47 - Kolmannen luvun loppu

Kun palopaikalta palataan oikeussaliin ja oppilaiden hahmosiluetit tupsahtavat eteeni epämääräiseksi sumpuksi, tajuan kunnolla, että meitähän alkaa hitto soikoon olla täällä vähän. Makoton lisäksi kuusi. Jos tässä on vielä pari perusmurhakeissiä (perus on hyvin löyhä käsite, mutta viittaa vain yhteen murhattavaan ja teloitettavaan), heistä neljä ei näe päivänvaloa.

Monokuma katkaisee monologillaan Makoton ajatukset, sillä meidän pitää kuulla taas kuinka ikävä tapaus kuolema oli. Karhun jollain tavalla toistuvina teemoina tuntuvat olevan siteemme ulkomaailmaan sekä nuoruutemme. Lieköhän pääpahis joku katkera vanha patu, jolla oli kurja nuoruus? Niin, aivan, ja mainitaanpa se toivon hiipuva soihtukin siellä. Sitä ei sovi unohtaa.


Jos ystävä repii sydämen irti, on kyseessä sydänystävä.


Mitään en kadu paitsi vähän Kingdom Heartsien HD-kokoelmien ostoa.


Menisit Aokigaharaan puhumaan järkeä.

Hiroa ei toivo kiinnosta, mutta Monokumaa eivät tuollaiset puheet kiinnosta, sillä meidät kyllä napsitaan yksitellen, vaikka onhan se toki mälsää. Hän ei jaksa kuunnella ininää siitä, miten pitkään tätä touhua pyöritetään, vaan vaihtaa puheenaihetta omistajaa vaihtaneeseen avaimeen. Kyoko on ensin hiljaa, mutta tokaisee vastaavansa, kunhan hänelle vastataan ensin. Kysymys on erittäin hämmentävä ja herättää vain lisää kysymyksiä tästä kävelevästä kysymysmerkistä. Kyoko vaatii tietää, mitä Monokuma teki hänen keholleen.


Lemuriassa on oma kaatopaikka toivolle.


Vielä puoli peliä tai luultavimmin vähän alle.


Celeste ei tehnyt low-key -manööveriä.


”What is the airspeed velocity of an unladen swallow?”


mitä

…Oookei. Eli mitäs peliä tämä nyt on? Toisin kuin Monokuma kovasti punastelee, rohkenen epäillä raiskauksen liittyvän mihinkään, kun tässä puhutaan kuitenkin Kyokosta, jonka kohdalla yksinkertaisin ratkaisu ei sitä todellakaan ole. Minulle tulee vain mieleen hämmentäviä, pohjustamattomia ajatuksia kloonatusta Kyokosta tai edessäni olevasta robotti-Kyokosta enkä todellakaan lähde arvailemaan enempää. Pysyn sen sijaan yhtä hämmentyneenä kuin Monokuma, joka ei käsitä mistä nyt on kyse. Sen sijaan hän livahtaa paikalta, kunhan on ensin kehottanut meitä nauttimaan ihanasta elämästä koululaitoksen puitteissa.


Kidnappasi Kyokon.


Onpas julmaa nyt.

Masennuksessa ja epätoivossa piilee pieni toivo, kun Makoto kysyy Celesten antamasta avaimesta. Se todellakin johtaa sinne minne arvelin sen johtavan. Togami veikkaa Celesten palauttaneen AE:n sinne. Siirrymme asuntolan keskussaliin, josta Kyoko aikoo jatkaa yksin. Muut voivat mennä vaikka ruokasaliin. Togami ei tällaista hyväksy, vaan vaatii ivallisesti syytä sooloiluun. Onhan heidän keskuudessaan sentään vakooja. Makoto lyöttäytyy anellen Kyokon seuraan ja Togami antaa tuhahtaen olla, jottei Monokuma ala epäillä. Muut ruokasaliutuvat ja Aoi vielä punastelee pariutumisestamme. Voit sinäkin liittyä seuraan, hi hi.


City 17:n portit avautuvat myös.


Ainahan sinä.


Sodassa on vakoojia.


”Denny, two is great, but three is a crowd.”

Läppäri on palautettu pukuhuoneeseen ja Chihiron approksimaatio tervehtii meitä Kyokon suureksi huojennukseksi. Makoto voisi alkaa pitää tukkimiehen kirjanpitoa hänen tunnereaktioistaan.


Nyt ei ole aamu.

Alter Ego ei päästänyt Celesten käsissä pihaustakaan ja saattaa kyetä avaamaan loputkin tiedostot ehkä jo huomenna. Pian siis tapahtuu. Mutta jo sitä ennenkin tapahtuu. …Eipä mennä asioiden edelle. Tässä vaiheessa sopii kirjoittajana virnuilla, kun kolmosluvun loppu on jo nähty. Eipä sinne enää pitkä matka ole. Kyoko panee näille murhatutkimuksille pisteen, vaikkei tämä kaikki suinkaan lopussa olekaan. Makoto kokeilee kepillä jäätä, sillä pakkohan Kyokon on joskus murtua ja olla työntämättä kolmea pistettä joka paikkaan. Jospa neiti X, Y ja muut mysteerikirjaimet vihdoinkin kertoisi mitä on touhunnut koulussa omillaan. Ja Makoto puhuu ihan yleisellä tasolla eikä pelkästään aamun sooloseikkailusta.


Windows asentaa ensin päivitykset.


Onko sinulla ollut koskaan ketään?


Ilmeisesti on.

Kyoko on aluksi seinä, mutta hänpä hämmentyy, kun Makoto oli ollut hänestä huolissaan. Kyoko oli kadonnut selittämättömästi murhatutkimuksissa ja tästä Kyoko jo arvelee, että Makoto taitaa luulla häntä siksi vakoojaksi. Kyse ei ole siitä… vaan puhtaasti uskosta. Makoto luottaa häneen kuten ystävät luottavat toisiinsa, eikä tässä sentään ajauduta mihinkään viiden jenin ”Luottamus ystäviin on ystävyyttä” –soopaan. Kyoko ymmärtää mistä on kyse ja kertoo miksi katosi ja mitä on touhunnut. Makoto kuulee, minä en. Makotolla räjähti tajunta lähes uskomattomasta tarinasta, minä puin nyrkkiäni virnuillen typerästi. Miksi tämä on aina tällaista?!


Ihmiset uskovat myös Joulupukkiin ja Jeesukseen.


Ihme on tapahtunut.


Ngggghhhhh!

Johonkin konkreettiseen Kyokon kertomus silti johtaa, ja se johtaa paikoista epätodennäköisimpään: kakkoskerroksen miesten huussiin. Kyoko! Mitä sinä touhuat väärän sukupuolen saniteettitiloissa? Tuhmaa tuommoinen. Voin käytäväkompata kerroksessa mielin määrin, mutta ainoa vaihtoehto on vessa. Eikä minua edes kakata. Voisin vaikka lattialla töräyttää, sillä tämä kaikkein pyhin on koulun vartioinnin toinen epäkohta. Siellä ei ole kameraa eikä monitoria.


Mutta jokuhan voi paeta viemärin kautta.

Aivan tilan perällä on varastokoppi siivoustarvikkeille. Sen takaseinällä on vissiin jotain, joten Makoto työntää siihen tassunsa ja muljahtaa salapyöröovesta karuun salahuoneeseen, jossa on pöytä, tuoli ja suurehko kirjahylly. Pöytä ja tuoli ovat turhakkeita, mutta hylly pursuaa koulun vuosikirjojen kaltaista sisältöä. En ehdi tutkia kaikkea, kun Makoto iskee silmänsä Hope’s Peak Academyn oppilasrekisteriin, joka ei ole pölyn peitossa toisin kuin kaikki muu.


Talk to the hand.


And now I’m in this darkest closet, tryin’ to figure out/Just how I’m gonna get my crazy ass up out of this house


Tunnetaan myös nimellä HPASR.

Kirjan välistä putoaa paperilappu, jossa lukee



Ja mitäs tuo nyt tarkoittaa? Onko se suunnattu nimenomaan minulle vai useammalle? Onko tämä vain Monokuman källi? Miksi haluaisin jäädä tänne kuolemaan? Onko ulkopuolella maailmanloppu? Makoton päässä jo ihan huippaa mahdollisuuksista, joita olen keksinyt päästäni. En minä sentään kaikkea parafraasaa. Makoto luulee nähneensä nuo sanat ennenkin, eikä minulle tule heti mitään mieleen.


Romanttisessa draamassa.

Tyypillä pätkii muisti ja häntä myös pätkitään, sillä

Anteeksi ranskani, mutta mitä helvettiä! Kuka tuo oli? Oliko tuo karmiva maskipelle mies (tai nainen) Monokuman takana? Vai kuudestoista oppilas? Kenties joku meistä? Joku ihan ulkopuolinen? Kuolenko minä nyt? Jumankauta tätä peliä nyt taas.



Makoton päässä soi eikä hän ymmärrä mistään mitään, mikä vastaa sangen hyvin tuntemuksiani. Hän avaa silmänsä elämänsä päänsärkyyn ja hitusen tyhjempään maailmaan, sillä kirjahylly on tyhjennetty läpikotaisin. Hän ei kykene ajattelemaan enempää kivun levitessä muuhun vartaloon ja ottaa suunnaksi huoneensa. Lepo tekisi terää.


Elinajanodote: heikko.

Makoto päätyy koulunpuoleiseen ykköskerrokseen ja on lyyhistymäisillään, kun liikuntasalista alkaa kuulua vaimeita ääniä. Kiskon turrat raajani (joojoo, tämä on sitä eläytymistä, leikin olevani Makoto) palkintohuoneeseen, jossa kolmoispisteet voimistuvat sarjakuvapaneelien ääniefekteiksi ja kun työnnän oven auki, äänitetään salissa jo shonen-animen voimatasopullisteluläpsyttelyä.


Must… use… ellipses…


Kyoko, sinäkö siellä?!


DES


TRU


CITY!!!

Monokuma ja Sakura ottavat mittaa toisistaan viuhuen ilmojen halki.







Taistelu taukoaa ja tausta taipuilee kuin psilobiinipöllyssä, eikä Makoto voi olla tuijottamatta, kun kamppailijat tuijottavat toisiaan. Monokuma ei käsitä Sakuran testosteroniuhmaa, kun eivät he tällaisesta mitään puhuneet. Sakura ei enää kadu mitään. Tästä eteenpäin hän vastustaa karhua. Monokuma ei loitsi norskijumalan peitsiä vaan muistuttaa seurauksista. Hänellä on panttivanki.











Etäältä tarkkaileva huonovointinen Makoto ei käsitä kaikkea, mutta sen verran hän sentään käsittää, että vakoojan henkilöllisyys taitaa olla selvä.



…SAKURA OGAMI ON VAKOOJA. (?)