86 - Epilogi

Mutta vaikka kaikki päättyykin, Makoto, Kyoko, Aoi, Hiro, Togami ja Toko eivät pääty. Koululle ei tapahtunut mitään radikaalia. Paitsi ne ilmanpuhdistimet sanoivat sopimuksensa irti. Mikään muu ei muuttunut.









Hope’s Peak Academyn porteista on kulkenut vuosien saatossa lukemattomia oppilaita ja ei-niin-lukemattomia työntekijöitä. Kaksi vuotta sitten kuusitoista äärimmäisyyttä astui tähän huippukouluun opiskelemaan ja tutustumaan toisiinsa. Vuosi sitten maailma päättyi ja nämä kuusitoista selvisivät Tragedian kurimuksesta. He sulkivat itsensä pahalta maailmalta ja joutuivat murhaleikkiin tappamaan toisiaan. Nyt kuusi äärimmäisyyttä on poistumassa Hope’s Peak Academysta iäksi.


Superselitys: tämä on epilogi, jota seuraa viimeinen loppu.

Maailman toisella puolellaan pitelevä eteissalin jykevä metalliovi ei taivu kuusikon vaitonaisesta toljotuksesta eikä natise liitoksistaan tunnelmallisen ambient-palan höykytyksessä. Kyoko rikkoo hiljaisuuden, sillä eivät kai he tässä voi ikuisesti jumittaa. Hän antaa kunnian Makotolle, joka oli poiminut Junkosta jääneen mätitahnasotkun luota kauko-ohjaimen, joka joko laukaisee ydinaseita tai aukaisee erään tietyn oven tässä hyvin lähellä.


En jaksa.


Löytäjät pitävät.

Koska punainen nappula ei näytä kovin ystävälliseltä, kapulasta keskustellaan. Kyoko on kuitenkin sitä mieltä, että jos Junko todellakin aikoi pakottaa heidät ulos, pyhä laite on taatusti sitä varten luovutettu. Hiro on silti koulun itsetuhonamiskan kannalla, sillä ei Junko mitään puhunut poistumisesta hengissä.


On?


Aika monessa muussakin asiassa oli järkeä ennen kuin niissä ei ollut järkeä.


Ei kukaan kuitenkaan jää kaipaamaan Lemuriassa.

Togami ottaisi riskin ja Jill kuhertelee Isäntänsä perään, kunnes joka kodin megamurhaaja nähdään pelissä viimeisen kerran. Kenties saasteet tai raatojen käry saavat hänet aivastamaan. Toko on hyvin ihmeissään oikeastaan kaikesta, mutta ottaa Aoin lyhyen vastauksen hyvillään vastaan. Se tästä vielä puuttuisikin, jos Tokolle täytyisi kerrata puolet oikeudenkäynnistä. Nyt kirjailija on vain Isännän perässä ja haaveilee menevänsä naimisiin ja saavansa rumia lapsia. Togami tylyttää ja minä hymyilen.


Ei kannata puhua mahdottomuuksista näin lopussa.


Hei hei!!


Katosivat. Olet ollut koko tämän ajan vegetatiivisessa tilassa.


Ehkä huomenna täällä on opetusta.


En tule bestmaniksi, joku roti sentään.


Kerrassaan eldritchinen.

Kyoko ei olisi lähtövaikeuksista huolissaan, mutta Aoia ahdistaa enemmän ulkomaailma. Hiro arvelee, että kenties Junko vain huijasi. Portin takana voisi aivan yhtä hyvin odottaa rauha. Jos niitä Hiron velkojia ei lasketa. Mitä hyvänsä tuon hökötyksen tuolla puolen onkin, Makoton mielestä se on silti heidän maailmansa ja hän lisää pelin protagonistin kokemuksen syvällä rintaäänellä, että maailma on iso paikka. Varsin diippiä. Äh, vitsit sikseen, niin lopussa jo olen, ettei parane riskeerata. Suuressa maailmassa on joka tapauksessa epätoivoa, mutta ihan yhtä hyvin siellä on toivoa. Kyokokin yhtyy ajatukseen puhuen toivon todellisesta merkityksestä eli toivon etsimisestä, mikä on itsessään tärkeää. Siinäpähän sitten etsivät metafyysistä toivoa, onnea heille. Junkosta voisi olettaa, ettei hän edes yrittänyt etsiä toivoa. Kuten eräs suuri filosofi tokaisi: ”Junko tukkii traktorilla suorat teiden, kaikki on paskaa paitsi Iron Maiden.” …Helvetti, minunhan piti lopettaa hassuttelu. Ehkä se on vastareaktiota sinänsä ihan pikkufiksujen peliviisauksien puolivillaiselle tulkinnalle. Annan heille lukiofilosofian anteeksi.


Olisi se kaunista, jos he astuisivat tiluksilla maamiinaan.


Sanottiin Lemuriankin olevan valetta.


Ei se pienikään ole.


Kuusi kappaletta ja kaikki lähempänä kuin he arvaavatkaan.


Sitten tajuaa hassanneensa aikaa ja epätoivoutuu.

Ja ei sillä; ei Togamiakaan kovin paljoa kiinnosta, kun toiset yrittävät valaa ryhmähenkeä kannustuspuheilla. Siksipä hän vaihtaakin hiukan puheenaihetta ja vihjailee, mitä aikoo tehdä. Kun Junko puhui eräistä, joilla vielä riittää toivoa, Togami aikoo etsiä ja palkata heidät jälleenrakentaakseen maailman. Toki Togamin nimi keulii kaiken edellä, mutta ehkäpä tästä tyypistä on oikeasti johonkin. Pelin alussa olisin kernaasti toivonut Togamin jäävän junan alle, mutta niin ne käsitykset muuttuvat. Jos tähän asti on selviytynyt, eiköhän se ole golfaplodien paikka. Kyllä se Genocide Jill sitten joskus flippaa ja Togamin dynastia päättyy siihen, mutta se on sen ajan murhe. No nyt ainakin Toko vannoo seuraavansa Isäntäänsä kaikkialle, kuten aina.


Pidä hauskaa.


Melkeinpä sööttiä. Lähes.

Entäpä Aoi? Donitseja donitseja. Sitten ehkä jotain muuta. Jos donitsit eivät ole selviytyneet suuresta maailmanpalosta, kuten Hiro ehdottaa, sittenpä Aoi tekee ne itse. Hirokin innostuu kohtalon karheasta kädestä, joka suuntaa hänet kohti loisteliasta jälleenrakennusuraa. Näyttäisi erittäin vahvasti siltä, että heillä kaikilla on sama päämäärä, kun Kyokokin on samoilla linjoilla. Pitää heidän jotakin tehdä, ja hän ainakin tekisi asioita tällaisen sakin seurassa. Tietysti olisi kamala antikliimaksi, jos kaikki olisikin ennallaan, mutta en luota näissä tarinoissa onnellisiin loppuihin.


Lihot etkä pääse ovesta ulos. Sitten lauma Monokumia tulee kirveiden kanssa.


Chapter II: Call of Lemuria


Minä ainakin Makotona seuraan joka paikkaan kuin eksynyt koiranpentu, joka ei oikeasti osaa mitään.

Makoto epäilee itsekseen, saako näin pieni joukko oikeasti mitään aikaiseksi, mutta tulee toisiin ajatuksiin. Oikeasti he pystyvät mihin tahansa.


Paitsi pitsinypläämiseen.

Vaikka pahvikuvavaiheessa kaikki todennäköisesti keskustelivatkin rintamasuunta kohti metalliovea, leikitään silkan dramaattisuuden vuoksi, että he kääntyvät takaisin kohti ovea. On viimeisten repliikkien aika.

Aoi heittää hyvästit ei erityisesti kenellekään, mutta varsinkin Sakuralle, ehkä muillekin kuolleille, kenties koulullekin ja kaipa tätä voi pitää hyvästinä pelaajallekin. Aoi ainakin lähtee täältä hymyillen.


GOODBYE

Hiro lupaa povauksia aina ja kaikkialla eikä puhu edes hinnoista. Tämä on hyvä ennusmerkki.


Viimeinen. Pakotettu. Lemuria-kuvateksti. Ikinä. (ellei Hiro ole myöhemmissä tarinoissa, joten fuck everything)

Togami onnistuu olemaan sangen epämulkero, vaikka yrittääkin olla ilkeä. Kai hän työpuhelimeen vastaa, jos lauma Monokumia on jahtaamassa.


Tiedän tulla pummimaan rahaa.

Toko puhuu muustakin kuin Isännästä. Ehkä hän alkaa kirjoittaa. Isännästä ja ehkä muistakin. Jos Toko saa pätevän selonteon Hope’s Peak Academyn murhaleikistä aikaiseksi, eiköhän siinä olisi ihan tarpeeksi.


En lue enkä arvosta, mutta… hyväksyn.

Kyokolta ei irtoa mitään tulevaisuuteen vihjaavaa, mikä ei ehkä ole niinkään yllättävää.


Awww, olisit nyt kolme pistettä jättänyt maailmalle.

Makoton jutulle naurahdin, kun hän ei keksi mitään sanottavaa, mutta lakoninen ehdotus valmistumisesta sai tirskumaan silleen katkeransuloisesti.


Missä helvetissä meidän todistukset ovat?!

Makotolla on nappula. Hän painaa sitä. Kaikki päättyy valoon.







(9:04-14:40!)

**************************LOP-…PUHUHUHUHUHUHU!!!