään leffasuositus. Yliammutut säädinpaneelit ja numerotaulut ja Naughty Dog -tassut saavat Aoin innostumaan ja ennen kuin Makoto ehtii varoittaa, tyttö on jo räplännyt nappuloita. Tutunlaisen lauantaiaamun humpsahdusäänen jälkeen lienee selvää, ettei maailman ydinasearsenaalia ole laukaistu ionosfääriin. Aoi luulee painaneensa datakeskus-nimistä näppäintä ja hän jää tänne, jotta ei tee lisää tyhmyyksiä.


Teknobabblaanko kuherrustuulelle?


Olemmeko oikeasti armeijan tukikohdassa?!


Hifumi pitää enemmän Sailor Moonista.


”Careful, Ted. There might be a fine for improper use.”


Entä jos kaikkia painaa yhtäaikaisesti? 

Makoto siirtyy datakeskukseen tutkimaan vahinkoa, joka on tupsahtanut kököttämään lattialle. Stock-ääniefekti sen jo paljasti, mutta Monokumahan se siellä! Ja tällä kertaa ihan hiljaa ennen kuin hän alkaa höpistä donitseista. Makoto käräyttää heti Aoin, joka monokumailee, ettei tiedä mitä kontrolloi. Löytää hän sentään itsetuhomekanismin ja tajuaa tällä kertaa totella ajoissa Makotoa. Palaan Mono-keskukseen kertomaan Monokumasta ja lienee selvää, että takapiru on ohjaillut täältä robokarhun liikkeitä ja ääntä. Lienee myös yhtä selvää, että Kyoko oli oikeassa arvellessaan, ettei yhtäaikainen äärimmäisyyksien seurailu ja Monokuman ohjailu ole mahdollista. Aoi tuumii tämän tarkoittavan, että takapiru on ollut paikan päällä koko ajan. Makoto ei voi olla miettimättä Monokuman vihjettä murhaleikin osanottajien lukumäärästä. Onko kuudestoista oppilas siis todellakin takapiru? Aoi huomaa Makoton ihmettelyirvistelyt ja ehdottaa, että häivymme. Eipä täällä muuta tutkittavaa olekaan. Lattialuukustakaan ei irtoa mitään, kun Aoi hoputtaa meitä pois.


”Good afternoon, I’m a bear.”


Onpas Aoi muuttunut.


Se on se iso punainen siellä.


Äärimmäinen nukkemestari.



Käytävällä kajahtaa naksahdus eikä datakeskukseen ole enää mitään asiaa. Makoto veivaa turhaan ovenkahvaa. Monokuma ilmestyy ilkkumaan paikan muuttuneen rajoitetuksi ihan heidän omaksi parhaakseen. Mitähän katsojatkin tuumaisivat, jos show’n tähti lakkaisi liikkumasta? Aoi osuu oikeaan ehdottaessaan jonkun ohjailevan tätä ’kumaa parhaillaan, mutta hänestä tuo on järjetöntä. Eihän siellä ollut ketään muuta. Monokuma tyrskähtelee riemusta, sillä emme olleet kovin tarkkoja. Kovasti peli ainakin esti kiinnittämästä huomiota lattialuukkuun erilaisilla verukkeilla, jotta Monokuma voisi aukoa päätään. Luukku nyt muutenkin oli suljettu ulkoa ja huonekokonaisuus on muutenkin säpissä, joten ei kai tuolla ole enää mitään väliä. Monokuma toivottaa meille rauhaa ja katoaa. Joku siis saapui kolmoskerroksen katon kautta Mono-keskukseen. Mistäköhän tilasta, tiedelabrastako? Aoi sättii hätäilyään, mutta Makoto yrittää piristää tyttöä, sillä tutkimukset eivät todellakaan ole vielä ohi. Motivoitunut Aoi säntää tiehensä kertomaan löydöstä muille ja Makoto suuntaa kulkunsa rehtorin kansliaan.


”And I didn’t have any idea what to do, but I knew I needed a click so we put a click on the 24 track which then was synched to the Moog Modular.”


Mielivaltaista!


Internet täyttyisi reaktiovideoista.


Joku siellä painelee satunnaisia nappeja ja lukee pelin skriptiä.


Peli ohi.


A-1 sound and the sound so soothin’.

Togami on päätynyt tonkimaan vallan tyyssijaa. Kansliassa on kaikkea hienoa pystivitriinistä entisten rehtorien copypastevalokuviin, mutta lattialle on paiskottu asiakirjoja ja jylhällä työpöydällä lojuu luokan #78 oppilasrekisteri, josta Togami haluaa puhua, sillä hän löysi sieltä jotain varsin mielenkiintoista. He kaikki ovat kyseisessä rekisterissä, myös Mukuro. Makoto muistaa Kyokon huoneesta löytyneen Mukuron profiilin, mikä varmasti antoi ymmärtää sotilastytön olevan kirjoilla Hope’s Peakissa, mutta tässä on vain puolet koko totuudesta. Kyoko ehti repäistä vain sivun kaksisivuisesta raportista. Togami ei aio selittää lukutaitoiselle toopelle enempää.


Aina hypettyy ja pettyy.


”Ostentatiously fashionable… What’s my name, bitch? Light you on fire, and then I’ll heal your shit. Just to burn you again, and then I’ll cut you in two. It takes three men just to do what I do.”


Hope’s Peak Academy on siis ollut olemassa 78 vuotta!


Nyt on huomautettava, että aivan joka kerta näen tässä kuvassa ensimmäisenä kasvonpiirteet paperin taitekohdissa. Animehahmon leuan kärki asettuu toiseksi pisimmän sutturivin matalan keskikohdan ylle ja siinä yläpuolella on suun viiva, Ikusaban yllä olevat juovat ovat hiuksia. Erittäin häiritsevää.


Keissi olisi mennyt viimeksi kummalliseksi, jos Kyoko olisi ottanut väärän sivun.


Tähän asti olen vain äksää takonut vimmaisesti.

Makoto saa selville rehtorin raportista, että Mukurolla oli oma äärimmäisenä epätoivona tunnettu takapirunsa. Rehtori ei ole varma, viitataanko äärimmäisyydellä yksilöön vai ryhmään, mutta Mukuro on jotenkin juonessa mukana. Rehtori aikoo pitää vaaralliselta vaikuttavaa Mukuroa silmällä ja huomauttaa, ettei taisteluissa karaistuneella tytöllä ollut taisteluhaavoja tai -arpia saapuessaan koululle. Makoto jää ihmettelemään, oliko Mukuro takapirun liittolainen ja miksi Mukuro sitten tapettiin.


”Come, Guardian!”


Hyvä väistelemään luoteja.


Oi ei. 

Togami vie ajatukseni aivan toisaalle, sillä asiakirjassa on toinenkin yksityiskohta. Hän kehottaa kiinnittämään huomiota Mukuron kuvaan. Tällaista lyyliä ei täällä ole näkynytkään. Olinkin pitkään odottanut, miltä äärimmäinen sotilas näyttää. Suttuisesta pikkukuvasta ei älyttömästi paljastu, mutta ensivaikutelma Mukuro Ikusabasta oli aika pahuksen kylmä. Tiedä sitten, millainen hän oikeasti on.


Onko Mukuro sinkku?


Viimeinen asia, jonka vastapuoli näkee.

Togami luettelee lisäksi sivulta strategiset mitat. Hyppäsin välittömästi tämän tekstiboksin kohdalla pelivalikon oppilasrekisteriin, johon on lueteltu meidän kaikkien mitat. Selasin kuumeisesti sen kauniimman sukupuolen tiedot. Yksi tytöistä täsmäsi. Täydellisesti.


169 cm, 44 kg ja 80-56-81 järkevän maailman asteikolla.


Voihan Gungnir.

Jos totta puhutaan, olisin tässä välissä tokaissut ääneen ”ei saatana”, mutta eipä minun harmi kyllä enää tarvitsekaan ylireagoida, kun älyvapaa mutta sinänsä järkeenkäypä teoria (ellei jopa spoileri, ei sitä tiedä!) otettiin blogin kommenteissa puheeksi. Oikeastaan on mahdotonta sanoa, olisinko jossain vaiheessa ennen tätä hetkeä edes harkinnut kyseistä mahdollisuutta, vaikka jokin puutarhan ruumiissa häiritsikin. Ne kärventyneet hiukset nyt ainakin. Mutta entäs se tatuointi sitten? Tatuoiko Mukuro Fenririn Junkon raadon kämmenselkään?


…Height: 5 foot 7 inches
Weight: 97 pounds
Vitals: 31-22-32

Makoto on kuitenkin onnellisen kujalla ja Togami vihjailee toivottomalle idiootille suunnaksi murhapaikkaa. Toivoton idiootti alkaa sentään hitaasti kyseenalaistaa ruumiin henkilöllisyyttä. Togami myöntää, että hänenkin ajatuksenjuoksu asian tiimoilta vaikuttaa lähes mahdottomalta, mutta Makoton on parasta käydä vahvistamassa asioita tai tehdä mitä nyt plebeijit tekevätkin omalla joutavalla ajallaan. Lopuksi Togami heristelee vielä sormeaan toteamalla, ettei Kyokoon kannata luottaa liikaa. Sellainen kutina hänellä ainakin on. Tutkin vielä kanslian loput kohteet ja painun viidenteen kerrokseen.


Togami pitää enemmän pörssikurssien kurveista.


Missä se hiuspupu on?!


Sinua satuttaa liikaa ottaa asioista itse selvää.


Olen ateisti.


Oikeassa olit Sakurankin kohdalla eikun.

Huipulla kohteita on kolme. Astun niistä tuoreimpaan eli biolabraan, jolle on annettu ihan väärä nimi, vaikka se ehkä jollain ilveellä sopisikin. Makoto huomioi heti alkuun, että täällä on pahuksen kylmä. Monitorista ja kamerasta roikkuu jääpuikkoja. Seinään on upotettu kuusitoista luukkuhärpäkettä hehkuvine sinivaloineen, joita Makoto luonnehtii yhtä epämääräisesti omituisiksi koneiksi, mutta sitten hänellä leikkaa. Noihinhan sullotaan ruumiita. Biolabra taitaakin olla ruumishuone. Tännekö Monokuma on raahannut ne murhaleikin vainajat?


”Ice to see you.”


Morbidia.

Vilkaisen pöydän lähistöllä lojuvaa pressupinoa ja poimin pöydältä mainokselta kuulostavan käyttöohjeen, jossa kerrotaan ympäristöystävällisestä kalmovaihtoehdosta UV-lamppuineen ja otsonigeneraattoreineen. Sininen valo ilmaisee automaattijärjestelmien pitävän huolta ruumiista, ulinalla terästetty punainen valo puolestaan hälyttää ongelmista. Makoto tutkii ohjeiden kanssa luukkuseinämän uudestaan ja tajuaa, että sinivaloluukut sisältävät vainajia. Ehkä he loput löytävät joskus tiensä oikeanpuoleisiin asumattomiin säilöihin.


”Uh, we won’t find any more of that Dark-gooey-Eco stuff in there, will we? Cuz I’d hate to fall in again and turn into you!”


Nuohan voisivat olla vain säilykevarastoja.





Dojo tuotti yllätyksen, sillä siellä ei ole yhtään mitään, vaikka toisin oletin. Tokokaan ei ole yhtään mitään. Kovasti neiti tuplaneiti ulisee hassanneensa aikaansa, kun ei ole löytänyt mitään, ja raivoaa Makotolle, joka yrittää kovasti rauhoitella itsesäälipsykoosissa rypevää ihmisrauniota. Makotokin arvelee paikan olleen vikatikki ja jättää Tokon ölisemään. Varmemmaksi vakuudeksi tutkin vielä tutkittavat elementit eikä mistään irronnut mitään.


Samat sanat.


Jos ei lasketa sitä jakomielihassutusta, Toko ei ole muuttunut alusta yhtään. 

Makoton muistilistan laitimmainen matkakohde on murhapaikka eli puutarha, mutta sieltäkään ei löydy mitään, sillä Mukuron tai kenen lie ruumis on kadonnut. Sprinklerit, kananelikko tai megakukka eivät liity tapaukseen, joten käväisen vajassa. Eipä sielläkään ole ruumista. Makoto harkitsee käyvänsä biolabrassa uudestaan, mutta sitä ennen hän katsastaa paikan päällä muutakin. Puoliksi sotkettuun pressuun on lätkäisty pienellä biolabran nimi. Joten sieltä se on peräisin! Kuten Makotokin toteaa, puutarha on koluttu kokonaan.


Mono-kukalle tuli nälkä.


Kanojen ruokana.


Ja kaikki missasivat tämän viime kerralla.



Paluumatka biolabraan tyssää käytävällä, sillä on kuulutuksen aika. Pelkäsin jo pahinta ja aloin pelätä pahinta kuultuani sen sisällön, sillä nyt Monokuma ei passita meitä kaiken määrittävän punaoven tuolle puolen. Ei vielä. Ei tämä ole niin yksinkertaista. Uudella karvaisella rehtorillamme on antaa meille pieni vinkki, jonka kuulemme liikuntasalissa. Makoton ei auta kuin ihmetellä. Ansako tämä on?


Onko peli vasta puolivälissä?


Käyttöön menee.

Peli siirtää onneksi suoraan liikuntasalin palkintohuoneeseen, jossa Makoto törmää Hiroon. Äijä on aina epäilyttävä, mutta nyt hän on suorastaan naurettavan epäilyttävä. Hän säpsähtää ilmestymiselleni ja kertoo saaneensa selville, mistä kuulutuksessa oli kyse. Hiro ei suostu kertomaan enempää ja säntää kauhuissaan tiehensä. Makotoa harmittaa, kun hän ei ehtinyt puhua asuntolan kakkoskerroksen kaapista. Vai senkö takia Hiro karkasi?


Lemuria tarvitsee sinua.


Hirohan on aivan rehti mies, ostaisin käytetyn auton.

Dramaattinen aiemmista luvuista tuttu kamera-ajo paljastaa, että Makoto on Monokuman lisäksi liikuntasalin ainoa olento. Monokuma neuvoo hänet vieressä lojuvan kirjeen luokse eikä suostu vastaamaan sen sisältöön. Todella lupaavaa. Ei kai tässä ole vaihtoehtoa.







.
..
…
….
…..
…...
…....
….....
….......
….........
….............
…..................