83 - Viimeinen oikeudenkäynti, osa 4

No tämähän selittää paljon. Ja jättää selittämättä vähintään yhtä paljon. Jätän valtaosan suurimmista asioista juonen selitettäväksi, mutta nyt ainakin löytyi kätevä syy sille, miksei hupihuoneeseen pinota uusimpia aikakauslehtiä. Joko suuresta maailmanpalosta ulistaisiin joka lehdessä tai sitten, todennäköisemmin, lehtiteollisuus olisi romahtanut muun yhteiskunnan mukana. Jonkinlaista synkkää pohjavirettä olenkin ympäröivälle maailmalle ennustellut juonen pikkuvihjeiden perusteella, ja kun Tragedia tuli puheeksi, sekin jäi lopulta aika monitulkintaiseksi, koskettiko tämä kamaluus pelkästään Hope’s Peak Academya vai koko maailmaa. Ihmishistorian suurimman, hirveimmän ja traagisimman tapahtuman täytyi olla jotain todella suurta, sillä johan olemme selviytyneet maanjäristyksistä, ydinvoimalaonnettomuuksista, tsunameista ja parista pikku maailmansodasta. Tragedian seuraava askel olisi sivilisaation täydellinen päättyminen, johon tarvittaisiin jo meteoriittia tai kulovalkean tavoin leviävää epidemiaa tai ydinasevarastojen yhtäaikaista laukomista tai CERNistä livahtavaa mustaa aukkoa tai kommunismia. Nyt täytynee tyytyä ihmeelliseen epätoivon ideologiaan, jonka keskushahmona näyttäisi olevan Monokuma. Kenties voisi puhua… monoteismista. All hail Monokuma and despair.


Mono Dieu!

Makotolla kestää ennätyspitkään toipua näkemästään, mutta en pane pahakseni. Niin kesti minullakin, vaikka johan tällaisia kaiken määrittäviä äärimmäisiä yllätyksiä on tullut eräiden muiden fiktiotuotosten loppupuolella nähtyäkin. Ja… niin, myös useasti mainitsemani Virtue’s Last Rewardin loppupuoli on täynnä yllätyksiä. Angsti-Junko marisee maailman muuttuneen vaaralliseksi, mutta se ei ole oikein minkäänlainen selitys kaikille muille leukaansa lattialta kerääville, vaikka Junkon mukaan meidän pitäisi olla kaiken lopusta perillä. Kyteehän se syvällä unohtuneissa muistoissa, joten hevi-Junko räyhää meitä muistamaan. Viimeinen oikeudenkäynti ei ole vielä ohi. Eihän tämä nyt pelkkää dialogia sentään ole. Vaikka enimmäkseen onkin, mutta tässä vaiheessa se ei ole yllättävää.


Ei voi olla vaarallisempaa kuin täällä.


Olet nähnyt Lemurian, ja tässä ei ole järkeä?


Täällä kuvataan Danganronpaa.


Vaadin avaimen.


En tiedä on parempi.


Minähän luulin tämän jo alkaneen ajat sitten.

Debatit jatkuvat. Vaikeusnuppi ei ole ihan kaakossa, sillä totuusluodit ovat pudonneet kolmeen ja ratkaisu on helposti pääteltävissä. Muiden ihmeteltyä videokuvaa monotetuista mono…menteista, suurkaupunkia monottavasta Mono…zillasta ja paikkoja särkevistä mono…teisteista Toko toteaa, etteivät he muista mitään. Niin, he eivät, mutta Genocide Jill ei ole he. Toko ei pidä yhtään, kun Makoto ja Kyoko alkavat keskustella Tokon ja Jillin eri muistista ja Hiro hoputtaa kirjailijaa luovuttamaan henkilöllisyytensä. Togami on järjen ääni, joka aiheuttaa aivastuksen.


Insane in the remembrane.


Everything Ecstatic.


It olisi parempi pronomini.


Näin alas on vajottu.

Isäntä tenttaa Jilliä tavalla, johon on vastattava. Heti. Sitä ennen Jill kuitenkin haluaa kärkkäästi tietää, kuka hitto tämä uusi tyttö on. Lyhyt ja ytimekäs sananvaihto Jillin ja angsti-Junkon välillä huvitti jostain syystä melkoisesti. Hiro ärähtää keskittymään seinien jättimonitoreihin ja sarjamurhaaja näyttäisi tottelevan muitakin kuin Isäntäänsä. Tietenkin Jill tunnistaa kaiken innoissaan. Ei kai häntä voi syyttää intoilusta maailmassa, jossa maailma on seonnut. Tai siitä, että hän vastaa kysymyksiin vain silloin, kun niitä häneltä kysytään. Tai siitä, että hän on sarjamurhaaja. Ulkopuolella näyttäisi olevan liikenteessä pahempaakin paskasakkia.


Hämiksellä työsarkaa.


”Trouble with the trolley, eh?”


Ai, moi!


Tulevat hyvin toimeen.


Ei siellä näy Lemuriaa.

Genocide Jill on ihmeissään, kun Isäntä ei muista Tragediaa, ja kertoo sitten kaikille oman tyhjentävän versionsa ihmishistorian suurimmasta, hirveimmästä ja traagisimmasta tapahtumasta, josta ei paljastu oikein mitään muuta kuin se, että maailmanlaajuinen mullistus käynnistyi vuosi sitten ja maailma meni päin helvettiä. Hiro on pettynyt, mutta Jill nurisee, ettei edes nähnyt Tragediaa toisin kuin mielen toinen puolisko. Jill teinidraamailee täysillä saatuaan Isännältä sapiskaa Tokon turhuudesta.


Tragedian unohtamista voisi kutsua… tragediaksi.


Tuli hevi rankka, hämähäkin vei.


Kun tuota kysyy GenoJilliltä, joutuu pettymään.


Minä jo odotin muinaisia avaruusolentoja.


Pakotettu perspektiivi! Huijausta!


Monoline Miami.


Löytyyköhän Lemuriasta betonikuvauksia?


Tällä suorituksella pääsisi kesäteatteriin näyttelemään puuta.

Apatia-Junko jättää draaman sikseen eikä tapahtuneelle mahda muutenkaan mitään, sillä maailma on loppunut. Hiron kauhisteltua maailmanlopun mahdottomuutta Junko ei kauhistelisi. Ihminen elää muutenkin sen satajotain vuotta, joten maailmanloppu ei tunnu missään. Jopa Togamistakin Junkon puheet ovat naurettavia, josta apatia-Junkolle tuleekin mieleen jatkaa Togamiin liittyvästä asiasta, joka oli jäänyt hiukan keskeneräiseksi. Aivan, mitenköhän Togami Corporationilla parhaillaan menee? Jos mikään muu ei murra Togamia, tällaiset vihjailut murtavat. Tai ainakin hätkähdyttävät, sillä ei kai suinkaan porskuttavan jättiyhtiön megaherra kyyneleitä näytä. Mitä siis yhtiölle kävi?


Kyllähän tuo melko tärkeältä kuulostaa.


Now, this is the story all about how my life got flipped-turned upside down. And I’d like to take a minute, just sit right there. I’ll tell you how I became the prince of a corporation called Togami Corporation.


Pörssikurssit laskivat!


No enpä kuule tiiä.

Valinta on hurjan vaikea eikä sillä tietenkään ole merkitystä. Neljännen seinämän lisähuumoria viljellään, kun aatelis-Junko kehuu minun oikeaa arvaustani ennen kuin Makoto ehtii pukea arvaustaan sanoiksi. Tylsistynyt hevi-Junko irvailee vielä pelimekaniikkaa, sillä väärän vastauksen tapauksessa he olisivat palanneet vain alkuun yrittämään uudestaan. Mono-Junko vahvistaa Togamin jalojen sukujuurten sammuneen ja sihteeri-Junko jatkaa häiskän koko perheen kuolleen kaukaisiakin sukulaisia myöten. Maailman ainoa Togami käskee lopettamaan pelleilyn, mutta aatelis-Junko riisuu häneltä äärimmäisyytensä. Togami änkyttää, että Togamienhan piti hallita maailmaa, mutta hevi-Junkon mukaan hallittavaa maailmaa ei enää ole.


Älä minusta välitä, Makoto.


Pfft. Figures.


”Monokuma watches… and waits.”


Ruokaa ajatukseksi: kaikki vitsit ovat pohjimmiltaan tyhmiä.


”Then, everything changed when the Fire Nation attacked.”


Aina heille voi rakentaa hulppean kryptan.


Lapsen olisi pitänyt syntyä muutama kuukausi sitten.

Makoto ei vieläkään usko multi-Junkon puheisiin. Miten Tragedia tapahtui vuosi sitten? Hehän saapuivat Hope’s Peakiin muutama viikko takaperin. Mono-Junko kujertelee, että taidanpa olla väärässä. Hehän aloittivat loisteliaan koulu-uransa täällä kaksi vuotta sitten. Makoto näyttää tyrmistyneeltä, Hiro naureskelee itsekseen ja vaikka Junkon eri persoonat selittävätkin, kuinka hankala tätä on uskoa, kadonneet muistot eivät suostu palautumaan. Aoi ei tiedä, mitä Junkolle vastaisi. Togami puree pöllämystyneenä kynsiään. Makoto päättää vastata ainakin jotain aikavälin perusteella. Jos he tulivat tänne kaksi vuotta sitten, on vain loogista, etteivät he muista elämäänsä Hope’s Peakissa. Kokonaista kahta vuotta.


Suokaasua.


Voi jukupätkä, kandi luvassa ensi vuonna.


Lemuriakin on tuhoutunut.


No niin, Junko on joku hihhuli. Ihan sekaisin.


Lemurian intergalaktinen konvergenssi aiheutti gammasädepurkauksen ja monta asiaa tapahtui samanaikaisesti.


Koko menneisyys tarkoittaa sitä, ettemme muista dinosauruksia.

Hiro reagoi sulkeutuen kieltäytymiskuplaan, mutta aatelis-Junko tuhahtaa Makoton olevan oikeassa. Koska oppilastoverini pupillit ovat laajentuneet epäuskosta ainakin kolme metriä, asiasta jatketaan debatissa, jossa on taas useampi totuusluoti valittavana. Hienosti kämmäsin, kun valitsin aluksi pocketbookin enkä notebookia Hiron päivitellessä, ettei muista käyneensä siistien opiskelijatapahtumien lisäksi luennoilla. Huomionarvoisena seikkana debatista mainittakoon myös virkettä imitoivat tuplahäiriöt, jotka eivät tulleet liikaa tielle.


Ei ole mitään Lemuriaa. Eieieieieiei.


Käytinkin maalaisjärkeä HAHHAHAH.


Tahallaan panivat kaksi – tai oikeastaan kolme – kirjaa.


Lemuriassa uskotaan, jos kolmesti sanoo.

Makoto ojentaa Hirolle asuntolan toisen kerroksen kaappihuoneesta poimimansa vihkon. Lemurian toivo ihmettelee kannen kovin tuttua nimeä ja tunnistaa muistiinpanoista käsialansa, vaikkei muista tähän mitään kirjoittaneensakaan. Makoton mielestä on varmaa, ettei Hiro ole ainakaan lintsannut Hope’s Peakissa. Kyoko esittää omat todisteensa eli taskumuistion, jottei minun tarvitse. Hiron tavoin hänkin tunnistaa käsialansa, muttei muista koko muistiota. Mono-Junko naureskelee, että totuuden todisteet taitavat olla tässä. Hevi-Junkon hautajaisjutuille oli naurahdettava.


Lemurialaisten haamukirjoittama.


Kukas sitten kirjoitti sen viimeisen mysteeriviestin?!


Niin synkkää, että kirkko liekehtii.

Apatia-Junko nurisee monotonisesti kahden vuoden edestä menetetyistä kultaisista nuoruusmuistoista ja ystävyyssuhteista. Yhteiskuvien perusteella tällä laumalla ainakin oli opinahjossa mahdottoman nastaa. Junko mainitsee myös vuoden takaisen Tragedian ja sen tuottaman valtaisan epätoivon, jonka olemme autuaasti unohtaneet, jotta murhaleikki alkaisi puhtaalta pöydältä. Olisi hänellä muistoista muutakin sanottavaa, mutta angsti-Junkolla on tylsää. Niin on myös maailmaan kyllästyneellä aatelis-Junkolla ja etenkin hevi-Junkolla. Angsti-Junko höpisee olevansa kateellinen eikä hevi-Junko jaksa esitelmöidä kaikkea auki. Sihteeri-Junko kehottaa meitä selvittämään hetken, jolloin muistot katosivat. Tai oikeastaan minua.


Onko tämä nyt jotain vihjailua tyttöjen puhkeamisesta nuppuun?


Kerran sitä vain eletään.


Hevi-Junko on niin kova mimmi, että rupeaa käsikirjoittajalle. 

Oikean vastauksen keksiminen ei ole temppu eikä mikään. Makoto palauttaa mielensä päivään, jolloin hän saapui Hope’s Peakin porteille. Eteissalissa lähti tajunta ja maailma vääristyi coriolis-ilmiöksi vessanpöntössä. Sitten hän löysikin itsensä pulpetin äärestä autiossa luokkahuoneessa. Eteissalin ja luokkahuoneen välissä kului kaksi vuotta. Uguu-Junko on vaikuttunut, kun Makotolla riittää intoa puhua, ja olettaa muidenkin muistavan pyörtymisen. Kyoko tajuaa aikasiirtymän tuntuneen lyhyeltä, kun välistä vietiin vuosia. Sihteeri-Junko selittää, että kun he tutustuivat teljetyssä eteissalissa toisiinsa, se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Kyoko muistaa yhteiskuvat ja Mono-Junko näkee vain ironiaa läheisissä ystävissä, jotka päätyivät yhteiselon jälkeen tappamaan toisiaan päästäkseen pakoon maailmaan, jota ei ole.


Mmmmm… vaniljakinuskia…


Muistan, etten muista.


Epätoivolla muutettiin ajan rakennetta.


Ainakin saatiin selville, ketkä ovat oikeasti ystäviä.

Makoton suutahdettua kaiken olevan Junkon syytä angsti-Junko mutisee rakastavansa heitä kaikkia ja ajatelleensa heitä jatkuvasti. Melkein uskoin. Ihan rakkauden vuoksi uguu-Junko kertoo teennäisellä sokerisateenkaariäänellä suunnitelmasta saattaa maailma epätoivoon. Elämä Hope’s Peakissa oli yhtä iloa ja onnea sen ensimmäisen vuoden, kunnes sihteeri-Junko kertoo Tragedian iskeneen tuhannen ydinlatauksen voimalla koko maailmaan. Koulukin sai osansa, kun valtaosa oppilaista heitti henkensä. Epäilemättä opettajatkin kuolivat, kun ei täällä ole pahemmin näkynyt henkilökuntaa. Asuntolan toinen, henkilökunnalle varattu kerros kun on kuin pommituksen jäljiltä ja viidennen kerroksen luokkahuoneessa joukkomurhattiin oppilaita.


Junko set up us a killing game.


Minäkin sieniäsi.


Suunnitelma oli oma keksimä.


Eihän minulla ollut edes silloin tätä peliä.


Edelleen haluan tietää, mitä Celesten ja Hifumin välillä tapahtui.


Ah, fuksivuosi.


Ah, fuksivuosi eikun.


Lahjattomia oppilaita.

Kyoko ei voi käsittää, miten Junko ja Mukuro saivat kahdestaan maailman tuhottua ja epäilee jonkinlaisen järjestön tai muun perheen osallisuutta täystuhoon, mutta apatia-Junko panee Tragedian ideologian piikkiin. Epätoivohan tarttuu helposti, kun kaikki siihen kykenevät. Kyoko ei edelleenkään ymmärrä, mutta aatelis-Junkon mielestä heidän ei pidäkään yrittää ymmärtää mokomaa sivuseikkaa. Ilmeisesti tarinassa ei yritetäkään alleviivata, miten Tragedia oikeasti tapahtui. Riittää, että näin kävi, ja minulle se riittää toistaiseksi. Jos nyt ensin saataisiin tämä porukka ulos täältä. …Mikäli he oikeasti haluavat lähteä.


Itsehän uskon Monokuman olevan kaiken takana.


Kuin syöpä. (vitsi on siis siinä, ettei syöpä tartu)


Joten epätoivoiset kansalaiset tuhosivat maailman, koska epätoivo oli heidän vihollisensa, mutta silti he janosivat epätoivoa?!

Angsti-Junko palaa tarinoimaan, kuinka vain he kuusitoista jäivät henkiin. Uguu-Junko jatkaa koulun muuttumisesta turvapaikaksi pahaa maailmaa vastaan. Joku oli sihteeri-Junkon mukaan vastuussa tästäkin suuroperaatiosta. Ei, ei mikään pääministeri. Japanin parlamenttitalon rauniot kytevät varmasti yhä. Peli ei sentään pudottele vaikeita kompakysymyksiä hidastamaan narratiivia, joten annan Makoton keksiä, että suuri benefaktori on itse Hope’s Peak Academyn rehtori. Kyoko irvistää pömpelissään, mutta Makoto jatkaa järkeilyään.


More than meets the eye.


Ironia?

Rehtorigirillä ei tainnutkaan olla pahat mielessä. Harmittomalta vaikuttava tyyppi halusi suojella koulunsa viimeisiä oppilaita ja sulki paikan ulkomaailman hävitykseltä. Siksi rehtori kysyi heiltä videolla, olisivatko he valmiita loppuelämään koulun sisällä. Makotohan vieläpä sanoi silloin, ettei heillä ole juuri vaihtoehtoa.


Voisi ne sälekaihtimetkin välillä sulkea.


Hyvinpä siinäkin kävi. 

Aatelis-Junko tuumii rehtorin ajatelleen, että Hope’s Peakin kuusitoista olisi uuden ajan alku, pilkahdus toivoa pimeydessä. Rehtori teki kuitenkin emämunauksen sulkiessaan portin, sillä epätoivo oli jo livahtanut sisälle kahden siskoksen salakavalassa muodossa. Turvasta tulikin ansa, johon he itsensä sulkivat. Kaikkiin pakopaikkoihin asennetut metallilevyt kun olivat oppilaiden käsialaa. Hehheh, siinäpä taas ironiaa, kun samoista levyistä on riittänyt kitinää useamman luvun edestä.


Sellaisella parin tuhannesosan todennäköisyydellä.


Menisi sellaisenaan j-pop -bändin levynkantena.


Etkä sinä viitsinyt auttaa.

Mono- ja aatelis-Junko julistavat, että äärimmäisen epätoivon seuraava askel oli käynnistää murhaleikki. He selviytyivät Tragediasta vain siksi, jotta he voisivat tappaa toisensa. Koska Aoi ja Makoto eivät ymmärrä logiikkaa, heille kerrotaan, että murhaleikin tarkoituksena oli tukahduttaa viimeisetkin kituuttavat toivon pesäkkeet maailmasta. Eihän sovi sentään olettaa, että ihan kaikki vaipuisivat epätoivoon. Maailma on iso paikka ja varmasti uppiniskaisten kapinallisten lisäksi eristyksissä on väkeä sivistyksen ulkopuolella, mutta heistä tuskin tarvitsee välittää. North Sentinel Islandin ristiin siitettyjä alkuasukkaita tuskin hurjasti kiinnostaa muun maailman sekoaminen ja muun maailman sekopäitä tuskin hurjasti kiinnostaa käännyttää North Sentinel Islandin ristiin siitettyjä alkuasukkaita monoteismiin.


Kai nyt edes jokin B-suunnitelma oli?


Seuraavalla kaudella kaikki sitten tapetaan ja herätetään kuolleista tappamaan toisiaan.


Samaan syssyyn olisi voinut pommittaa ihan kaiken, bonuksena lisää epätoivoa.

Mono-Junko melkein paljastaa, miten muu maailma sai kokea äärimmäisten oppilaiden murhakierreahdingon, mutta heittää pallon Makotolle. On aika sukeltaa mieleen viimeistä kertaa, ja harmikseni ratkaisu oli melkoinen antikliimaksi, sillä gambitoitavaa oli peräti kahden kirjaimen edestä. Alkuasetelma tosin voisi olla haastava, jos englanti on hakusessa, mutta näin yliopistotasolla englantia opiskelevana ja tähän asti juonen ymmärtäneenä lopullinen hirsipuugambiitti on pelkkä pelillinen hidaste. Mukavaa vaihtelua silti.


HTWACK?


HI’ACK?


Shanghaijaus olisi ollut nokkelampi.

Lähetyssignaalit siis kaapattiin maailmanlaajuisesti, mikä Tragedian perusteella ei olekaan enää silkka mahdottomuus. Vaikka globaalin epätoivon sytyttänyt kipinä piileskelikin koulun sisällä (tosin en lainkaan ihmettelisi, jos ulkomaailmassa olisi liikekannalla jokin hoopo äärimmäisen äärimmäinen epätoivo), vajaamielisten monohörhöjen sekalainen seurakunta valtaisi melko helposti maailmanlaajuisen median monopropagandan välineeksi. Junko kertoo maailman nähneen, kuinka me toivon esitaistelijat vaivuimme epätoivoon ja aloimme tappaa toisiamme, jotta loputkin epäilijät tajuaisivat, ettei missään ole mitään järkeä.


Kliimaksi housuissasi.


Ihan varmasti joku katsoi Teksti-TV:stä ravituloksia.

Toki jotkut yrittivät piraattilähetyksen nähtyään rientää apuun, mutta kuten sihteeri-Junko kylmästi toteaa, koulun tiluksille asennettu asearsenaali teki oman elämänsä sankareista rumaa sotkua. Saivatpa ainakin kokea lopullisen epätoivon – kuoleman. Ja minä kun muistelen, että jossain aika alkupuolella vihjailtiinkin ulkoa kantautuneesta metelistä!


Expelliarmus!

Makoto ei oikein tykkää hyväksikäytöstä ja suuttuu uguu-Junkon puheille heille annetusta uudesta elämästä. Taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun protagonisti puhuu rumia. Tottahan toki Junko halusi säilyttää juuri heidät hengissä rakkaina luokkatovereina, mutta angsti-Junko kertoo heti valehdelleensa, jotta petos vääntäisi veistä haavassa. Aatelis-Junko nauraa, että nyt kun totuus on selvinnyt, eikös se olekin aivan mahdottoman epätoivoinen? Kyoko kummastelee kauhuissaan, laskiko takapiru oikeasti totuuden selviämisen varaan. Nythän he ovat teknisesti ottaen voittaneet. Takapirun henkilöllisyys on selvä, koulun salaisuus on ratkaistu. Mitäs seuraavaksi?


Ei tämä peli nyt noin huono ole.


Sinäkö se veit niitä kyniä?


Menen heti ampumaan itseni.


Junko ja miljardit katsojat.

Aatelis-Junko selittää suureellisesti, että ihan kaikki maailmanlopusta murhaleikkiin johti lopulta tähän äärimmäiseen hetkeen, viimeisen oikeudenkäynnin kliimaksiin. Musertaako toivoton totuus heidät? Miten he reagoivat? Miten maailma reagoi? Niin, aivan, Junko lisää, että ne murhamotiivit olivat ihan turhia. Mitäpä he tekisivät tapetuilla ystävillä ja arvonsa menettäneellä valuutalla postapokalyptisessä hourulassa? Sakuraakin kiristettiin luultavasti ihan turhaan. Tottahan toki dojo olisi palanut karrelle. Heille annettiin olemattomia syitä paeta maailmaan, johon ei ole syytä paeta. Aoi sopertaa, että he tappoivat toisiaan turhaan. Kyoko lisää, että he tunsivat toisensa, viettivät kaksi vuotta elämästään yhdessä. Togami önähtää, Genocide Jillkään ei löydä totuudesta mitään huvittavaa ja Hiro anelee Junkolta kyynelsilmin armoa.


Kyllä Junkoa sitten kaduttaa, kun murhaleikki jatkuu jatko-osassa.


Kyllä katsojaluvut nyt jotain ovat.


Itsehän pakoilin kaikkia ja lukitsin itseni vessaan aina kun mahdollista.


Hyvä.


Hiro on valmis näyttämään Junkolle… Lemurian.

Monokumaa rutistava Junko ei anna armoa, koska ei luultavasti edes tunne kyseistä käsitettä. Hän haluaa vain epätoivoa ilman mitään sen kummempaa syytä. Koska syytä ei ole, ei ole vastaväitteitä eikä ymmärrystä. Sellainen on äärimmäinen epätoivo. Minulle oikeastaan riittää, että neiti Junko Enoshima on latvasta laho. Mutta vaikka kaikki muut ovat turtuneet, tyrmistyneet ja vajonneet jonkinlaiseen pohjattomaan kuiluun, eräs Makoto Naegi nostaa esille oikeinkin järkevän pointin. Entä jos Junko puhuukin paskaa? Kyllähän kipeää juttua ja useampia persoonia eksentrisellä epätoivoneidillä piisaa, mutta miksi heidän pitäisi uskoa mihinkään, mitä takapiru puhuu?


Sanakirjasta löytyy.


Siinäpä virke, jota voi käyttää ihan missä tahansa keskustelussa ärsyttääkseen vastapuolta.

Junko vaikenee hetkeksi verhoutumatta mihinkään hahmoon kuunnellen, kuinka Makoto kieltäytyy uskomasta maailmanloppuun, jota ei ole itse nähnyt. Makoto ei hyväksy totuutta. Sihteeri-Junko viisastelee, kuinka totuus ja valhe sekoittuvat ja vertaa heidän tilannettaan Schrödingerin kissaan. En ollut varsinaisesti yllättynyt, että kuuluisa ajatuskoe tieteen alttarille viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä uhratusta kissarukasta esiintyi tässäkin visual novelissa. Tiedän, että maailmassa on muitakin visuaalinovelleja kuin ’ronpa ja Zero Escape -sarja, mutta mikään ei estä minua kommentoimasta, että tuo pahuksen kissa oli keskeisessä osassa aina niin ihanassa Virtue’s Last Rewardissa. Ja Armaghastin kiertoradalla, mutta tuo on aivan toinen tarina, jota luetaan väärästä syystä. No mutta kuitenkin, Schrödingerin kissa vai karhu vai mikä olikaan tarkoittaa siis sitä, että radioaktiivinen epätoivon ydin joko hajosi laatikon ulkopuolella tai sitten ei. Tai sitten laatikossa naukui kuusitoista kissaa, jotka kuolivat jonkinmoisella todennäköisyydellä. Tai… äh.


Kuka helvetti sinä olet?


Junko voisi vaikeuttaa leikkiä ja sokeuttaa kaikki.


Mutta onko Schrödingerin kissalla yhdeksän elämää?

Uguu-Junko ei suosittele Makotolle fataalia todistetrippiä ulkomaailmaan. Edes hän ei puijaisi moisesta. Tästäkin huolimatta Makoto ei aio luovuttaa eikä hävitä. Voi kyllä. Välillä hiukan hitaasta nyyppäetsivästä on karaistunut melkoinen toivon esitaistelija, jonka aika on tullut loistaa. Tosin kuolleisiin ystäviin vetoaminen olisi voinut jäädä sanomatta, sillä kuten sihteeri-Junko kärsivästi opettaa, ei hän ketään tappanut. Hän vain näytti suunnan. Angsti-Junko syyllistää meitä eläimiksi ja uguu-Junko kimittää syvällisyyksiä vaistoista ja epätoivon luonnollisuudesta. Sanokoon Junko mitä tahansa, Makotolla on mielessä vain murha. Ei siis sellainen murha, missä hän hyökkäisi jonkun kurkkuun. Siinä missä Junko pitää murhaleikkiä pelkkänä leikkinä, Makoto pitää sitä murhana. Protagonisti kääntää koko touhun Junkoa vastaan, sillä ilkeä epätoivotyttö nyysi heiltä muistot ja keksi typeriä motiiveja. Kaikki on Junkon syytä.


Son I am proud.


Kaikki olisivat hengissä vasemmalla.


Minä olen kyllä ihan ihminen vaan.


Makoto tunnistamassa useampia korppeja.

Koska Makoto on asettunut poikkiteloin Junkoa vastaan, Junko menee suoraan oikeudenkäynnin viimeiseen vaiheeseen. Hehän jo ovat selvittäneet kaiken, joten on ehdottomasti viimeisen äänestyksen aika. Ihan sen kunniaksi säännöt kokevat järisyttävän muutoksen, koska Junko voi totisesti tehdä ihan mitä haluaa. Mono-Junko tekee vastakkainasettelusta dualismia, sillä kaikki muut paitsi hän edustavat toivoa. Tuskin edes tarvitsee kertoa, mitä Junko mahtaa edustaa! Mikäli edes yksi heistä äänestää toivoa, silloin Junko voittaa ja kaikkia muita rangaistaan. Junko pidättäytyy sentään tosi reilusti äänestyksestä, sillä eihän tässä muuten mitään järkeä ole. Hiro on silti ahdistunut, mutta Makoto on varma, ettei kukaan täällä tekisi itsemurhaa. No paitsi Sakura, mutta sillä ei ole enää niin väliä.


Kävipäs sopivasti.


Tämäkin kävi sopivasti.


Myös tämä kävi sopivasti.


Lemurialaisia jekkuja.


Sakura hiljaa siellä.

Junkolla on rangaistus valmiina. Oikeastaan se ei kuulosta edes niin pahalta, jos asioita oikeasti punnitsee ja jos on tosi tylsä. He joutuisivat elämään täällä katkeraan loppuun asti ilman murhaleikkiä. Tämä siis vastaisi käytännössä sitä, johon he ovat teknisesti ottaen jo lupautuneetkin siinä unohtuneessa elämässä. …Tosin sillä erotuksella, että nyt he muistavat murhaleikin, joten tilanne muistuttaisikin enemmän viidennen luvun vaihtoehtolopetusta. …Tosin sillä erotuksella, että vaihtoehtolopetuksessa he eivät tienneet mistään mitään. Nyt 78. vuosikurssin rippeet tietävät suunnilleen kaiken (ja eivät oikeastaan mitään, jos pitää saivarrella). Täällä he olisivat turvassa pahan maailman vaaroilta. Täällä he asustelisivat itsepetoksessa Junkon valheessa ulkomaailmasta. Täällä he olisivat ihmiskunnan viimeinen toivo. Täällä he haaskaisivat aikaa. Dilemma on oikeastaan melkoisen pirullinen. Ei tule ihan heti mieleen toista tarinaa, jossa olisi juuri tällainen teoreettinen valinta, vaikka periaatteessa kyse onkin ”ignorance is bliss” -muunnelmasta. Sininen vai punainen pilleri, herra Naegi?


Kuolemattomia toimintaleffan pre mortem -reploja: ”How you wanna die, dickwad?!” ”Old age!”

Hiron ja Aoin reaktiosta paistaa jonkinlainen antikliimaksi, kun Jill puolestaan intoilee, että ainakin he pysyisivät hengissä. Angsti-Junko kertoo, että ainahan he voivat rangaista häntä ja astua ulkomaailmaan. Sihteeriversio lupaa, että tuossa toivioretkessä ei kauaa kestä.


Yayyyy.


Aivan kuten Detroit.

Kun Makotokin on päässyt ääneen päivittelemään yhtä kehnoja vaihtoehtoja, hevi-Junko muistaa piikkiä lihassaan lisäyksellä rangaistukseen, sillä kotikatsomohan vaihtaisi kanavaa tapittaessaan teinien joutavaa kouludraamaa vailla säpinää. Joku meistä saa siis tuta aivan mahdottoman päheän ja umpihuikean rangaistuksen, jos epätoivo vie voiton. Se joku… on Makoto. Uguu-Junko kitisee, ettei häiskästä ole ollut kuin vaivaa. Aivan hyvin voisi lisätä, että olen ihan tyhmä kakkapää, koska se sopisi rooliin.


Alusta asti olette olleet.


Minä! Minä!


No eikun lukee Vartiotornien vuosikertoja ääneen.


Kunhan peeloilin.

Junkon eri persoonat kertaavat vielä kupletin juonen. Jos yksikin heistä äänestää jotakuta muuta kuin häntä, Makoto saa elämänsä selkäsaunan, jossa tapahtuu varmasti vähän muutakin, ja muut elävät elämänsä vähemmän onnellisina loppuun asti. Jos kaikki sen sijaan äänestävät Junkoa, Junko saa elämänsä selkäsaunan, jossa tapahtuu varmasti vähän muutakin, ja kaikkien muiden tulee poistua koulusta välittömästi aikaiseen hautaan. Mietin kyllä kovasti, mikä meitä estäisi jäämästä tänne, mutta eiköhän uteliaisuus voittaisi puolelleen jossain vaiheessa. Hevi-Junkon toteamus olisi kyllä houkutteleva ellen sattuisi olemaan Makoto, sillä käytännössä Makoton uhraamalla muut saisivat varman tilaisuuden elää. Kyllä minä ainakin Makoton tappaisin eikun.


Parastahan tässä on, ettet voi tietää, miten meille käy.


Ai tämän vuoksi jatko-osassa on eri päähenkilö!

Mono- ja sihteeri-Junko irvailevat kalpeaksi valahtaneelle animeavatarilleni, että taitaapa pentua pelottaa. Eikö ystäviin olekaan luottamista? Tätihahmo toteaa muiden tajunneen, ettei hänelle kannata ruveta. Ystäväkierros koostuu kolmen pisteen järkähtämättömästä kööristä. Tässäkö tämä nyt oli? Kyoko puuttuu hetken aikaa listalta angsti-Junkon ihastellessa epätoivon uurtamia kasvoja, mutta Monokuman tissieläinmanifestoituma heittääkin etsivän suuntaan alhaisen isäkortin. Rehtorihan toivoi heidän selviytyvän hengissä koulun tiloissa? Eikö isäukon luiden kunnioitus maistukaan? Piste piste piste.


Olen ateisti.


Ei tuollaista tätiä kehtaa edes piiskata.


Kiitti jätkät hei.


Yhteisnaama rumempi kuin Basket Casen mölli.


Ei, Kyoko, älä tee sitä!


NNNOOOOOO

Paska. Hevi-Junko ilkkuu kehnoa tilannettani ja uguu-Junko jo arvailee selkäänpuukottajaa, mutta Makoto pitää pienen palopuheen. He eivät alennu epätoivoon. He eivät häviä! Junko karistaa toistamiseen nyrjähtäneet sivupersoonansa, mutta marina tylsyydestä jatkuu. Takapiru puhuu kaiken lopusta, koska… kaikki on… lopussa (niin), ja tällaista nyt pitää sanoa eeppisen kertomuksen lopussa. Makoto tajuaa viimeisen äänestyksen olevan käsillä. Hänen on tehtävä jotain.


Ainahan Persut voisivat voittaa vaaleissa. Ai niin.


Turpaan saa muussa tapauksessa.


”Seven minutes. Seven minutes is all I can spare to play with you.”


“There’s no point in hiding!”


Luottamus toivoon… on toivoa!