76 - Luku 6, Deadly Life, osa 1

Pohjalta on yleensä vain yksi suunta eteenpäin. Tällä hetkellä se on portaikon päässä lojuva lukittu ovi. Kyoko ei ole kadottanut kaikkivoipaa omniavaintaan mihinkään ja se naksahtaa tähänkin säppiin vallan mainiosti. Kamalaa anglismia käyttäen he ovat alhaalla, mutta eivät ulkona.


Alusta asti yritetty.


Kiinnihän tuo näyttää olevan.



En yleensä kommentoi lukujen alussa ilmestyviä lukupotretteja, mutta nyt on vähän pakko. Leveän fuck yeah -virnuiluni lisäksi kuudennessa luvussa ei tunneta mitään päivittäistä elämää. On vain kuolettava elämä. Ja paljon äärimmäisyyksiä. Eletään äärimmäisiä aikoja. Sivuhuomiona mainittakoon, että en ole vieläkään keksinyt järkevää selitystä viidennen luvun nimelle. Sadan mailin säntäys kuulostaa jonkinlaiselta ilmaukselta, mutta roskaruokanarkin tuska menee viuhuen ohi. Junk Food ja Junkie toisaalta viittaisivat Junkon nimeen, jos nyt pitää väkipakolla jotain pähkähullua salaliittoteoriaa kehitellä.

Oven tuonpuoleiseen seinämään on pultattu hillittömän korkeat metallitikkaat, jotka eivät sentään vie alaspäin kohti helvetin esikartanoa, tuota karhujen öh… monolaa. Makoto ja Kyoko alkavat kavuta ränniä kohti ulottumattomissa siintävää vapautta, joka lienee ainakin hitusen vapaampi kuin jätekuopassa näivettyminen. Strategisesti Makoto menee edeltä, jotta Kyoko ei joutuisi pantyshotattavaksi.


I’m still in a dream, Snake Eater

Rikkoakseen hiljaisuuden ja lievittääkseen hermostustaan Makoto alkaa päättymättömällä puolamatkalla kysellä Kyokon etsivätaustasta, johon ei-enää-niin-mysteerinen tyttö kyllä suostuu vastailemaan. Makoto huomaa, että Kyokostapa on tullut yllättävän puhelias. Kirigireillä etsiväys/etsivyys/etsivöinti virtaa veressä. He lienevät jonkinlaisia hipstereitä, kun kovinkaan moni ei ole kuullut heistä. Kyoko selittää syvällisesti, että etsivät eivät edusta oikeutta eivätkä liioin pahuutta, vain totuutta. Ollakseen täysin neutraaleja heidän on pysyttävä yhteiskunnan ulkopuolella. Kenties tällainen asennoituminen on vanhanaikaista eikä kovin rationaalista, mutta on perheellä ainakin aihetta ylpeyteen, jos ei muuta. Makoto tajuaa, että tämänhän vuoksi Kyokosta ei löytynyt netistä mitään ennakkotietoja.


Eilen aloitti.


Ette verojakaan maksa.


Nothing is true, everything is permitted.


Anonyymit ovat sellaisia.

Hope’s Peakiin astuttuaan Kyokon tuli osittain luopua ylpeydestään, kun joutui paljastamaan itsensä koululle. Ja näemmä koko maailmalle. Hupsista. Makoto lohduttaa, ettei rehtori-isän tavoittelussa ole mitään hävettävää, mutta Kyoko haluaa vain sanoa isälleen päin naamaa, ettei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Viimeksi Kyoko näki isänsä hyvin nuorena, mutta muistaa hänen olleen erittäin älykäs. Etsivöinti ei kuitenkaan isäukkoa napannut tippaakaan ja äijä katkoi perhesuhteensa, livisti Kyokon äidin kuoltua, poltti sillat omaan isäänsä ja jätti Kyokon oman onnensa nojaan. Kyoko on toisaalta onnellinen, sillä toisin kuin eräillä, hänellä sentään on ylpeyttä eikä hänestä olisi tullut isänsä remmissä etsivää.


Isäjutut ovat vähän noloja.


Mitä pahaa kravatit ovat tehneet teille?


Murhaaja!


Rehtorikin tarvitsee sihteeriä.

Vaikka Kyoko voisi olla syyttämättä oman tiensä valinnutta isäänsä, erästä seikkaa hän ei voi antaa anteeksi. Hylkäys nyt on sinänsä pikkujuttu, mutta muut Kirigirit näkivät Kyokon vain hylättynä pikkutyttönä. Isän varjo on seurannut häntä kaikkialle, joten Kyokon on aika sammuttaa lamppu. He eivät ole enää perhettä muuten kuin veren kautta.


Näen Kyokon kuutiossa.


“I am a shadow, the true self.”


Ei jos on eri veriryhmää.

Makoto ei keksi mitään sanottavaa, ja loppukapuaminen kavutaan hiljaisuuden vallitessa. Huipulla odottaa luukku, sen toisella puolella Kyokon mukaan Hope’s Peakin roskahuone. Kyseisen huoneen lattian lukitulle luukulle löytyikin selitys! Polttouuninkin jämät siirtynevät kätevästi tätä kautta syvyyksiin. Koska Kyoko oli jo käynyt avaamassa lukon, Makoton tulee vain tuupata luukku auki. He palaavat sivistykseen. Onhan koulu sentään sivistyksen kehto, vaikka siellä joku aina välillä sivistymättömästi murhataankin.


Tai Lostin saari.

Makoto kiittelee vuolaasti pelastajaansa, joka on enemmän sitä mieltä, että nyt olemme sujut. Seuraava askel onkin hämärän peitossa. Mihin seuraavaksi? Makoto on heistä huolissaan, mutta Kyoko kaipaa suoria vastauksia. He voisivat mennä kysymään Monokumalta, mitä nallukka tuumii Makoton paosta. Makoto ei ole järin hyvillään tällaisesta peliliikkeestä, mutta Kyoko toteaa, ettei piilottelussa ole järkeä. Valvontakamerakin toljottaa heitä parhaillaan. Voisin vilkuttaa maailmalle, mutta en taida viitsiä. Kyoko ei olisi seuraamuksista huolissaan, sillä kuten hän on useaan otteeseen julistanut, takapiru on ahtaalla, he eivät. Mukuron murhan oikeudenkäynnissä vastapuoli teki virheen. Monokumalta he voivat vahvistaa asian. Makoto tajuaa, ettei heillä ole vaihtoehtoa. Kyoko ehdottaa suunnaksi liikuntasalia. Uskon häneen täydellisesti. Hän jos joku tietää esimerkillisenä etsivänä, missä Monokuma majailee. Tämä on melkein sarkasmia, mutta Kyoko on sen verran kova lyyli, että ehkei sittenkään.


Minä pitäisin kyseistä keskustelua ongelmana.


Voisin piiloutua kylpylän pukuhuoneen nurkkaan, koska siellä ei ole kameraa.


Kyokon deittirepliikkejä.

En pistäydy kiertoreiteillä tutkimassa koluttuja paikkoja tai etsimässä muita; en käy kaupassakaan, kun tuli hassattua suurin osa valuutasta ekstravalikon tapahtumakuvakrääsään ja sen sellaiseen. Nyt tilillä on kokonaista kaksi kolikkoa ja osa sälästä jäi avaamatta. Illustraatiopuoli avautunee pelin päätyttyä. Saapa nähdä, meneekö grindaukseksi, mutta se on sen ajan murhe. Ennen sitä tulisi selviytyä hengissä.


Unisaari on mukava nimi jätekuopalle.

Liikuntasalin kuollut Monokuma on vaihtunut elolliseen. Kyokoon ännännes Mono-kopio suhtautuu välinpitämättömästi – hän on luultavasti luopunut jo toivosta omiaan touhuavan neidin suhteen – mutta Makoton paluu nostattaa otsossa keskisuuren räyhähengen. Mitä ihmettä, auttoiko Kyoko häntä? Kyokon kolea entä sitten pakottaa Monokuman harkitsemaan uutta rangaistusta hetimmiten, sillä säännöt ovat sääntöjä ja Makoto selkeä syyllinen. Kyoko on sitä mieltä, että karhun on tehtävä mitä parhaakseen näkee, mutta yksi asia tulee tehdä sitä ennen selväksi. Makoton teloitus tarkoittaa Monokuman häviötä.


Rähmä.


Menetetään Makoto.

Kun Monokuma vaatii selitystä, Kyoko sellaisen tarjoaa. Oikeudenkäynnin pointtinahan oli saada Kyoko mustumaan, mutta kun Makoto tuli väliin suojelemaan valhetta, alkuperäinen suunnitelma mureni ja Monokuman tuli hätäisesti vaihtaa teloitettava Makotoksi, joka muodosti uuden, odottamattoman uhan. Kun kuvioihin tuli vielä Alter Ego sössimään teloituksen, lienee ehdottoman selvää, että takapiru tappoi Mukuron. Lienee myös yhtä selvää, että jos Makoto olisi teloitettu, takapiru olisi rikkonut omia sääntöjään. Mustunut ja vain mustunut teloitetaan.


”En halua kuulla mitään selityksiä.”


Joskus olen uhka itsellenikin.


No en kyllä minäkään.


Kyoko rulettaa.

Monokuma ei ole ihan vakuuttunut. Entäs ne todisteet sitten? Kyoko myöntää, että todisteita oikeasta murhaajasta ei ole. Ei ainakaan vielä. Hän kyllä löytää ne, vaikka ne yritettäisiin haudata figuratiiviseen Mariaanien hautaan asti. Kyoko jatkaa, että Makoto ei olisi murhaajana missään nimessä uskaltanut tulla yksin uhoamaan karhumahalle, mutta tässä he nyt ovat toivo rinnallaan. Monokumalle ei mene tuollainen soopa läpi todistusaineistona, mutta Kyoko ei aio häntä vakuutellakaan… vaan koko kollektiivisen kotikatsomon. Kyllä maailmalla niin mieli pahoitettaisiin, jos syytön Makoto teloitettaisiin. Maailmahan tapittaa tätäkin keskustelua. Kyoko virnuilee Monokuman muristessa, ettei epätoivo päihitä toivoa.


Haluaisitko kuulla juutalaisvitsejä?


Tähän on karhu haudattuna.


Dull. Boring. Predictable.


MOT.


On karhullakin joskus hyvä pointti.


Niin vaihtaisin kanavaa.


Tämä on joku kivipaperisakset-juttu.

Monokuma voi kyllä Kyokon puolesta väittää meidän olevan väärässä tai paiskata omat todisteensa pöytään, sillä pahisten tulee nyt ansaita epätoivomme vailla vilunkia. Kyokolla on ehdotus. Mukuro Ikusaban murhan oikeudenkäynti pitää käydä uudestaan, mutta tällä kertaa kaikki noudattavat sääntöjä. Siinähän sitä kliimaksia kerrakseen. Makoto tajuaa, että Mukuron murhaajan henkilöllisyys – ja takapirun myös – voisi hyvinkin paljastua. Mikäli siis Monokuma suostuu eikä teloita minua välittömästi, koska hän voi psykopaattipahiksena tehdä niin. Ainakin teoriassa.


Olette väärässä koska Hitler.


Kumaa monotetaan.


Mene taipumaan.


Kierrätystä! Laiskaa pelisuunnittelua!


Tällaiset melodramaattiset repliikit miellyttävät kovasti.


Ja mahdollisuus päästä hengestään.

Miettimistauon jälkeen Monokuma verhoutuu kamaliin karhupuujalkoihin käkättäen karmivasti ja suostuu kutkuttavaan ehdotukseen. Kunhan show’n pörröinen maskotti saa katsojat puolelleen ja oppilaille runsaasti epätoivoa, kaikki käy. Tosiasiassa kamppailua ei käydä äärimmäisyyksien ja äärimmäisen karhun välillä vaan toivon ja epätoivon välillä. Niin, jos se ei tullut vielä selväksi, pelissä on runsaasti dualistista symbolismia. Monokuma heittää vielä sokerina pohjalle, että koska lopun ajat ovat totisesti käsillä, pelkkä murhaajan selvittäminen ei riitä. Heidän tulee selvittää kaikki koulun salaisuudet samaan syssyyn ja kärsiä totuuden valtaisa epätoivo. Vasta sitten he ovat voittaneet. Ei paineita. Kyoko nurisee, että sitähän he ovat yrittäneet alusta asti.


En pyytänyt tätä.


Niin huono!


Ihan naama leviää!


Ei enää!


Keskiaikaista kidutusta!


Mieluummin katson Reban uusintoja!


Nyt oli niin nerokas, että lähes ääneen nauroin.


Savupommeilla ja tanssiesityksellä.

Kyoko haluaa vielä varmistaa erään säännön. Oikeudenkäyntihän pidetään, kun oppilas on listinyt toisen oppilaan, eikö totta? Niinhän Monokuma sanoi ja se siis pitää paikkansa? Monokuma naureskelee, ettei kannata ryhtyä epäluuloiseksi. Kaikki perustuu sääntöihin. Mukuron oikeudenkäynti ei ole poikkeus sääntöihin. Makoto hämmentyy ja alkaa jo miettiä kuumeisesti, mutta Monokuman vitsivarasto on ehtynyt. Jäljellä on vain yksi vinkki. Murhaleikki alkoi kuudellatoista opiskelijalla. Vain nämä kuusitoista ovat astuneet Hope’s Peakiin.


Karhu perhana.


Oikeasti olen amiksessa, mutta erehdyin rakennuksesta.

Kun Kyoko tivaa, puhuuko karhu totta, Monokuma vaikenee hetkeksi ja purskahtaa nauruun. Enempää vinkkejä ei heru, joten he voivat painua hiiteen. Ennen sitä Makoto vielä varmistaa, ettei pääse koska tahansa hengestään, mutta Monokumaa ei enää tunnu kiinnostavan juuri mikään. Paitsi tietenkin seuraavan epätoivoa tihkuvan rangaistuksen kehitteleminen. Nalkkiin ajettu rankaisijamme jää hohottamaan maanisesti, kun häivyn Kyokon perässä paikalta.


Sanotko jotain, jos auon päätäni?


Se on vain Monokuma.


Ludovico-tekniikalla parhaita karhuvitsejä.


Monokuma keksi juuri tosi hassun vitsin.

Mielessäni pyörii vain yksi mahdoton ajatus.

Kuusitoista osallistujaa. Kymmenen kuollutta. Neljä murhaajaa. Puoli sarjamurhaajaa. Yksi itsemurha. Kuusi jäljellä.

Joku meistä on vastuussa kaikesta.